Miksi ydinperheen hajoaminen ei nykyään nähdä niin pahan kuin ennen?

Onhan se surullinen näky leikkipuistossa yh äiti lapsensa kanssa. Lapsi leikkii yksin hiekkalaatikolla ja äitin huomion vie kokonaan älypuhelin mistä metsästetään uutta munaa jollain apilla. Lapsi ei saa yhtään huomiota.

Mun vanhemmat kun erosi niin siitä alkoi mun alamäki. Kouluarvosanat laski joka vuosi vauhdilla. Ruuan laatu romahti ja tilalle tuli nopeasti valmistettavat roskaruaat, burgerit ja muu sonta mitä isäni ei hyväksynyt. Äiti oli aina töissä ja kun hän oli kotona häneltä ei liiennyt huomiota. Ajauduin kaduille pahoihin seuroihin. Siellä poltettiin tupakkaa ja tehtiin vandalismia. Enää ei ollut kotona kuria ja pelkoa, että isä saa tietää. Kodista puuttui katto, talo ilman kattoa on hunningolla. Sitten hieman teini-iässä mukaan tuli alkoholi ja myöhemmin huumeet. Kaikesta äiti syytti aina minua, tuo vahva nainen joka lähti hymysuin töihin ja tuli naamanorsunvitulla takaisin kotiin poikansa luo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nykyään vallitseva itsekkyyskulttuuri on tuhonnut perhearvot.

No osittain niinkin, että parisuhdekin on kertakäyttötavaraa, ja aina miettii, olisiko mahdollista olla paremmin eikä siten aidosti sitoudu täysillä siihen perheeseen. Mutta kyllä silti näen enemmän positiivisena, myös niille lapsille, että huonosta suhteesta voi lähteä ilman häpeää.

Mikä suhde on huono? Onko tasainen arki, lämmin ilmapiiri huono suhde? Onko suhde huono vain siksi, että se on ehtinyt arkistua tai tarvitaan lisää jännitystä elämään? Onko suhde huono, jos on mahdollista että jonkun muun kanssa asiat olisivat ehkä vielä kivempia? Miksi huonoa suhdetta ei voi parantaa, jos kyse on nimenomaan huonosta suhteesta eikä huonosta kumppanista?

No oma mielipiteeni on, että tasaisen arkinen hyvä suhde on hyvä, eikä siinä ole syytä vilkuilla muualle. Huono suhde vaatii jotain oikeasti ikävää ongelmaa tai sitten, että tunteet ovat totaalisen kuolleet eikä arjessa voi enää olla onnellinen.

Mutta mikä minä olen määrittelemään mitään yleismaailmallisia hyvän tai huonon suhteen kriteereitä. Yleisesti vaan niin, että suhteessa ollaan, siihen sitoudutaan ja jos ei pysty olemaan, lähtee. Ei mitään puolittaisia sitoutumisia samalla katsellen löytyykö parempaa.

Se mistä minä puhuin, oli nimenomaan se trendi, että nykyään ihan hyvästäkin suhteesta lähdetään vain siksi, että se ei ole enää jännää, alkuhuuma on ohi ja arki on tasaista taapertamista. Asialle olisi helppo tehdä jotain, järjestää spesiaaleja juttuja, vaikka käydä treffeillä, mutta heti ajatellaan että ei se kumppani ollutkaan se oikea ja sitten lähdetään etsimään uutta tapausta. Nykyajatus on ehkä se, että kumppanin tehtävä on täyttää kaikki odotukset ja toiveet, ja sitten petytään kun kumppani ei olekaan niin täydellinen. Joku syy siihen on kumminkin ollut että suhteeseen on lähdetty, ja jos se kumppani ei ole vaikka radikaalisti muuttunut, niin se syy on siellä arjen alla edelleen.

Suhteissa tunnutaan menevän tosi rajusti fiilispohjalta ja puuttuu se tahto rakastaa ja etsiä ratkaisuja. Kumppani on kuin oman elämän täydentäjä jonka voi aina elämäntilanteen muuttuessa vaihtaa.

Itsekin lähdin ekasta suhteestani siksi että se tuntui tylsältä. Ajattelin ettei kumppani olekaan se oikea. Nyt olen toisessani ja arkipäiväistyihän tämäkin, mutta totesin että niin siinä käy. Ikääkin on kyllä nyt enemmän. Päätin että jos ei todella radikaalia syytä tule, en lähde, sillä mieheni on hyvä mies ja meillä synkkaa. Täydellinen ei ole, mutta en ole minäkään. Jännää ja kihelmöivää ei ole joka päivä, mutta ei tarvitsekaan. Vaikeuksista selvitään, kunhan halutaan ja tukeudutaan toisiimme.

Lähipiirissä todella monta ihan päällisin puolin "hyvää" paria eronnut. Monilla lapsuudenystävilläkin menossa jopa viides parisuhde.

Mitäs muuta kumppani sitten on? Koko parisuhteen ideahan on, että elämä parisuhteessa on täydellisempää kuin sinkkuna. 

Parisuhteen idea on lisääntyä ja tuottaa maailmaan veroa maksavia kunnon kansalaisia. Millään muulla ei ole väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nykyään vallitseva itsekkyyskulttuuri on tuhonnut perhearvot.

No osittain niinkin, että parisuhdekin on kertakäyttötavaraa, ja aina miettii, olisiko mahdollista olla paremmin eikä siten aidosti sitoudu täysillä siihen perheeseen. Mutta kyllä silti näen enemmän positiivisena, myös niille lapsille, että huonosta suhteesta voi lähteä ilman häpeää.

Mikä suhde on huono? Onko tasainen arki, lämmin ilmapiiri huono suhde? Onko suhde huono vain siksi, että se on ehtinyt arkistua tai tarvitaan lisää jännitystä elämään? Onko suhde huono, jos on mahdollista että jonkun muun kanssa asiat olisivat ehkä vielä kivempia? Miksi huonoa suhdetta ei voi parantaa, jos kyse on nimenomaan huonosta suhteesta eikä huonosta kumppanista?

No oma mielipiteeni on, että tasaisen arkinen hyvä suhde on hyvä, eikä siinä ole syytä vilkuilla muualle. Huono suhde vaatii jotain oikeasti ikävää ongelmaa tai sitten, että tunteet ovat totaalisen kuolleet eikä arjessa voi enää olla onnellinen.

Mutta mikä minä olen määrittelemään mitään yleismaailmallisia hyvän tai huonon suhteen kriteereitä. Yleisesti vaan niin, että suhteessa ollaan, siihen sitoudutaan ja jos ei pysty olemaan, lähtee. Ei mitään puolittaisia sitoutumisia samalla katsellen löytyykö parempaa.

Se mistä minä puhuin, oli nimenomaan se trendi, että nykyään ihan hyvästäkin suhteesta lähdetään vain siksi, että se ei ole enää jännää, alkuhuuma on ohi ja arki on tasaista taapertamista. Asialle olisi helppo tehdä jotain, järjestää spesiaaleja juttuja, vaikka käydä treffeillä, mutta heti ajatellaan että ei se kumppani ollutkaan se oikea ja sitten lähdetään etsimään uutta tapausta. Nykyajatus on ehkä se, että kumppanin tehtävä on täyttää kaikki odotukset ja toiveet, ja sitten petytään kun kumppani ei olekaan niin täydellinen. Joku syy siihen on kumminkin ollut että suhteeseen on lähdetty, ja jos se kumppani ei ole vaikka radikaalisti muuttunut, niin se syy on siellä arjen alla edelleen.

Suhteissa tunnutaan menevän tosi rajusti fiilispohjalta ja puuttuu se tahto rakastaa ja etsiä ratkaisuja. Kumppani on kuin oman elämän täydentäjä jonka voi aina elämäntilanteen muuttuessa vaihtaa.

Itsekin lähdin ekasta suhteestani siksi että se tuntui tylsältä. Ajattelin ettei kumppani olekaan se oikea. Nyt olen toisessani ja arkipäiväistyihän tämäkin, mutta totesin että niin siinä käy. Ikääkin on kyllä nyt enemmän. Päätin että jos ei todella radikaalia syytä tule, en lähde, sillä mieheni on hyvä mies ja meillä synkkaa. Täydellinen ei ole, mutta en ole minäkään. Jännää ja kihelmöivää ei ole joka päivä, mutta ei tarvitsekaan. Vaikeuksista selvitään, kunhan halutaan ja tukeudutaan toisiimme.

Lähipiirissä todella monta ihan päällisin puolin "hyvää" paria eronnut. Monilla lapsuudenystävilläkin menossa jopa viides parisuhde.

Mitäs muuta kumppani sitten on? Koko parisuhteen ideahan on, että elämä parisuhteessa on täydellisempää kuin sinkkuna. 

Joo, mutta nykypäivänä kumppani ei ole enää oma persoonansa, vaan joku lisäosa omaan elämään jotta se pysyy mallikelpoisena. Kun kumppani ei olekaan 100% täydellinen, se saa lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, ettei lapsi kärsi ja saa huonoja vaikutteitakin siitä, että vanhemmat on yhdessä vain periaatteesta, vaikka vihaisivat toisiaan?

Miksi sitten alunperin ovat yhdessä kun vihaavat toisiaan? Uskomattomia suorituksia joillakin.

Vierailija kirjoitti:

Kun on huomattu, ettei se ydinperhe oikeastaan ole kenellekään kovin tärkeä. Että ydinperheiden aika historiassa oli sataa vuotta lyhyempi ja rajoittuu lääketieteen kehityksen eli leskiperheiden lopun ja maallistumisen eli avioeroperheiden alun väliin, ja suurin osa ihmisistä on kaikkina aikoina silti olleet lähes normaaleja.

Kyllä se vain on hyvä asia jos lapsen parasta ajattelee.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Onneksi ei enää nähdä.

T. Väkivaltaisten vanhempien jälkeläinen, jonka vanhemmat eivät eronneet, koska olisi ollut niin suuri häpeä. Oli yhtä pelkoa ja kärsimystä koko lapsuus.

Eron jälkeenkö olisivat väistämättä muuttaneet tapansa?

-ap

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, ettei lapsi kärsi ja saa huonoja vaikutteitakin siitä, että vanhemmat on yhdessä vain periaatteesta, vaikka vihaisivat toisiaan?

En minäkään kaikkea vihaani näytä. Muuten olisin vankilassa.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Itse olin todella helpottunut kun vanhempani erosivat. Jatkuvaa riitelyä ja kuka vaan näki että asiat eivät olleet hyvin.

Riitelyn voi lopettaa kuka vaan kenellä vihanhallinta ongelmia ei ole.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nykyään vallitseva itsekkyyskulttuuri on tuhonnut perhearvot.

No osittain niinkin, että parisuhdekin on kertakäyttötavaraa, ja aina miettii, olisiko mahdollista olla paremmin eikä siten aidosti sitoudu täysillä siihen perheeseen. Mutta kyllä silti näen enemmän positiivisena, myös niille lapsille, että huonosta suhteesta voi lähteä ilman häpeää.

Mikä suhde on huono? Onko tasainen arki, lämmin ilmapiiri huono suhde? Onko suhde huono vain siksi, että se on ehtinyt arkistua tai tarvitaan lisää jännitystä elämään? Onko suhde huono, jos on mahdollista että jonkun muun kanssa asiat olisivat ehkä vielä kivempia? Miksi huonoa suhdetta ei voi parantaa, jos kyse on nimenomaan huonosta suhteesta eikä huonosta kumppanista?

No oma mielipiteeni on, että tasaisen arkinen hyvä suhde on hyvä, eikä siinä ole syytä vilkuilla muualle. Huono suhde vaatii jotain oikeasti ikävää ongelmaa tai sitten, että tunteet ovat totaalisen kuolleet eikä arjessa voi enää olla onnellinen.

Mutta mikä minä olen määrittelemään mitään yleismaailmallisia hyvän tai huonon suhteen kriteereitä. Yleisesti vaan niin, että suhteessa ollaan, siihen sitoudutaan ja jos ei pysty olemaan, lähtee. Ei mitään puolittaisia sitoutumisia samalla katsellen löytyykö parempaa.

Se mistä minä puhuin, oli nimenomaan se trendi, että nykyään ihan hyvästäkin suhteesta lähdetään vain siksi, että se ei ole enää jännää, alkuhuuma on ohi ja arki on tasaista taapertamista. Asialle olisi helppo tehdä jotain, järjestää spesiaaleja juttuja, vaikka käydä treffeillä, mutta heti ajatellaan että ei se kumppani ollutkaan se oikea ja sitten lähdetään etsimään uutta tapausta. Nykyajatus on ehkä se, että kumppanin tehtävä on täyttää kaikki odotukset ja toiveet, ja sitten petytään kun kumppani ei olekaan niin täydellinen. Joku syy siihen on kumminkin ollut että suhteeseen on lähdetty, ja jos se kumppani ei ole vaikka radikaalisti muuttunut, niin se syy on siellä arjen alla edelleen.

Suhteissa tunnutaan menevän tosi rajusti fiilispohjalta ja puuttuu se tahto rakastaa ja etsiä ratkaisuja. Kumppani on kuin oman elämän täydentäjä jonka voi aina elämäntilanteen muuttuessa vaihtaa.

Itsekin lähdin ekasta suhteestani siksi että se tuntui tylsältä. Ajattelin ettei kumppani olekaan se oikea. Nyt olen toisessani ja arkipäiväistyihän tämäkin, mutta totesin että niin siinä käy. Ikääkin on kyllä nyt enemmän. Päätin että jos ei todella radikaalia syytä tule, en lähde, sillä mieheni on hyvä mies ja meillä synkkaa. Täydellinen ei ole, mutta en ole minäkään. Jännää ja kihelmöivää ei ole joka päivä, mutta ei tarvitsekaan. Vaikeuksista selvitään, kunhan halutaan ja tukeudutaan toisiimme.

Lähipiirissä todella monta ihan päällisin puolin "hyvää" paria eronnut. Monilla lapsuudenystävilläkin menossa jopa viides parisuhde.

Mitäs muuta kumppani sitten on? Koko parisuhteen ideahan on, että elämä parisuhteessa on täydellisempää kuin sinkkuna. 

Joo, mutta nykypäivänä kumppani ei ole enää oma persoonansa, vaan joku lisäosa omaan elämään jotta se pysyy mallikelpoisena. Kun kumppani ei olekaan 100% täydellinen, se saa lähteä.

Tämä johtuu siitä, että liian lyhyen aikaa seurustellaan. Muutetaan liian nopeasti saman katon alle ja tehdään liian nopeasti siihen vielä lapsiakin. Seurustelun pitäisi kestää vähintään siihen asti, että alkuhuuma on ohi, on ollut jo ensimmäisiä kunnollisia erimielisyyksiä ja ne osattu käsitellä rakentavasti. Vasta sitten saman katon alle. Ja lapsia vasta sitten, kun harmaa arki rullaa ja molemmat ovat siihen arkeen tyytyväisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin todella helpottunut kun vanhempani erosivat. Jatkuvaa riitelyä ja kuka vaan näki että asiat eivät olleet hyvin.

Riitelyn voi lopettaa kuka vaan kenellä vihanhallinta ongelmia ei ole.

-ap

Mutta tunteita ei voi pakottaa. Jos syystä tai toisesta inhoaa kumppaniaan, ei sitä voi täysin peittää, vaikka hillitä voi. Se että onko se syy tai ne syyt työstettävissä pois ja muutettavissa taas kiintymykseksi on hyvin tapauskohtaista. Laimentuneita tunteita voi työstää tiettyyn pisteeseen asti, mutta on paljon juttuja, jotka ovat aika lailla anteeksiantamattomia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, ettei lapsi kärsi ja saa huonoja vaikutteitakin siitä, että vanhemmat on yhdessä vain periaatteesta, vaikka vihaisivat toisiaan?

Miksi sitten alunperin ovat yhdessä kun vihaavat toisiaan? Uskomattomia suorituksia joillakin.

Alkuhuuma loppui, joten etsivät uuden. Ei siihen vihaa liity.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin todella helpottunut kun vanhempani erosivat. Jatkuvaa riitelyä ja kuka vaan näki että asiat eivät olleet hyvin.

Riitelyn voi lopettaa kuka vaan kenellä vihanhallinta ongelmia ei ole.

-ap

Mutta tunteita ei voi pakottaa. Jos syystä tai toisesta inhoaa kumppaniaan, ei sitä voi täysin peittää, vaikka hillitä voi. Se että onko se syy tai ne syyt työstettävissä pois ja muutettavissa taas kiintymykseksi on hyvin tapauskohtaista. Laimentuneita tunteita voi työstää tiettyyn pisteeseen asti, mutta on paljon juttuja, jotka ovat aika lailla anteeksiantamattomia.

Tunteet eivät määrää käytöstä. Mistä ne ylipääsemättömät kielteiset tunteet tulevat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin todella helpottunut kun vanhempani erosivat. Jatkuvaa riitelyä ja kuka vaan näki että asiat eivät olleet hyvin.

Riitelyn voi lopettaa kuka vaan kenellä vihanhallinta ongelmia ei ole.

-ap

Mutta tunteita ei voi pakottaa. Jos syystä tai toisesta inhoaa kumppaniaan, ei sitä voi täysin peittää, vaikka hillitä voi. Se että onko se syy tai ne syyt työstettävissä pois ja muutettavissa taas kiintymykseksi on hyvin tapauskohtaista. Laimentuneita tunteita voi työstää tiettyyn pisteeseen asti, mutta on paljon juttuja, jotka ovat aika lailla anteeksiantamattomia.

Tunteet eivät määrää käytöstä. Mistä ne ylipääsemättömät kielteiset tunteet tulevat?

Ohis...siitä, että elää elämää, jollaista ei haluaisi elää. Tukahduttaa omat tunteensa ja tarpeensa. Muuttuu kyyniseksi ja katkeraksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin todella helpottunut kun vanhempani erosivat. Jatkuvaa riitelyä ja kuka vaan näki että asiat eivät olleet hyvin.

Riitelyn voi lopettaa kuka vaan kenellä vihanhallinta ongelmia ei ole.

-ap

Mutta tunteita ei voi pakottaa. Jos syystä tai toisesta inhoaa kumppaniaan, ei sitä voi täysin peittää, vaikka hillitä voi. Se että onko se syy tai ne syyt työstettävissä pois ja muutettavissa taas kiintymykseksi on hyvin tapauskohtaista. Laimentuneita tunteita voi työstää tiettyyn pisteeseen asti, mutta on paljon juttuja, jotka ovat aika lailla anteeksiantamattomia.

Tunteet eivät määrää käytöstä. Mistä ne ylipääsemättömät kielteiset tunteet tulevat?

No mistä kenellekin? Kumppani pettää? Alkoholiongelma? Väkivaltaisuus (henkinen tai fyysinen)? Arki jätetään kokonaan toisen vastuulle? Ei huomioida kumppanin toiveita arjessa? Onhan noita. Arvomaailmastakin voi ajan kanssa löytyä perustavaa laatua olevia ristiriitoja pitkässäkin suhteessa. 

Eivätkä nämä ole mitään mustavalkoisia juttuja. Joku voi antaa anteeksi paljonkin, joku ei. 

Sarjamonogamia on ollut jo aikojen alusta asti todennäköisempää kuin loppuelämän kestävä yksiavioisuus.

Aivan kuten nykyäänkin.

"Antropologi Helen Fisher pitää todennäköisenä, että varhaiset ihmiset elivät toistuvasti yksiavioisina. Pariskunnat pysyttelivät yhdessä niin kauan kuin yhteinen jälkeläinen saatiin jaloilleen. Sen jälkeen puolisot saattoivat valita uuden kumppanin ja saada uuden lapsen. Ajatus rinnastuu hyvin nykytilanteeseen, jossa yli puolet avioliitoista päättyy eroon ja päätös tehdään usein neljän–viiden vuoden liiton jälkeen. Tämä on aika, jonka lapsi alkukantaisissa oloissa vaati kummankin vanhemman huolenpitoa"

Itse en tajua, että miksi se hajoaminen nähtiin niin pahana ennen. Ydinperhe on nyky-yhteiskunnassa täysin hyödytön ja kahlitseva konsepti.

Olen tavallaan samaa mieltä. Monet ottavat esiin sen että parisuhteen osapuolet vihaavat toisiaan tai ovat muuten sopimattomia, mutta se onkin sitten eri asia. Pitäisi viettää sellaista aikaa parisuhteessa jossa on ylä- ja alamäkiä ennen lapsien hankintaa, tosin ei sekään aina auta, jos tiedostamattaan toistaa jotain epätervettä mallia parinvalinnassa. Minun vanhempani olivat täysin sopimattomia toisille ja vaikka he erosivat vasta kun olin aikuinen, niin kyllähän se silti shokki oli. Se pohjaton sokeus omalle toiminnalle on ihan uskomatonta - minunkin äitini syytti ja osoitti sormella isääni kaikista hänen ongelmistaan, mutta kyllä sieltä peilistä se oikea syyllinen löytyy, vaikka sitä en kohteliaisuuttani sanonut.

Vierailija kirjoitti:

Aikuiset ja täysijärkiset ihmiset osaavat elää yhdessä vihaamatta toisiaan. Ehkä jopa rakastaakin, kuten ovat aikoinaan omasta tahdostaan luvanneet.

Kyllä , he lupasivat rakastaa toisiaan koska vahinkoraskauksia oli paljon

Vierailija kirjoitti:

Sarjamonogamia on ollut jo aikojen alusta asti todennäköisempää kuin loppuelämän kestävä yksiavioisuus.

Aivan kuten nykyäänkin.

"Antropologi Helen Fisher pitää todennäköisenä, että varhaiset ihmiset elivät toistuvasti yksiavioisina. Pariskunnat pysyttelivät yhdessä niin kauan kuin yhteinen jälkeläinen saatiin jaloilleen. Sen jälkeen puolisot saattoivat valita uuden kumppanin ja saada uuden lapsen. Ajatus rinnastuu hyvin nykytilanteeseen, jossa yli puolet avioliitoista päättyy eroon ja päätös tehdään usein neljän–viiden vuoden liiton jälkeen. Tämä on aika, jonka lapsi alkukantaisissa oloissa vaati kummankin vanhemman huolenpitoa"

Eli se on taantumista yhteiskunnallisesti. Kannattaa varmaan ottaa myös entisaikojen lapsikuolleisuudesta mallia.