Terveet rajat suhteessa toisiin ihmisiin. Onnistuuko niistä kiinni pitäminen kunnolla koskaan, jos taustalla on rajattomuutta?

Faith kirjoitti:

Minulle (ja muille sisarilleni; veljelleni ei nähdäkseni niinkään) opetettiin lapsena, että tulee olla uhrautuvainen eli luopua omastaan toisen hyväksi. Tämä lienee osaltaan sellaista "rajattomuutta".

Kasvatuksessani korkeana pidetyt arvot kuten uhrautuvaisuus, epäitsekkyys, hyväsydämisyys ja kiltteys sekä se, ettei pidä itsestään meteliä ja on nöyrä, ovat minustakin hienoja asioita, mutta tällaiseen kasvatettu aikuinen ei välttämättä pärjää kovin hyvin yhteiskunnassamme, jossa vallitsevat toisenlaiset arvot ja ihmisiltä odotetaan toisenlaista käyttäytymistä.

Minusta tuli arka, vaatimaton, liian hienotunteinen ja huono sanomaan "ei". En sano "ei" joskus edes sellaisissa tilanteissa, kun myöntymisestä aiheutuu minulle kohtuutonta epämukavuutta tai jopa kärsimystä. Ja se problematiikka, jota ap. kuvaili, on tuttua minullekin: jos sanonkin "ei", alan herkästi myöhemmin pohtia, olinko liian kova, jyrkkä, ankara.

Ehkä on niinkin, että koska muut ihmiset ovat tottuneet siihen, että olen myötämielinen ja myöntyvä, ja sitten jos yhtäkkiä vedänkin ne rajat, vaikutan heidän silmissään ehkä kovalta, koska kontrasti totuttuun on niin suuri?

On sellainenkin ilmiö, että jotkut vieraammat ihmiset olettavat epäitsekkään valinnan taustalla olevan itsekkään motiivin, kuin "taka-ajatuksena", vaikka vilpittömästi on tehnyt valinnan epäitsekkäästä motiivista. Tästä itselläni ei niinkään ole kokemusta, mutta jotkut muut "kiltit" ovat puhuneet tällaisista väärinkäsityksistä.

En ole "parantunut" tästä vaikeudestani pitää kiinni omista rajoistani ja sanoa "ei", mutta huomattavasti olen saanut apua, ihan käytännössä, periaatteiden mukaan valitsemisesta. Tulin aikuisena uskoon, ja olen saanut kristinuskosta ja Jumalalta ne rajat, joiden mukaan ihmistä, siis myös minua, tulee kohdella ja mitä tulee tehdä ja mihin ei tule suostua jne. En tarkoita sääntöjä ja "lakien" mukaan toimimista, vaan moraaliperiaatteita, jotka palautuvat arvoihin.

Kiinnostava vastaus! Olet pohtinut selvästi asiaa paljon. Minulla tähän rajojen asettamiseen on auttanut lasten saaminen. Epämukavassa olossa vellomista joutuu tietoisesti välttämään, koska se heijastuu omaan toimintaan vanhempana. Tämä on hyvä syy sanoa ei monille sellaisille asioille, jotka tuntuvat jollain lailla omassa mielessä vääriltä tai kohtuuttomilta. Ellen aina osaa riittävästi miettiä asioita omasta näkökulmasta itseäni arvostaen, niin siihen usein auttaa se, että muistutan ettei kyseessä ole ainoastaan oma etuni, vaan minun on myös mietittävä perhettäni. - Ap

Kuullostaa tutulta. Itsekin olen kasvanut perheessä jossa isä alisti minua ja äitiä. Lopulta äiti pääsi irtaantumaan siitä minun avustuksella kun olin jo teini-ikäinen. Itsetuntoni oli olematon ja kantapään kautta oon oppinut asioita ja iän myötä oppinut arvostamaan itseäni. Viimeinen niitti oli narsistinen "ystävä". Vaikka sen kanssa jouduinkin kokemaan tosi paljon ikäviä asioita, alistusta, syyllistämistä, manipulointia ja hyväksikäyttöä, niin nyt olen kiitollinen, sillä opin itsestäni ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Minulla ei ole koskaan ollut aikuisiällä paljon kavereita ja hänestä tulikin paras ystävä muutamaksi vuodeksi, kestin kaikki kiukut ja manipuloinnit, koska olin läheisriippuvainen ja pelkäsin jääväni "yksin". Tämän kaverin kanssa oltiin aikoinaan kuin paita ja peppu, silloin alkuvaiheessa kun sillä oli ilmeisesti se hurmaamisvaihe päällä ja tulimme yhä läheisimmiksi kun erosin miehestäni (tämä kaveri kun on ollut sinkkuna jo vuosia). Kun tapasin nykyisen mieheni, syyllisti etten viettänyt sen kanssa jokaista viikonloppua, vaan halusin olla myös mieheni kanssa, se oli kauhean ahdistavaa ja tunsin syyllisyyttä siitä että löysin parisuhteen ja olin onnellinen, se ei kyennyt solmimaan kenenkään kanssa kestävää suhdetta ja oli aina kateellinen ja mustasukkainen sen muista kavereista jotka pariutui. 

Lopulta kun juttelin tästä hänen sukulaisen kanssa ja hän oli sitä mieltä että narsismista on kyse, perehdyin asiaan ja ymmärsin mistä oli kyse, ymmärsin myös miksi itse olin sille usein kynnysmattona. Tämän välirikon jälkeen tajusin kuinka paljon se pompotteli mua. Jos joskus uskalsinkin sanoa ihan ystävällisesti jotain vastaan tai olin jostain asiasta eri mieltä, niin suuttui ja sai raivokohtauksia ja lopulta mä pyytelin anteeksi, vaikken tehnyt mitään väärää. Käytti muitakin läheisiä hyväkseen, eleli muiden siivellä, aikuinen ihminen, syyllisti milloin mistäkin.

Ymmärsin sen että kaikki suhteet on vapaaehtoisuuteen perustuvia, kukaan ei ole velkaa kenellekään, paitsi ehkä omista läheisistä sukulaisista on pidettävä huolta. Saan ihan itse valita seuraani vapaa-aikanani tai olla vaikka itsekseni jos siltä tuntuu, oikeat ystävät antaa aikaa ja tilaa, eikä suutu, kun en ole koko ajan täyttämässä heidän toiveitaan. Tämä kaveri painosti jatkuvasti yöelämään, vaikka yritin lopettaa alkoholin käytön ja kärsin sen aiheuttamista paniikkikohtauksista, hyvin tiesi tämän ja että en viihdy selvinpäin baarissa känniläisten keskellä. Vaikka ehdotin muuta tekemistä, syömistä/kahvittelua yms, ei kelvannut. Lopulta koko tyypistä ei kuulunut mitään kun sanoin sille kerran suorat sanat, tajusin siinä vaiheessa ettei se koskaan välittänytkään, eli en menettänyt mitään. Nykyään elämäni on paljon rauhallisempaa ilman jatkuva painostusta ja syyllistämistä ja tuntuu että oon vapaa tekemään mitä haluan.

Googlaa "jämäkkyys"

Vierailija kirjoitti:

Googlaa "jämäkkyys"

Olen googlannut. Olen etsinyt tästä aiheesta paljon tietoa. Tieto siitä miten tulisi toimia ihmissuhteissa ei silti riitä muuttamaan omaa tunnekokemustani. Rajani ovat joustamattomat ja pelkään usein joutuvani muiden yli kävelemäksi. Tunnen syyllisyyttä puolustaessani itseäni, koska jossain syvällä minulla on sellainen tunne, ettei minulla oikeastaan olisi siihen oikeutta. Tunnen edelleen, että mukautuminen toisten toiveisiin olisi se lähtökohtaisesti oikea toimintatapa, vaikka se ikävältä tuntuisikin. Järjen tasolla ymmärrän olevani yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, mutta tunteen tasolla olen itsetunnoltani niin hauras, että minun on pakko suojautua jopa agressiivisesti toisten ylimitoitettuja vaatimuksia vastaan, jotta en täysin katoaisi. Koen käyväni pohjimmiltaan raskasta taistelua oikeudesta olla olemassa omana persoonanani, näinä kaikkine puutteideni ja heikkouksineni. - Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla ollut myös hankala lapsuus, laiminlyöntiä, koulukiusaamista ym. Mulle on tyypillistä sosiaalinen ahdistus ja valtava pelko ja syyllisyys siitä, että olen toiminut jossain sos. tilanteessa väärin. Mua on auttanut se, että mietin ennen toimintaa läpi, mikä on järkevästi ajateltuna kohtuullista ja oikein/perusteltua, sitten toimin niin ja jos itsesyytökset tulevat niin rekisteröin ne, totean, että ne kumpuavat menneisyydestäni, eivät kyseisestä tilanteesta, ja ovat siis "vääriä". Sitten vain odotan, että ne menevät ohi. Tämä ei toimi tietty spontaaneissa tilanteissa, mutta niissä harvoin tulee tehtyä mitään minkä voisi tulkita toista loukkaavaksi.

Hyväksikäyttöyrityksistä mulla ei jostain syystä ole koskaan ollut ongelmaa kieltäytyä joten siinä en osaa auttaa.

Yleisestikin tuo auttaa minua, että tunnistan, että monet negatiiviset tunteet ovat "vääriä" = peräisin menneisyyteni aiheuttamista kielteisistä psyykkisistä malleista, ei nykyhetken tilanteista. Sitten ikään kuin koteloin ne tunteet mielessäni ja jatkan toimintaa normaalisti vaikka hammasta purren ja odotan että ne tunteet menee ohi.

Mulla on tuo sama. Olen tiedostanut sen, että syyllisyys on väärää syyllisyyttä ja kumpuaa menneisyydestä. Joten ajan kanssa tietyissä tilanteissa syyllisyys ja katumus on jäänyt pikkuhiljaa pois. Esimerkiksi hyväksikäyttötilanteissa, tai pikemminkin niissä, joissa joku yrittää hyväksikäyttää. Niissä tilanteissa en tunne enää syyllisyyttä, kun tuon nämä tapahtuneet kaikkien muidenkin tietoisuuteen ja paljastan hyväksikäyttöyrityksen. En myöskään enää säälittele tekijää.

Mutta tietyissä tilanteissa omien rajojen pitäminen on edelleen hankalaa. Jos joku pyytää tekemään jotain. Varsinkin jos ihminen tekee sen ystävällisesti, tai piilosyyllistäen. Venytän omia jaksamisen rajoja liikaa ja yritän miellyttää. Mutta olen tiedostanut tämän ja pyrin aktiivisesti olemaan välittämättä muiden toiveista. Sen sijaan keskitän huomiota omaan jaksamiseen ja olotilaan. Jos vain en jaksa enkä pysty, niin en yritä väkisin, vaan annan periksi. Huolimatta siitä millaisia seurauksia sillä on. Olen aktiivisesti opetellut sitä, että yritän olla välittämättä ja miellyttämättä ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä. Jos joku haluaa olla minusta jotain mieltä ja haluaa pettyä siihen, että en koko ajan ole repeämässä ja hyppimässä muiden mielihalujen ja vaatimusten mukaan, niin se on sitten hänen ongelmansa.

Ja mulla on kanssa tuota jonkun toisen mainitsemaa aggressiivista omien mielipiteiden esiintuomista. Se ei ole enää niin voimakasta, on laantunut älyttömästi, mutta haluan vieläkin oppia lempeämmäksi ja kuunnella enemmän muiden kantoja. Lapsena minut jyrättiin täysin, minulla ei ollut oikeutta omiin tunteisiin, omiin toiveisiin, en saanut näkyä enkä kuulua. Jouduin kirjaimellisesti maksamaan rahallista korvausta olemassaolostani. Kun opettelin täydellisestä alistumisesta pois, niin se meni siihen toiseen ääripäähän. Pikkuhiljaa kohti kultaista keskitietä.

Että ap, toivoa on. Kyllä näistä asioista pääsee eteenpäin ja pystyy kehittymään. Pitää vain olla armollinen ja ymmärtää, ettei vuosikausien opit lapsuudessa hetkessä muutu. Vähän sama kuin jossain fyysisessä suorituksessa. On helppo oppia väärä liikerata ja väärä tekniikka, kestää pitkään oppia pois siitä ja opetella oikeampi tapa. Aktiivista työtä vaan, mutta armollisesti :).

Toki rajat voi vahingossa vetää liian tiukoiksikin ja olla sellainen en auta, en jousta, en vieraile, en anna, en kerro asioistani ihminen josta ei sitten pidetä ja joka ei ole lapsillekaan hyvä malli.

Useimmiten kuitenkin rajat voi vetää ihan reiluudella ja maalaisjärjellä: vastavuoroisesti autetaan ja vieraillaan, kuunnellaan ja huomioidaan. Kenenkään ei tarvitse joutua pomotuksen tai turhan kritiikin kohteeksi ja jokaisella on päätäntävalta omaan elämäänsä. Monesti esim.appivanhemmilla voi olla vaikea uskoa että nuoret päättävät itse elämästään, mutta siihen voi todeta että me päätimme nyt näin,tämä sopii meille.Useimmiten ihmiset haluavat kuitenkin toimia reilusti ja siihen on hyvä vedota.

Toki sitten on ihmisiä jotka ovat kehittäneet syyllistämisetä, piilomanipuloinnista ja piiloilkeilystä taiteenlajin. Hyvä tunnistusmerkki on se että he eivät tunnusta tekojaan vaan esittävät hämmentynyttä, enhän minä nyt pahaa tarkoittanut...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

* rajattomuuden. Automaattikorjauksen iloja!

😀

Huomautellaanko sulle

että olet tiukka?

Ootko työstänyt hommaa esim. terapiassa?

Mä olen oikeestaan myrtynyt siitä, miten suuri osa elämästä on haaskaantunut ensin vanhempien armoilla ollessa ja myöhemmin vaurioita korjaillessa.

Eikä musta ole korrektia sekään, että arvostelee toista siitä, että sanoitpa nyt tiukasti mielipiteesi. Hymyilläkin pitäisi kuulemma enemmän 🙄.

Kerran menin kampaajalle korjausleikkaukseen. Selitin parhaani mukaan täsmällisesti miten haluan. Kampaaja hymisteli ja näytti oudolta. Kun kysyin, saiko hän kiinni, kuului vastaus että "sanoin sen aggressiivisesti".

Huokaus. Tuli paha mieli. En puhunut enää mitään enkä mennyt uudelleen.

Olen saanut palautetta, että olen esimerkiksi manipuloiva tai syyllistävä ihminen, jos olen yrittänyt kysyä jostain lapsuuteeni liittyvistä asioista. Ei pitäisi kuulemma miettiä menneitä, vaan mennä reippaasti eteenpäin. Toki siis terapia on siinä auttanut, mutta on aika tukalaa, ettei menneestä pysty käytännössä lainkaan puhumaan siinä mukana olleiden ihmisten kanssa. Nuo syytökset tulevat siis ilmeisesti sen takia, että niiden avulla vaikea aiheen käsitteleminen saataisiin kokonaan vältettyä (tai sitten tämä henkilö heijastelee minuun omia epätoivottuja ominaisuuksiaan). - Ap

Omaa menneisyyttä ja lapsuutta ei ole järkeä käydän läpi oman lapsuuden perheen kanssa, jos perheen muut jäsenet eivät siihen aidosti kykene. Siinä vain pahoittaa oman mielensä ja aktivoi omat vanhat traumansa saaden uusia traumaattisia kokemuksia vähättelystä ja valehtelusta. Ihmismieli on aivan loistava siinä, mihin se pystyy suojellakseen ihmisen psyykettä. Jos ei kykene käsittelemään voimakkaita tunteita, kuten syyllisyyttä, katumusta ja ennenkaikkea häpeää omista vääristä teoista, niin mieli blokkaa ja vääristää kaikki muistot kantajalleen sopivaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

* rajattomuuden. Automaattikorjauksen iloja!

😀

Huomautellaanko sulle

että olet tiukka?

Ootko työstänyt hommaa esim. terapiassa?

Mä olen oikeestaan myrtynyt siitä, miten suuri osa elämästä on haaskaantunut ensin vanhempien armoilla ollessa ja myöhemmin vaurioita korjaillessa.

Eikä musta ole korrektia sekään, että arvostelee toista siitä, että sanoitpa nyt tiukasti mielipiteesi. Hymyilläkin pitäisi kuulemma enemmän 🙄.

Kerran menin kampaajalle korjausleikkaukseen. Selitin parhaani mukaan täsmällisesti miten haluan. Kampaaja hymisteli ja näytti oudolta. Kun kysyin, saiko hän kiinni, kuului vastaus että "sanoin sen aggressiivisesti".

Huokaus. Tuli paha mieli. En puhunut enää mitään enkä mennyt uudelleen.

Olen saanut palautetta, että olen esimerkiksi manipuloiva tai syyllistävä ihminen, jos olen yrittänyt kysyä jostain lapsuuteeni liittyvistä asioista. Ei pitäisi kuulemma miettiä menneitä, vaan mennä reippaasti eteenpäin. Toki siis terapia on siinä auttanut, mutta on aika tukalaa, ettei menneestä pysty käytännössä lainkaan puhumaan siinä mukana olleiden ihmisten kanssa. Nuo syytökset tulevat siis ilmeisesti sen takia, että niiden avulla vaikea aiheen käsitteleminen saataisiin kokonaan vältettyä (tai sitten tämä henkilö heijastelee minuun omia epätoivottuja ominaisuuksiaan). - Ap

Omaa menneisyyttä ja lapsuutta ei ole järkeä käydän läpi oman lapsuuden perheen kanssa, jos perheen muut jäsenet eivät siihen aidosti kykene. Siinä vain pahoittaa oman mielensä ja aktivoi omat vanhat traumansa saaden uusia traumaattisia kokemuksia vähättelystä ja valehtelusta. Ihmismieli on aivan loistava siinä, mihin se pystyy suojellakseen ihmisen psyykettä. Jos ei kykene käsittelemään voimakkaita tunteita, kuten syyllisyyttä, katumusta ja ennenkaikkea häpeää omista vääristä teoista, niin mieli blokkaa ja vääristää kaikki muistot kantajalleen sopivaksi.

Näin ilmeisesti, koska meillä ei puhuta menneisyydestä perheen kesken juuri lainkaan. Jos joku perheenjäsen kuolee, niin hänestä ei vain enää juuri puhuta. Aivan kuin hän olisi vain totaalisesti "kadonnut" kuten jossain diktatuurissa tapahtuu tai ei olisi koskaan edes ollut olemassa. Se on todella hämmentävää. - Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ollut myös hankala lapsuus, laiminlyöntiä, koulukiusaamista ym. Mulle on tyypillistä sosiaalinen ahdistus ja valtava pelko ja syyllisyys siitä, että olen toiminut jossain sos. tilanteessa väärin. Mua on auttanut se, että mietin ennen toimintaa läpi, mikä on järkevästi ajateltuna kohtuullista ja oikein/perusteltua, sitten toimin niin ja jos itsesyytökset tulevat niin rekisteröin ne, totean, että ne kumpuavat menneisyydestäni, eivät kyseisestä tilanteesta, ja ovat siis "vääriä". Sitten vain odotan, että ne menevät ohi. Tämä ei toimi tietty spontaaneissa tilanteissa, mutta niissä harvoin tulee tehtyä mitään minkä voisi tulkita toista loukkaavaksi.

Hyväksikäyttöyrityksistä mulla ei jostain syystä ole koskaan ollut ongelmaa kieltäytyä joten siinä en osaa auttaa.

Yleisestikin tuo auttaa minua, että tunnistan, että monet negatiiviset tunteet ovat "vääriä" = peräisin menneisyyteni aiheuttamista kielteisistä psyykkisistä malleista, ei nykyhetken tilanteista. Sitten ikään kuin koteloin ne tunteet mielessäni ja jatkan toimintaa normaalisti vaikka hammasta purren ja odotan että ne tunteet menee ohi.

Mulla on tuo sama. Olen tiedostanut sen, että syyllisyys on väärää syyllisyyttä ja kumpuaa menneisyydestä. Joten ajan kanssa tietyissä tilanteissa syyllisyys ja katumus on jäänyt pikkuhiljaa pois. Esimerkiksi hyväksikäyttötilanteissa, tai pikemminkin niissä, joissa joku yrittää hyväksikäyttää. Niissä tilanteissa en tunne enää syyllisyyttä, kun tuon nämä tapahtuneet kaikkien muidenkin tietoisuuteen ja paljastan hyväksikäyttöyrityksen. En myöskään enää säälittele tekijää.

Mutta tietyissä tilanteissa omien rajojen pitäminen on edelleen hankalaa. Jos joku pyytää tekemään jotain. Varsinkin jos ihminen tekee sen ystävällisesti, tai piilosyyllistäen. Venytän omia jaksamisen rajoja liikaa ja yritän miellyttää. Mutta olen tiedostanut tämän ja pyrin aktiivisesti olemaan välittämättä muiden toiveista. Sen sijaan keskitän huomiota omaan jaksamiseen ja olotilaan. Jos vain en jaksa enkä pysty, niin en yritä väkisin, vaan annan periksi. Huolimatta siitä millaisia seurauksia sillä on. Olen aktiivisesti opetellut sitä, että yritän olla välittämättä ja miellyttämättä ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä. Jos joku haluaa olla minusta jotain mieltä ja haluaa pettyä siihen, että en koko ajan ole repeämässä ja hyppimässä muiden mielihalujen ja vaatimusten mukaan, niin se on sitten hänen ongelmansa.

Ja mulla on kanssa tuota jonkun toisen mainitsemaa aggressiivista omien mielipiteiden esiintuomista. Se ei ole enää niin voimakasta, on laantunut älyttömästi, mutta haluan vieläkin oppia lempeämmäksi ja kuunnella enemmän muiden kantoja. Lapsena minut jyrättiin täysin, minulla ei ollut oikeutta omiin tunteisiin, omiin toiveisiin, en saanut näkyä enkä kuulua. Jouduin kirjaimellisesti maksamaan rahallista korvausta olemassaolostani. Kun opettelin täydellisestä alistumisesta pois, niin se meni siihen toiseen ääripäähän. Pikkuhiljaa kohti kultaista keskitietä.

Että ap, toivoa on. Kyllä näistä asioista pääsee eteenpäin ja pystyy kehittymään. Pitää vain olla armollinen ja ymmärtää, ettei vuosikausien opit lapsuudessa hetkessä muutu. Vähän sama kuin jossain fyysisessä suorituksessa. On helppo oppia väärä liikerata ja väärä tekniikka, kestää pitkään oppia pois siitä ja opetella oikeampi tapa. Aktiivista työtä vaan, mutta armollisesti :).

Ihanan rohkaiseva kommentti! Kiitos. - Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

* rajattomuuden. Automaattikorjauksen iloja!

😀

Huomautellaanko sulle

että olet tiukka?

Ootko työstänyt hommaa esim. terapiassa?

Mä olen oikeestaan myrtynyt siitä, miten suuri osa elämästä on haaskaantunut ensin vanhempien armoilla ollessa ja myöhemmin vaurioita korjaillessa.

Eikä musta ole korrektia sekään, että arvostelee toista siitä, että sanoitpa nyt tiukasti mielipiteesi. Hymyilläkin pitäisi kuulemma enemmän 🙄.

Kerran menin kampaajalle korjausleikkaukseen. Selitin parhaani mukaan täsmällisesti miten haluan. Kampaaja hymisteli ja näytti oudolta. Kun kysyin, saiko hän kiinni, kuului vastaus että "sanoin sen aggressiivisesti".

Huokaus. Tuli paha mieli. En puhunut enää mitään enkä mennyt uudelleen.

Olen saanut palautetta, että olen esimerkiksi manipuloiva tai syyllistävä ihminen, jos olen yrittänyt kysyä jostain lapsuuteeni liittyvistä asioista. Ei pitäisi kuulemma miettiä menneitä, vaan mennä reippaasti eteenpäin. Toki siis terapia on siinä auttanut, mutta on aika tukalaa, ettei menneestä pysty käytännössä lainkaan puhumaan siinä mukana olleiden ihmisten kanssa. Nuo syytökset tulevat siis ilmeisesti sen takia, että niiden avulla vaikea aiheen käsitteleminen saataisiin kokonaan vältettyä (tai sitten tämä henkilö heijastelee minuun omia epätoivottuja ominaisuuksiaan). - Ap

Omaa menneisyyttä ja lapsuutta ei ole järkeä käydän läpi oman lapsuuden perheen kanssa, jos perheen muut jäsenet eivät siihen aidosti kykene. Siinä vain pahoittaa oman mielensä ja aktivoi omat vanhat traumansa saaden uusia traumaattisia kokemuksia vähättelystä ja valehtelusta. Ihmismieli on aivan loistava siinä, mihin se pystyy suojellakseen ihmisen psyykettä. Jos ei kykene käsittelemään voimakkaita tunteita, kuten syyllisyyttä, katumusta ja ennenkaikkea häpeää omista vääristä teoista, niin mieli blokkaa ja vääristää kaikki muistot kantajalleen sopivaksi.

Näin ilmeisesti, koska meillä ei puhuta menneisyydestä perheen kesken juuri lainkaan. Jos joku perheenjäsen kuolee, niin hänestä ei vain enää juuri puhuta. Aivan kuin hän olisi vain totaalisesti "kadonnut" kuten jossain diktatuurissa tapahtuu tai ei olisi koskaan edes ollut olemassa. Se on todella hämmentävää. - Ap

Meillä oli ihan sama. Traumaattisista väkivaltatilanteistakaan ei koskaan puhuttu mitään jälkikäteen. Kaikki lakaistiin maton alle ja elämä jatkui, arki pyöri niinkuin ennenkin. Mutta se kumpuaa vanhempien omista traumoista ja tunnevammoista. Luultavasti opittu käyttäytymismalli, joka siirretään ajattelematta eteenpäin. Meidän sukupolvi on siinä mielessä onnekkaampi, että meille on jo opetettu omaa ajattelua ja kyseenalaistamista. Aikoinaan sitä vain selvittiin sen kummemmin miettimättä ja omat traumat siirrettiin täysimittaisesti sukupolvilta toisille.

Minullakin isä tekee hidasta ja kivuliasta kuolemaa. Juo tarkoituksella itseään hengiltä, koska ei kestä yhtään omia mörkököjään. Kaikkien muiden tunteiden käsittely on jäänyt aivan täysin ja kaikkia muita tunteita paetaan vaikka hyppäämällä kielekkeeltä alas, paitsi raivoa ja vihaa. Ne on ainut sallitut tunteet isälläni, joita hän kestää tuntea. Muut tunteet hukutetaan pulloon ja tehdään sitä hidasta itsemurhaa ennemmin kuin kohdataan ja käsitellään. Minusta se on todella surullista.

Ti r s k!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tän suhteen me ollaan miehen kanssa hyvin erilaisia. Mulla on tietyt rajat, miten annan toisten kohdella mua. Mies taas on kaikkien heittopussi, jota käytetään hyväkseen, koska se ei osaa sanoo ei. Selvästi lapsuuden perheestä juontaa tuo käytös. Ikinä ei tuu vastapalvrluksia niiltä, jotka häntä juoksuttaa. Yritän aina välillä nätisti huomauttaa, et huomaistko taas sut laitettiin tekemään jtn joka sua ei yhtään kiinnostas ja johon menee aikaa ja vaivaa, joka on pois siitä ajasta, miyä voi tehä itelleen mieluisia asioita. Hiljalleen se on oppinu iteki jo huomaamaan ja tiedostamaan noita. Nykyään se jopa osaa välillä tehä nii että vastaa et katotaan, ku joku jtn pyytää, ja sit hetken ajan kanssa miettii.. toki ku on 30 vuotta aina hyppiny tiettyjen ihmisten pillin mukaa, ni siitä on vaikee irtautua.

Tätä aikalisän ottamista olen itsekin yrittänyt opetella käyttämään. On helpompi pitää kiinni omista rajoistaan, jos pitää mielessä sen, ettei kaikkeen aina tarvitse yrittää pystyä reagoimaan heti. Automaattinen reaktio kun usein on se rajaton "kyllä se varmaan onnistuu", koska tällaiseen reagointitapaan on lapsesta asti oppinut. Tarkemmin asiaa miettiessä voikin tulla sellainen olo, että on syytä miettiä mitä vastuulleen on ottamassa. Vaatimukset kun eivät välttämättä kovin äkkiä sitten lopu. - Ap

Mulla on kans tää sama. Ja kun äidin kanssa YRITIN pitää puoleni, ettei helvettti soikooon kaikki ois onnistunut, niin se KUSIPÄÄÄ PAKOTTI minut toimimaan siten, että särjen omat rajani ja vain teen. Eli se on äitini vika yksin ja ainoastaan, että olen kärsinyt siitä! Mä yritin sata miljoonaa kertaa pitää rajani, sanoa ei, olla normaaalisti ja terveesti itsekäs, mutta se syyllisti ja haukkui ja suorastaan tappppoi mut siitä! Se vihasi mua, kun MULLA oli terveen rajat, ja sillä paskiaisellla ei. En mä ole syypää sen paskoihin kotioloihin! Ois tapppanutt itsensä sitten, jos oli niiiin kamalaa, eikä vaatinut, että mullakin pitää olla!

t.kristallikissa

Sinun pitäisi oikeasti löytää lisää tapoja käsitellä ahdistustasi täällä kirjoittamisen lisäksi. Joku taiteellinen itsensä ilmaiseminen vaikka? - Ap

No, soitan mä pianoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua on sanottu aggressiiviseksi.

Se loukkaa, koska itse vain mielestäni sanon selkeästi kantani ja teen mitä haluan ja jättäydyn pois sellaisesta mihin en halua.
Hyväksyn tämän muiltakin. Mutta tuntuu ärsyttävän monia.

Lapsena sain pitää tiukasti puoliani.

Meidän perhe ei kannustanut tunneilmaisuun ja tarpeet häiritsivät vanhempia. "Eiei", oli tyypillinen vastaus mitä vain olisi halunnut tehdä.

Joten on se tietty tiukkuus omien rajojen näyttämisessä jäänyt päälle.

Oikeastaan hyökkäävä en uskalla olla lainkaan. Mutta puolustaudun kyllä jos mua kohtaan hyökätään tai yritetään rajoittaa tai määräillä.

Tuo EI OIKEUTA sinua käyttäytymään loukkaavasti muita kohtaan.

En sanonut missään kohtaa, että loukkaan muita. Missasit pointin.

Äläkä viitsi huutaa.

No selkeästi loukkaat, jos sinulle ollaan vihaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ollut myös hankala lapsuus, laiminlyöntiä, koulukiusaamista ym. Mulle on tyypillistä sosiaalinen ahdistus ja valtava pelko ja syyllisyys siitä, että olen toiminut jossain sos. tilanteessa väärin. Mua on auttanut se, että mietin ennen toimintaa läpi, mikä on järkevästi ajateltuna kohtuullista ja oikein/perusteltua, sitten toimin niin ja jos itsesyytökset tulevat niin rekisteröin ne, totean, että ne kumpuavat menneisyydestäni, eivät kyseisestä tilanteesta, ja ovat siis "vääriä". Sitten vain odotan, että ne menevät ohi. Tämä ei toimi tietty spontaaneissa tilanteissa, mutta niissä harvoin tulee tehtyä mitään minkä voisi tulkita toista loukkaavaksi.

Hyväksikäyttöyrityksistä mulla ei jostain syystä ole koskaan ollut ongelmaa kieltäytyä joten siinä en osaa auttaa.

Yleisestikin tuo auttaa minua, että tunnistan, että monet negatiiviset tunteet ovat "vääriä" = peräisin menneisyyteni aiheuttamista kielteisistä psyykkisistä malleista, ei nykyhetken tilanteista. Sitten ikään kuin koteloin ne tunteet mielessäni ja jatkan toimintaa normaalisti vaikka hammasta purren ja odotan että ne tunteet menee ohi.

Mulla on tuo sama. Olen tiedostanut sen, että syyllisyys on väärää syyllisyyttä ja kumpuaa menneisyydestä. Joten ajan kanssa tietyissä tilanteissa syyllisyys ja katumus on jäänyt pikkuhiljaa pois. Esimerkiksi hyväksikäyttötilanteissa, tai pikemminkin niissä, joissa joku yrittää hyväksikäyttää. Niissä tilanteissa en tunne enää syyllisyyttä, kun tuon nämä tapahtuneet kaikkien muidenkin tietoisuuteen ja paljastan hyväksikäyttöyrityksen. En myöskään enää säälittele tekijää.

Mutta tietyissä tilanteissa omien rajojen pitäminen on edelleen hankalaa. Jos joku pyytää tekemään jotain. Varsinkin jos ihminen tekee sen ystävällisesti, tai piilosyyllistäen. Venytän omia jaksamisen rajoja liikaa ja yritän miellyttää. Mutta olen tiedostanut tämän ja pyrin aktiivisesti olemaan välittämättä muiden toiveista. Sen sijaan keskitän huomiota omaan jaksamiseen ja olotilaan. Jos vain en jaksa enkä pysty, niin en yritä väkisin, vaan annan periksi. Huolimatta siitä millaisia seurauksia sillä on. Olen aktiivisesti opetellut sitä, että yritän olla välittämättä ja miellyttämättä ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä. Jos joku haluaa olla minusta jotain mieltä ja haluaa pettyä siihen, että en koko ajan ole repeämässä ja hyppimässä muiden mielihalujen ja vaatimusten mukaan, niin se on sitten hänen ongelmansa.

Ja mulla on kanssa tuota jonkun toisen mainitsemaa aggressiivista omien mielipiteiden esiintuomista. Se ei ole enää niin voimakasta, on laantunut älyttömästi, mutta haluan vieläkin oppia lempeämmäksi ja kuunnella enemmän muiden kantoja. Lapsena minut jyrättiin täysin, minulla ei ollut oikeutta omiin tunteisiin, omiin toiveisiin, en saanut näkyä enkä kuulua. Jouduin kirjaimellisesti maksamaan rahallista korvausta olemassaolostani. Kun opettelin täydellisestä alistumisesta pois, niin se meni siihen toiseen ääripäähän. Pikkuhiljaa kohti kultaista keskitietä.

Että ap, toivoa on. Kyllä näistä asioista pääsee eteenpäin ja pystyy kehittymään. Pitää vain olla armollinen ja ymmärtää, ettei vuosikausien opit lapsuudessa hetkessä muutu. Vähän sama kuin jossain fyysisessä suorituksessa. On helppo oppia väärä liikerata ja väärä tekniikka, kestää pitkään oppia pois siitä ja opetella oikeampi tapa. Aktiivista työtä vaan, mutta armollisesti :).

Mulla on myös ollut tuota agressiivista omien rajojen puolustelua. Johtui huonosta itsetunnosta ja epävarmuudestani, piti aina kauheasti selitellä asioitani. Onneks olen päässyt siitä eroon pikku hiljaa kun tajusin etten tosiaan ole velkaa kenellekään mitään. Saan tehdä omassa elämässäni valintoja, saan olla väsynyt, saan olla itsekseni. Olen myös ymmärtänyt vasta näin päälle kolmekymppisenä olevani introvertti ja kaikenlainen painostus sosiaalisen kanssakäymiseen tuntuu ahdistavalta. Tajusin miten paljon väsyn siitöä ja miten paljon tarvitsen omaa aikaa. Onneksi nykyiset ystäväni ei enää vaadi jatkuvaa läsnäoloani ja miehenikin ymmärtää yksinolon tarpeeni. Jos joku on niin sosiaalinen ja tarvii jatkuvasti muiden ihmisten seuraa niin saa hakeutua vastaavien ihmisten seuraan, ei tarvitse yrittää painostaa mua muuttumaan samanlaiseksi, en minäkään niin tee. Mielestäni tämä on vaan itsekästä. Tarpeen mukaan selitän tämän nykyään ihmisille rauhallisesti ja yleensä menee perille, jos ei niin ei ole minun ongelma. Ystävyyssuhteista kuitenkin pidän huolta sen verran että kaikki on tyytyväisiä.

t. nro 42

Vierailija kirjoitti:

Ti r s k!

Mikä mahtaa olla sinun ongelmasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Googlaa "jämäkkyys"

Olen googlannut. Olen etsinyt tästä aiheesta paljon tietoa. Tieto siitä miten tulisi toimia ihmissuhteissa ei silti riitä muuttamaan omaa tunnekokemustani. Rajani ovat joustamattomat ja pelkään usein joutuvani muiden yli kävelemäksi. Tunnen syyllisyyttä puolustaessani itseäni, koska jossain syvällä minulla on sellainen tunne, ettei minulla oikeastaan olisi siihen oikeutta. Tunnen edelleen, että mukautuminen toisten toiveisiin olisi se lähtökohtaisesti oikea toimintatapa, vaikka se ikävältä tuntuisikin. Järjen tasolla ymmärrän olevani yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, mutta tunteen tasolla olen itsetunnoltani niin hauras, että minun on pakko suojautua jopa agressiivisesti toisten ylimitoitettuja vaatimuksia vastaan, jotta en täysin katoaisi. Koen käyväni pohjimmiltaan raskasta taistelua oikeudesta olla olemassa omana persoonanani, näinä kaikkine puutteideni ja heikkouksineni. - Ap

Mulla on ihan samaa! Ja se tuli varsinkin tosi hankalaksi perheessä ja lasten myötä. Kaikki on äitini syytä, se miten hän käyttäytyi minua kohtaan vaikuttaa nimenomaan siihen, miten koen omat oikeuteni. Koen kiitos äitini jopa perheeni olevan ikäviä riistäjiä, koska on muka huono ihminen, jos joutuu sanomaan ei tai jopa asettamaan ehtoja, että jossain toimitaan niin kuin minä haluan. Olenkin joustanut sen takia omista arvoistani niin paljon, että aloin todella voida pahoin.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua on sanottu aggressiiviseksi.

Se loukkaa, koska itse vain mielestäni sanon selkeästi kantani ja teen mitä haluan ja jättäydyn pois sellaisesta mihin en halua.

Hyväksyn tämän muiltakin. Mutta tuntuu ärsyttävän monia.

Lapsena sain pitää tiukasti puoliani.

Meidän perhe ei kannustanut tunneilmaisuun ja tarpeet häiritsivät vanhempia. "Eiei", oli tyypillinen vastaus mitä vain olisi halunnut tehdä.

Joten on se tietty tiukkuus omien rajojen näyttämisessä jäänyt päälle.

Oikeastaan hyökkäävä en uskalla olla lainkaan. Mutta puolustaudun kyllä jos mua kohtaan hyökätään tai yritetään rajoittaa tai määräillä.

Minulla on tätä samaa käytöstä aika paljon. Olen välillä miettinyt sitä, että olenko lapsuudenperheeni takia ihmiset turhankin helposti hyökkäävinä? Rahattomuuden omassa lapsuudenperheessä näkyy omasta mielestäni vahvasti siinä, että omat rajat eivät ole aikuisena kovinkaan joustavat. Kun rajoista ei ole aiemmin pystynyt pitämään kiinni, niin aikuisena niitä sitten helposti kokee joutuvansa puolustamaan hartiavoimin, jottei vahingossakaan palaisi takaisin aiempaan tilanteeseen. Tämä suhtautumistapa taas luo ihmissuhteisiin voimakkaita jännitteitä. - Ap

Mullakin on näin. Juontaa vissiin kans lapsuudenperheestä toi käytösmalli. Äiti jyrä eikä vanhemmat ikinä kunnioittanut rajoja.

Kannattaa käsitellä lapsuudentraumat. Sieltä omat käytösmallit juontaa, vanhemmilta. Omia toimintatapoja voi muuttaa vain ymmärtämällä niiden juuret ja käytöksen tarkoituksen. Tai se menee niin, että itse muuttuu vähitellen luonnostaan, jos mielenterveys on peruskunnossa. Tämä on sitä mistä puhutaan, itseään voi muuttaa, toista ei voi.

Pääsen järjellä kiinni ongelmiin (ainakin uskoakseni isoon osaan niistä). Se ei silti riitä poistamaan tietynlaista lähes kaiken aikaa taustalla olevaa syyllisyyden ja ahdistuksen tunteiden kimppua. Välillä nämä tunteet sitten iskevät päälle hyvin voimakkaina. - Ap

Oletko harkinnut jonkinlaista terapiaa?

Olen harkinnut. Todennäköisesti aloitan terapian syksyllä, jos nyt löydän sopivan terapeutin kesän aikana. En vain oikein tiedä millaisesta terapiasta mahtaisin hyötyä eniten. Vinkkejä otetaan mielellään vastaan!

- Ap

Mä suosittelen psykodynaamista psykoterapiaa. Siinä käsitellään toiminta- ja ajatusmalleja nimenomaan lapsuuden kokemusten kautta. Kävin kolme vuotta ja koen, että se muutti mun elämän täysin.

Opin just tunnistamaan, millon mun reagoinneissa (sekä toiminnassa että tunnereaktioissa) oli kyse opituista, vahingollisista malleista ja aloin ymmärtämään itteäni. Lopulta pystyin vapautumaan niistä huonoista malleista ja rakentamaan uusia, terveitä tapoja toimia etenkin hankalissa tilanteissa/hankalien ihmisten kanssa.

Toki joskus vieläkin jostain tulee yhtäkkiä esim. syyllinen olo, mutta pystyn päästämään siitä irti. Käyn tietosesti ja "prosessimaisesti" päässä läpi, että mitä tunnetiloja tunnen, mistä ne johtuu ja miks mun ei pidä tuntea syyllisyyttä oman parhaani mukaan toimimisesta (esim. normaalien rajojen ylläpitämisestä).

Kertokaa selviytymistarinoita tästä ongelmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua on sanottu aggressiiviseksi.

Se loukkaa, koska itse vain mielestäni sanon selkeästi kantani ja teen mitä haluan ja jättäydyn pois sellaisesta mihin en halua.

Hyväksyn tämän muiltakin. Mutta tuntuu ärsyttävän monia.

Lapsena sain pitää tiukasti puoliani.

Meidän perhe ei kannustanut tunneilmaisuun ja tarpeet häiritsivät vanhempia. "Eiei", oli tyypillinen vastaus mitä vain olisi halunnut tehdä.

Joten on se tietty tiukkuus omien rajojen näyttämisessä jäänyt päälle.

Oikeastaan hyökkäävä en uskalla olla lainkaan. Mutta puolustaudun kyllä jos mua kohtaan hyökätään tai yritetään rajoittaa tai määräillä.

Minulla on tätä samaa käytöstä aika paljon. Olen välillä miettinyt sitä, että olenko lapsuudenperheeni takia ihmiset turhankin helposti hyökkäävinä? Rahattomuuden omassa lapsuudenperheessä näkyy omasta mielestäni vahvasti siinä, että omat rajat eivät ole aikuisena kovinkaan joustavat. Kun rajoista ei ole aiemmin pystynyt pitämään kiinni, niin aikuisena niitä sitten helposti kokee joutuvansa puolustamaan hartiavoimin, jottei vahingossakaan palaisi takaisin aiempaan tilanteeseen. Tämä suhtautumistapa taas luo ihmissuhteisiin voimakkaita jännitteitä. - Ap

Mullakin on näin. Juontaa vissiin kans lapsuudenperheestä toi käytösmalli. Äiti jyrä eikä vanhemmat ikinä kunnioittanut rajoja.

Kannattaa käsitellä lapsuudentraumat. Sieltä omat käytösmallit juontaa, vanhemmilta. Omia toimintatapoja voi muuttaa vain ymmärtämällä niiden juuret ja käytöksen tarkoituksen. Tai se menee niin, että itse muuttuu vähitellen luonnostaan, jos mielenterveys on peruskunnossa. Tämä on sitä mistä puhutaan, itseään voi muuttaa, toista ei voi.

Pääsen järjellä kiinni ongelmiin (ainakin uskoakseni isoon osaan niistä). Se ei silti riitä poistamaan tietynlaista lähes kaiken aikaa taustalla olevaa syyllisyyden ja ahdistuksen tunteiden kimppua. Välillä nämä tunteet sitten iskevät päälle hyvin voimakkaina. - Ap

Oletko harkinnut jonkinlaista terapiaa?

Olen harkinnut. Todennäköisesti aloitan terapian syksyllä, jos nyt löydän sopivan terapeutin kesän aikana. En vain oikein tiedä millaisesta terapiasta mahtaisin hyötyä eniten. Vinkkejä otetaan mielellään vastaan!

- Ap

Mä suosittelen psykodynaamista psykoterapiaa. Siinä käsitellään toiminta- ja ajatusmalleja nimenomaan lapsuuden kokemusten kautta. Kävin kolme vuotta ja koen, että se muutti mun elämän täysin.

Opin just tunnistamaan, millon mun reagoinneissa (sekä toiminnassa että tunnereaktioissa) oli kyse opituista, vahingollisista malleista ja aloin ymmärtämään itteäni. Lopulta pystyin vapautumaan niistä huonoista malleista ja rakentamaan uusia, terveitä tapoja toimia etenkin hankalissa tilanteissa/hankalien ihmisten kanssa.

Toki joskus vieläkin jostain tulee yhtäkkiä esim. syyllinen olo, mutta pystyn päästämään siitä irti. Käyn tietosesti ja "prosessimaisesti" päässä läpi, että mitä tunnetiloja tunnen, mistä ne johtuu ja miks mun ei pidä tuntea syyllisyyttä oman parhaani mukaan toimimisesta (esim. normaalien rajojen ylläpitämisestä).

Kuullostaa hyvältä! Saitko kelalta siihen tukea? Terapia on niin kallista että mulla ei olis kyl varaa muuten käydä... Kävin aikoinaan masennuksen takia sen 3v, siitä on nyt kohta 4v ja välissä pitäisi olla taukoa 5v jotta saa samasta syystä taas tukea. Oon kyl välillä masentunut ja edelleen nämä vanhat ajatusmallit vaikuttaa mun toimintaan vahingollisesti esim. parisuhteessa. Oon lukenut tunne lukkosi kirjaa ja yrittänyt sen avulla pärjätä, aina ei oo helppoa kun ne on niin syvälle juurtuneet ajatukset.