Lue keskustelun säännöt.
Miksi ydinperheen hajoaminen ei nykyään nähdä niin pahan kuin ennen?
30.05.2018 |
Minun lapsuudessani se oli häpeä vanhemmille ja hyvä niin. Ansaitsivat sen häpeä minkä avioero toi, koska lapset siinä turhaan kärsi.
Kommentit (46)
Ei nyt oikein ottanut tuulta alleen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä sitten itse eroa. Jos nyt koskaan saat parisuhteen ja lapsia.
Kun on huomattu, ettei se ydinperhe oikeastaan ole kenellekään kovin tärkeä. Että ydinperheiden aika historiassa oli sataa vuotta lyhyempi ja rajoittuu lääketieteen kehityksen eli leskiperheiden lopun ja maallistumisen eli avioeroperheiden alun väliin, ja suurin osa ihmisistä on kaikkina aikoina silti olleet lähes normaaleja.
Ennen yritettiin taistella sen suhteen puolesta ja pitää perhe koossa vaikeinakin aikoina. Nykyään homma tuntuu kaatuvan kuin korttitalo kun toisen tekemiset ei miellytä tai itse keksii että haluaa jotain muuta elämältään. Puolisoa ei rakasteta sellaisena kuin hän on, vaan hänen tulisi täyttää toiveet "täydellisestä elämästä". Jos jotain pientäkin vikaa on, koko puoliso on täysin mätä ja pitää etsiä uusi, täydellisempi. Ei edes viitsitä koittaa ja muuttaa jotain siinä olemassaolevassa arjessa, kaikki vaan uusiksi. Eikä se valitettavasti vaihtamalla parane, parin vuoden päästä tulee taas uusi villitys ja lähdetään etsimään jotain mukamas parempaa suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi ei enää nähdä.
T. Väkivaltaisten vanhempien jälkeläinen, jonka vanhemmat eivät eronneet, koska olisi ollut niin suuri häpeä. Oli yhtä pelkoa ja kärsimystä koko lapsuus.
Luuletko, ettei lapsi kärsi ja saa huonoja vaikutteitakin siitä, että vanhemmat on yhdessä vain periaatteesta, vaikka vihaisivat toisiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuiset ja täysijärkiset ihmiset osaavat elää yhdessä vihaamatta toisiaan. Ehkä jopa rakastaakin, kuten ovat aikoinaan omasta tahdostaan luvanneet.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi ei enää nähdä.
T. Väkivaltaisten vanhempien jälkeläinen, jonka vanhemmat eivät eronneet, koska olisi ollut niin suuri häeä. Oli yhtä pelkoa ja kärsimystä koko lapsuus.
Jep. Omani eivät olleet väkivaltaisia, mutta halveksivat toisiaan syvästi.
Se jätti todella ikävän mallin parisuhteesta, jota valitettavasti itse välillä myös toistan suhteissani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä nykyään vallitseva itsekkyyskulttuuri on tuhonnut perhearvot.
Itse olin todella helpottunut kun vanhempani erosivat. Jatkuvaa riitelyä ja kuka vaan näki että asiat eivät olleet hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä nykyään vallitseva itsekkyyskulttuuri on tuhonnut perhearvot.
No osittain niinkin, että parisuhdekin on kertakäyttötavaraa, ja aina miettii, olisiko mahdollista olla paremmin eikä siten aidosti sitoudu täysillä siihen perheeseen. Mutta kyllä silti näen enemmän positiivisena, myös niille lapsille, että huonosta suhteesta voi lähteä ilman häpeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nykyään vallitseva itsekkyyskulttuuri on tuhonnut perhearvot.
No osittain niinkin, että parisuhdekin on kertakäyttötavaraa, ja aina miettii, olisiko mahdollista olla paremmin eikä siten aidosti sitoudu täysillä siihen perheeseen. Mutta kyllä silti näen enemmän positiivisena, myös niille lapsille, että huonosta suhteesta voi lähteä ilman häpeää.
Mikä suhde on huono? Onko tasainen arki, lämmin ilmapiiri huono suhde? Onko suhde huono vain siksi, että se on ehtinyt arkistua tai tarvitaan lisää jännitystä elämään? Onko suhde huono, jos on mahdollista että jonkun muun kanssa asiat olisivat ehkä vielä kivempia? Miksi huonoa suhdetta ei voi parantaa, jos kyse on nimenomaan huonosta suhteesta eikä huonosta kumppanista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen yritettiin taistella sen suhteen puolesta ja pitää perhe koossa vaikeinakin aikoina. Nykyään homma tuntuu kaatuvan kuin korttitalo kun toisen tekemiset ei miellytä tai itse keksii että haluaa jotain muuta elämältään. Puolisoa ei rakasteta sellaisena kuin hän on, vaan hänen tulisi täyttää toiveet "täydellisestä elämästä". Jos jotain pientäkin vikaa on, koko puoliso on täysin mätä ja pitää etsiä uusi, täydellisempi. Ei edes viitsitä koittaa ja muuttaa jotain siinä olemassaolevassa arjessa, kaikki vaan uusiksi. Eikä se valitettavasti vaihtamalla parane, parin vuoden päästä tulee taas uusi villitys ja lähdetään etsimään jotain mukamas parempaa suhdetta.
Ja paskat. Ennen parisuhteen ongelmista vaiettiin. Ne nk lakaistiin maton alle. Ei puhuttu sen paremmin puolisolle, ystäville kuin millekään ammattiauttajillekaan. Pidettiin mykkäkoulua ja puhuttiin vain se, mikä oli arjen pyörittämisen kannalta välttämätöntä. Kovetettiin itsensä. Ero olisi ollut häpeä ja usein myös taloudellinen katastrofi, joten yhdessä oli pakko pysyä vaikka hampaat irvessä. Moni isovanhempieni ikäpolven nainen huokaisi helpotuksesta, kun jäi leskeksi. Painajainen oli vihdoin ohi. Mummoni lähti 70-luvulla suoraan vaarini hautajaisista Helsinkiin ja sieltä lentokoneella Torremolinokseen. Vaarin kuoleman jälkeen mummosta kuoriutui aivan erilainen, välittävä ja lämmin ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nykyään vallitseva itsekkyyskulttuuri on tuhonnut perhearvot.
No osittain niinkin, että parisuhdekin on kertakäyttötavaraa, ja aina miettii, olisiko mahdollista olla paremmin eikä siten aidosti sitoudu täysillä siihen perheeseen. Mutta kyllä silti näen enemmän positiivisena, myös niille lapsille, että huonosta suhteesta voi lähteä ilman häpeää.
Mikä suhde on huono? Onko tasainen arki, lämmin ilmapiiri huono suhde? Onko suhde huono vain siksi, että se on ehtinyt arkistua tai tarvitaan lisää jännitystä elämään? Onko suhde huono, jos on mahdollista että jonkun muun kanssa asiat olisivat ehkä vielä kivempia? Miksi huonoa suhdetta ei voi parantaa, jos kyse on nimenomaan huonosta suhteesta eikä huonosta kumppanista?
No oma mielipiteeni on, että tasaisen arkinen hyvä suhde on hyvä, eikä siinä ole syytä vilkuilla muualle. Huono suhde vaatii jotain oikeasti ikävää ongelmaa tai sitten, että tunteet ovat totaalisen kuolleet eikä arjessa voi enää olla onnellinen.
Mutta mikä minä olen määrittelemään mitään yleismaailmallisia hyvän tai huonon suhteen kriteereitä. Yleisesti vaan niin, että suhteessa ollaan, siihen sitoudutaan ja jos ei pysty olemaan, lähtee. Ei mitään puolittaisia sitoutumisia samalla katsellen löytyykö parempaa.
Mua ärsyttää nämä ”kasvoimme erillemme” erot, yleensä pikkulapsivaiheessa vielä. Siinä mitään erilleen kasveta vaan lyödään hanskat tiskiin vastamäessä.
Olen samaa mieltä, vastaaja numero 16. Hyvä arki olisi mielestäni sellaisa, että pystyisi olla perustyytyväinen - että osaisi olla onnellinen niistä asioista, jotka ovat hyvin. Mutta nykyään kai kuuluu ajatella, että jossain olisi jotain parempaa minua varten, pitäisikö vaihtaa. Ei vastuuntuntoa perheestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nykyään vallitseva itsekkyyskulttuuri on tuhonnut perhearvot.
No osittain niinkin, että parisuhdekin on kertakäyttötavaraa, ja aina miettii, olisiko mahdollista olla paremmin eikä siten aidosti sitoudu täysillä siihen perheeseen. Mutta kyllä silti näen enemmän positiivisena, myös niille lapsille, että huonosta suhteesta voi lähteä ilman häpeää.
Mikä suhde on huono? Onko tasainen arki, lämmin ilmapiiri huono suhde? Onko suhde huono vain siksi, että se on ehtinyt arkistua tai tarvitaan lisää jännitystä elämään? Onko suhde huono, jos on mahdollista että jonkun muun kanssa asiat olisivat ehkä vielä kivempia? Miksi huonoa suhdetta ei voi parantaa, jos kyse on nimenomaan huonosta suhteesta eikä huonosta kumppanista?
No oma mielipiteeni on, että tasaisen arkinen hyvä suhde on hyvä, eikä siinä ole syytä vilkuilla muualle. Huono suhde vaatii jotain oikeasti ikävää ongelmaa tai sitten, että tunteet ovat totaalisen kuolleet eikä arjessa voi enää olla onnellinen.
Mutta mikä minä olen määrittelemään mitään yleismaailmallisia hyvän tai huonon suhteen kriteereitä. Yleisesti vaan niin, että suhteessa ollaan, siihen sitoudutaan ja jos ei pysty olemaan, lähtee. Ei mitään puolittaisia sitoutumisia samalla katsellen löytyykö parempaa.
Se mistä minä puhuin, oli nimenomaan se trendi, että nykyään ihan hyvästäkin suhteesta lähdetään vain siksi, että se ei ole enää jännää, alkuhuuma on ohi ja arki on tasaista taapertamista. Asialle olisi helppo tehdä jotain, järjestää spesiaaleja juttuja, vaikka käydä treffeillä, mutta heti ajatellaan että ei se kumppani ollutkaan se oikea ja sitten lähdetään etsimään uutta tapausta. Nykyajatus on ehkä se, että kumppanin tehtävä on täyttää kaikki odotukset ja toiveet, ja sitten petytään kun kumppani ei olekaan niin täydellinen. Joku syy siihen on kumminkin ollut että suhteeseen on lähdetty, ja jos se kumppani ei ole vaikka radikaalisti muuttunut, niin se syy on siellä arjen alla edelleen.
Suhteissa tunnutaan menevän tosi rajusti fiilispohjalta ja puuttuu se tahto rakastaa ja etsiä ratkaisuja. Kumppani on kuin oman elämän täydentäjä jonka voi aina elämäntilanteen muuttuessa vaihtaa.
Itsekin lähdin ekasta suhteestani siksi että se tuntui tylsältä. Ajattelin ettei kumppani olekaan se oikea. Nyt olen toisessani ja arkipäiväistyihän tämäkin, mutta totesin että niin siinä käy. Ikääkin on kyllä nyt enemmän. Päätin että jos ei todella radikaalia syytä tule, en lähde, sillä mieheni on hyvä mies ja meillä synkkaa. Täydellinen ei ole, mutta en ole minäkään. Jännää ja kihelmöivää ei ole joka päivä, mutta ei tarvitsekaan. Vaikeuksista selvitään, kunhan halutaan ja tukeudutaan toisiimme.
Lähipiirissä todella monta ihan päällisin puolin "hyvää" paria eronnut. Monilla lapsuudenystävilläkin menossa jopa viides parisuhde.
Liian helposti erotaan kyllä nykyisin.Mutta toisaalta taas vanhempipolvi ei eroa vaikka pitäisi.Ei ole kenenkään etu olla liitossa jossa vihataan toisiaan.
up