Lähetä terveisesi kaipaamallesi henkilölle VII

Rakastan sinua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tapaisin kaivattuni luulisin että hetken katseltaisiin toisiamme hymyssä suin ja sitten suudeltaisiin pitkään. Mutta ei me tavata enää, kaikki on niin monimutkaista.

Olette varattuja?

Ei olla kumpikaan.

Sitten en nää tilanteessa mitään monimutkaista. Kaksi vapaata ihmistä, jotka välittävät toisistaan (olettaen että luulet että suutelisitte). Mikä oikein pidättelee?

Ai monimutkaista ei voi olla esim se jos on välimatkaa paljon, ollaan joko omia, ystävien, sisarusten tms exiä, esimies+alainen, exän paras ystävä ym.? Että onhan noita tilanteita..

No onhan noikin monimutkaisia tilanteita, muttei mitään mahdottomuuksia, jos niin halutaan. Yleensä ihmiset ymmärtää ja sopeutuu. Kun ei kiirehdi eikä sekoile. Ja pitää miettiä onko se oma vai toisten onni vai sitten kuitenkin kaikkien onni. Jos joutuu uhraamaan oman onnensa, saa tehdä aika paljon töitä sen asian hyväksymiseen. Nimim. kokemusta on. Ja näinhän se kai useimmiten menee.

Mulla tuo varattu/varattu tilanne mutta kaipaamani henkilö herättää mussa sellaiset tunteet ettei kukaan koskaan. Ei olla tekemisissä kuin sattumalta vahingossa hyvin harvoin. Ja se sekoittaa kaiken aina pitkäksi aikaa sitten. Vaikka tiedän tasan miten asiat ovat eikä niitä pysty muuttamaan, liikaa surua kai siitä seuraisi kaikille muille. Omaan henkilökohtaiseen onneen riittää toistaiseksi tieto että näemmä pystyn tuntemaan vielä jotain. Jos saisin avattua ajatukseni kyseiselle henkilölle, en tarvisi paljoa muuta enää sisäiseen rauhaan. Mutta luulen ettei tätäkään koskaan tule tapahtumaan.

Oletko miettinyt että se vain saattaisi pahentaa sun oloa jos tunnustaisit tunteesi tuolle kaivatullesi? Miksi sellaisesta haaveilet? Joskus on vain hyvä unohtaa ja jatkaa elämää.

Olen. Typerästi kuvittelen saisiko siitä muka jonkin rauhan sille ettei mitään koskaan voi tapahtua tai ettei hän esimerkiksi tunne samoin. Saisiko se minun pääni selkenemään. Ehkä, ehkä ei. Melko varmaan ei. Tai jos saisin jutella asioista, näkisinkö ettei hän olekaan mitä luulin. Voisi myös olla että tilanne pahenisi. Niinhän on käynyt tähänkin saakka, kun on törmätty, sydäntä lämmittää ja korvia kuumottaa monta päivää, olen onnellinen ja iloinen, ja hän uppoaa vain syvemmin mun mieleen ja sydämeen. Ehkä se ratkaisu on vain odottaa ja vielä vähän odottaa. Koittaa jollain konstilla hyväksyä tilanne.

Mulla on tismalleen samanlainen tilanne. Olen varattu, mutta eräs varattu mies aiheuttaa mussa aivan samanlaisia reaktioita. Kun nähdään, tunnen hänen läsnäolonsa kehossani. Punastelen, hikoan ja käteni tärisevät. Kemia ja sähkö tuntuvat meidän välillä selvästi, vaikka emme edes katsoisi toisiamme. Kukaan muu ei ole mussa saanut koskaan aikaan moisia tunteita! Meistä ei voi tulla koskaan mitään, mutta haluaisin tietää tunteeko hän samoin ja tunteeko hänkin meidän välillä väreilevän kemian ja sähkön vai olenko tullut vain hulluksi. Tiedän ettei keskustelu ja tieto muuttaisi mitään meidän välillämme, mutta ainakin tietäisimme sen olleen molemminpuolista ja voisimme auttaa toisemme yli toisesta.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tapaisin kaivattuni luulisin että hetken katseltaisiin toisiamme hymyssä suin ja sitten suudeltaisiin pitkään. Mutta ei me tavata enää, kaikki on niin monimutkaista.

Olette varattuja?

Ei olla kumpikaan.

Sitten en nää tilanteessa mitään monimutkaista. Kaksi vapaata ihmistä, jotka välittävät toisistaan (olettaen että luulet että suutelisitte). Mikä oikein pidättelee?

Ai monimutkaista ei voi olla esim se jos on välimatkaa paljon, ollaan joko omia, ystävien, sisarusten tms exiä, esimies+alainen, exän paras ystävä ym.? Että onhan noita tilanteita..

No onhan noikin monimutkaisia tilanteita, muttei mitään mahdottomuuksia, jos niin halutaan. Yleensä ihmiset ymmärtää ja sopeutuu. Kun ei kiirehdi eikä sekoile. Ja pitää miettiä onko se oma vai toisten onni vai sitten kuitenkin kaikkien onni. Jos joutuu uhraamaan oman onnensa, saa tehdä aika paljon töitä sen asian hyväksymiseen. Nimim. kokemusta on. Ja näinhän se kai useimmiten menee.

Mulla tuo varattu/varattu tilanne mutta kaipaamani henkilö herättää mussa sellaiset tunteet ettei kukaan koskaan. Ei olla tekemisissä kuin sattumalta vahingossa hyvin harvoin. Ja se sekoittaa kaiken aina pitkäksi aikaa sitten. Vaikka tiedän tasan miten asiat ovat eikä niitä pysty muuttamaan, liikaa surua kai siitä seuraisi kaikille muille. Omaan henkilökohtaiseen onneen riittää toistaiseksi tieto että näemmä pystyn tuntemaan vielä jotain. Jos saisin avattua ajatukseni kyseiselle henkilölle, en tarvisi paljoa muuta enää sisäiseen rauhaan. Mutta luulen ettei tätäkään koskaan tule tapahtumaan.

Oletko miettinyt että se vain saattaisi pahentaa sun oloa jos tunnustaisit tunteesi tuolle kaivatullesi? Miksi sellaisesta haaveilet? Joskus on vain hyvä unohtaa ja jatkaa elämää.

Olen. Typerästi kuvittelen saisiko siitä muka jonkin rauhan sille ettei mitään koskaan voi tapahtua tai ettei hän esimerkiksi tunne samoin. Saisiko se minun pääni selkenemään. Ehkä, ehkä ei. Melko varmaan ei. Tai jos saisin jutella asioista, näkisinkö ettei hän olekaan mitä luulin. Voisi myös olla että tilanne pahenisi. Niinhän on käynyt tähänkin saakka, kun on törmätty, sydäntä lämmittää ja korvia kuumottaa monta päivää, olen onnellinen ja iloinen, ja hän uppoaa vain syvemmin mun mieleen ja sydämeen. Ehkä se ratkaisu on vain odottaa ja vielä vähän odottaa. Koittaa jollain konstilla hyväksyä tilanne.

Toisella on kuitenkin oikeus tietää noista tunteista, vaikka se ei (välttämättä) mitään muuttaisikaan. On kuitenkin aina olemassa pieni riski, että toinenkin ajattelee samoin ja kipuilee täysin samojen asioiden kanssa? Tai sitten se toinen ei tunne sua kohtaan niin ja voi auttaa sua pääsemään yli itsestään. Kuolinvuoteella harvemmin kukaan katuu rakkaudentunnustuksia. Enemmänkin sitä ettei niitä tullut sanottua. Itselläni on todella vaikea elämäntilanne (ei näy ulospäin) ja vaikka olen varattu, olisi ihanaa tietää, että joku vielä näkee mut ja rakastaa. Se antaisi paljon voimia lähteä suhteesta, jossa molemmat osapuolet voivat todella huonosti. 

Vaikka mä tuntisin jotain ihmistä kohtaan tosi voimakkaastikin, niin en haluaisi kuulla tältä ihastuksen kohteeltani hänen tunteistaan. Se vaan hajottaisi totaalisesti kun olen kuitenkin avioliitossa josta en aio erota. Eli parempi kun en tiedä. Mulla siis näin, muilla varmaan toisin.

Uuden ihastuksen löytäminen on ainakin minulle tosi vaikeaa niin kauan kuin se "vanha" ihastus on mielessä, muut eivät kiinnosta millään lailla ja ajatukset ovat koko ajan vain siinä yhdessä kiinni. Itsellä käynyt niin pienempienkin ihastusten kanssa, puhumattakaan tästä nykyisestä. Sitten kun vielä muutenkin ihastuu harvoin niin mitäpä teet.

Tiedostan kyllä, että sitä löytämistä voi yrittää auttaa liikkumalla uusissa ympyröissä, tapaamalla uusia ihmisiä ja näin sinkkuna vaikka nettideittailulla. Tuntuisi vaan epäreilulta sekä sitä deittikaveria että itseä kohtaan, kun ajatukset ovat kuitenkin ihan muualla. Ehkä sitten päätyisi johonkin keskinkertaiseen korvikesuhteeseen jonkun sellaisen kanssa, johon sitten kohdistaisi niitä toiselle kuuluvia tunteita. Tuskinpa kovin hyvää tulevaisuutta sellainen suhde saisi.

Varattujen kannattaisi mieluummin yrittää löytää uudestaan se oma puoliso eikä lähteä erikseen hakemaan ja etsimään niitä uusia ihastuksia muualta, tai ainakin sitten pitäisi olla rehellinen kaikille osapuolille tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei monien mahdollisten kanavien kautta voi ottaa suoraan henkilöön yhteyttä niin ei ole kiinnostusta tarpeeksi.

Kuka käskee heti tunnustamaan rakkautta? Se ei sitä edes ole kun ei tunne hyvin. Ihastumista vasta. Ystävyydestä kaikki alkaa. Itse luotte itsellenne liikaa paineita. Kuvittelemalla.

Ne paineet todennäköisesti vaan kasvavat koko ajan suuremmiksi sitä mukaa mitä kauemmin yhteydenottoa pitkittää. Paljon helpommalla pääsee, kun toimii nopeasti. Täältä myös ääni sille, ettei niitä tunteita tarvitse heti ääneen tunnustaa, alkuun voi puhua muusta. Toinen saattaa jopa säikähtää äkillisiä suuren rakkauden tunnustuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tapaisin kaivattuni luulisin että hetken katseltaisiin toisiamme hymyssä suin ja sitten suudeltaisiin pitkään. Mutta ei me tavata enää, kaikki on niin monimutkaista.

Olette varattuja?

Ei olla kumpikaan.

Sitten en nää tilanteessa mitään monimutkaista. Kaksi vapaata ihmistä, jotka välittävät toisistaan (olettaen että luulet että suutelisitte). Mikä oikein pidättelee?

Ai monimutkaista ei voi olla esim se jos on välimatkaa paljon, ollaan joko omia, ystävien, sisarusten tms exiä, esimies+alainen, exän paras ystävä ym.? Että onhan noita tilanteita..

No onhan noikin monimutkaisia tilanteita, muttei mitään mahdottomuuksia, jos niin halutaan. Yleensä ihmiset ymmärtää ja sopeutuu. Kun ei kiirehdi eikä sekoile. Ja pitää miettiä onko se oma vai toisten onni vai sitten kuitenkin kaikkien onni. Jos joutuu uhraamaan oman onnensa, saa tehdä aika paljon töitä sen asian hyväksymiseen. Nimim. kokemusta on. Ja näinhän se kai useimmiten menee.

Mulla tuo varattu/varattu tilanne mutta kaipaamani henkilö herättää mussa sellaiset tunteet ettei kukaan koskaan. Ei olla tekemisissä kuin sattumalta vahingossa hyvin harvoin. Ja se sekoittaa kaiken aina pitkäksi aikaa sitten. Vaikka tiedän tasan miten asiat ovat eikä niitä pysty muuttamaan, liikaa surua kai siitä seuraisi kaikille muille. Omaan henkilökohtaiseen onneen riittää toistaiseksi tieto että näemmä pystyn tuntemaan vielä jotain. Jos saisin avattua ajatukseni kyseiselle henkilölle, en tarvisi paljoa muuta enää sisäiseen rauhaan. Mutta luulen ettei tätäkään koskaan tule tapahtumaan.

Oletko miettinyt että se vain saattaisi pahentaa sun oloa jos tunnustaisit tunteesi tuolle kaivatullesi? Miksi sellaisesta haaveilet? Joskus on vain hyvä unohtaa ja jatkaa elämää.

Olen. Typerästi kuvittelen saisiko siitä muka jonkin rauhan sille ettei mitään koskaan voi tapahtua tai ettei hän esimerkiksi tunne samoin. Saisiko se minun pääni selkenemään. Ehkä, ehkä ei. Melko varmaan ei. Tai jos saisin jutella asioista, näkisinkö ettei hän olekaan mitä luulin. Voisi myös olla että tilanne pahenisi. Niinhän on käynyt tähänkin saakka, kun on törmätty, sydäntä lämmittää ja korvia kuumottaa monta päivää, olen onnellinen ja iloinen, ja hän uppoaa vain syvemmin mun mieleen ja sydämeen. Ehkä se ratkaisu on vain odottaa ja vielä vähän odottaa. Koittaa jollain konstilla hyväksyä tilanne.

Minä taas ajattelen omasta "tyypistäni" niin että häntä jotenkin ahdistaa mun olemassaoloni ja yritänkin olla niin näkymätön hänelle kuin vain voin. Ja vältänkin kaikenlaista kohtaamista hänen kanssaan. Aika hankala tilanne jos vertaa sun tilanteeseen kun kuitenkin joskus joutuu ihan vahingossa häneen törmäämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tapaisin kaivattuni luulisin että hetken katseltaisiin toisiamme hymyssä suin ja sitten suudeltaisiin pitkään. Mutta ei me tavata enää, kaikki on niin monimutkaista.

Olette varattuja?

Ei olla kumpikaan.

Sitten en nää tilanteessa mitään monimutkaista. Kaksi vapaata ihmistä, jotka välittävät toisistaan (olettaen että luulet että suutelisitte). Mikä oikein pidättelee?

Ai monimutkaista ei voi olla esim se jos on välimatkaa paljon, ollaan joko omia, ystävien, sisarusten tms exiä, esimies+alainen, exän paras ystävä ym.? Että onhan noita tilanteita..

No onhan noikin monimutkaisia tilanteita, muttei mitään mahdottomuuksia, jos niin halutaan. Yleensä ihmiset ymmärtää ja sopeutuu. Kun ei kiirehdi eikä sekoile. Ja pitää miettiä onko se oma vai toisten onni vai sitten kuitenkin kaikkien onni. Jos joutuu uhraamaan oman onnensa, saa tehdä aika paljon töitä sen asian hyväksymiseen. Nimim. kokemusta on. Ja näinhän se kai useimmiten menee.

Mulla tuo varattu/varattu tilanne mutta kaipaamani henkilö herättää mussa sellaiset tunteet ettei kukaan koskaan. Ei olla tekemisissä kuin sattumalta vahingossa hyvin harvoin. Ja se sekoittaa kaiken aina pitkäksi aikaa sitten. Vaikka tiedän tasan miten asiat ovat eikä niitä pysty muuttamaan, liikaa surua kai siitä seuraisi kaikille muille. Omaan henkilökohtaiseen onneen riittää toistaiseksi tieto että näemmä pystyn tuntemaan vielä jotain. Jos saisin avattua ajatukseni kyseiselle henkilölle, en tarvisi paljoa muuta enää sisäiseen rauhaan. Mutta luulen ettei tätäkään koskaan tule tapahtumaan.

Oletko miettinyt että se vain saattaisi pahentaa sun oloa jos tunnustaisit tunteesi tuolle kaivatullesi? Miksi sellaisesta haaveilet? Joskus on vain hyvä unohtaa ja jatkaa elämää.

Sivusta sanon, että ei toimi unohtaminen. Se on itsensä huijaamista. Mikään ei voi olla hankalampaa kuin ikuinen haikailu ja epätietoisuus. Ehkä ne tunteet voisi työntää omaan lokeroonsa, jos ihan selvästi ja vailla epäilyksiä ja ristiriitaisuuksia tietäisi, ettei toinen tunne samoin. Tai jos toinen tykkäisi ystävänä ja voisi sopia, että ollaan oikeasti ystäviä. Tai jos huomaisikin itse, ettei enää tunnekaan sitä mitä ennen. Tai jos tietäisi, että toinen tuntee samoin ja voisi edes joskus avautua tunteistaan tuolle ihmiselle ja kokea hetken niitä tunteita yhdessä, vaikkei muuta voisikaan. Mikä tahansa on parempi kuin epämääräinen lilluminen ristiriitaisissa ajatuksissa ja tunteissa. Tai sitten pitäisi siihen elämään tulla jotain niin suurta, joka peittäisi nuo tunteet allensa. Tosin sieltä ne taas pulpahtaisi pintaan tilaisuuden tullen.

Voin kompata tätä ja samaistua. Oon nyt neljä vuotta elänyt epätietoisuudessa ja on järkkyä ajatella sitä, millaista tunne-elämä nyt olisi, jos asian olisi ihan juurta jaksain selvittänyt vaikkapa kaksi vuotta sitten tai edes vuosi sitten. Mua rikkoo pahiten juuri epätietoisuus ja se ettei osaa yhtään käyttäytyä toisen seurassa (nykyään harvoin) tai viestitse normaalisti. Ns. panikoin ja haluan jäädä mutta samalla lähteä karkuun. Olisi ihana nauttia täysillä edes platonisesta kirjoittelusta ja tiedän, että se olisi helpompaa jos kaikki olisi selvää. Jos tuneet olisiva yhteisiä, voisi niitä joskus harvoin edes näyttää. Laittaa hyvää yötä sydämellä kerran vuodessa, koskettaa kättä vähän pidempään kuin saisi tai jotakin. Jos kerran sen on pakko mennä näin.

Tuntuu, että pilaan kaiken omalla käytökselläni tykkäsi hän tai ei. Erityisen kurjaa se on, jos oikeasti tykkääkin ja hän sitten luulee että olen vain kummallinen, tyly, kuumaa-kylmää tai huonosti innostuva ja kaverillinen ihan huvikseni tai siksi etten tykkää. En ole. Rakastan niin paljon, että sattuu.

Siksipä ei voikaan mennä kertomaan tai avautumaan tunteistaan kun a) se olisi lähtökohtaisesti aika outoa ja b) jospa toinen ei halua kuulla vaikka tuntisi samoin. Jos ollaan varattuja, toisenlaiset ystävänä lähestymiset ovat vähän itsensä pettämistä.

En yritä enkä ole koskaan yrittänyt löytää ihastusta, miksi olisin. Tää mies vaan tuli vastaan ja kolahti heti. Ollaan nähty vaan isommassa seurueessa, pakosti joskus näin vaan käy, aina ei ehdi välttää tilannetta eikä oikein voi jos ei keksi tarpeeksi hyvää tekosyytä. Ja sitten kun toinen tillottaa silmiin ja hymyilee niin eihän siitä enää haluakaan oikeastaan lähteä. Sit vaan pakko hyväksyä tunne koska kieltämällä se pahenee. Ja elää sen kanssa. Koska eihän se unohdu. Puolitoista vuotta alkaa olla kulunut kohta.

Onnea vaan mulle. Mutta voisi ne asiat aina huonomminkin olla.

Vierailija kirjoitti:

Uuden ihastuksen löytäminen on ainakin minulle tosi vaikeaa niin kauan kuin se "vanha" ihastus on mielessä, muut eivät kiinnosta millään lailla ja ajatukset ovat koko ajan vain siinä yhdessä kiinni. Itsellä käynyt niin pienempienkin ihastusten kanssa, puhumattakaan tästä nykyisestä. Sitten kun vielä muutenkin ihastuu harvoin niin mitäpä teet.

Tiedostan kyllä, että sitä löytämistä voi yrittää auttaa liikkumalla uusissa ympyröissä, tapaamalla uusia ihmisiä ja näin sinkkuna vaikka nettideittailulla. Tuntuisi vaan epäreilulta sekä sitä deittikaveria että itseä kohtaan, kun ajatukset ovat kuitenkin ihan muualla. Ehkä sitten päätyisi johonkin keskinkertaiseen korvikesuhteeseen jonkun sellaisen kanssa, johon sitten kohdistaisi niitä toiselle kuuluvia tunteita. Tuskinpa kovin hyvää tulevaisuutta sellainen suhde saisi.

Varattujen kannattaisi mieluummin yrittää löytää uudestaan se oma puoliso eikä lähteä erikseen hakemaan ja etsimään niitä uusia ihastuksia muualta, tai ainakin sitten pitäisi olla rehellinen kaikille osapuolille tilanteesta.

Juu ei voi ihastua uuteen niin kauan kun edellinen hallitsee tunteita ja ajatuksia.

Sitten voi, kun ihastus edelliseen on jo laimentunut ja enää vain ajatus takaraivossa ilman sen suurempia päivittäisiä tunnekuohuja.

Vierailija kirjoitti:

Uuden ihastuksen löytäminen on ainakin minulle tosi vaikeaa niin kauan kuin se "vanha" ihastus on mielessä, muut eivät kiinnosta millään lailla ja ajatukset ovat koko ajan vain siinä yhdessä kiinni. Itsellä käynyt niin pienempienkin ihastusten kanssa, puhumattakaan tästä nykyisestä. Sitten kun vielä muutenkin ihastuu harvoin niin mitäpä teet.

Tiedostan kyllä, että sitä löytämistä voi yrittää auttaa liikkumalla uusissa ympyröissä, tapaamalla uusia ihmisiä ja näin sinkkuna vaikka nettideittailulla. Tuntuisi vaan epäreilulta sekä sitä deittikaveria että itseä kohtaan, kun ajatukset ovat kuitenkin ihan muualla. Ehkä sitten päätyisi johonkin keskinkertaiseen korvikesuhteeseen jonkun sellaisen kanssa, johon sitten kohdistaisi niitä toiselle kuuluvia tunteita. Tuskinpa kovin hyvää tulevaisuutta sellainen suhde saisi.

Varattujen kannattaisi mieluummin yrittää löytää uudestaan se oma puoliso eikä lähteä erikseen hakemaan ja etsimään niitä uusia ihastuksia muualta, tai ainakin sitten pitäisi olla rehellinen kaikille osapuolille tilanteesta.

Mulla kävi näin. Menin lopulta hienon ihmisen, mutta itselleni väärän kanssa yhteen. Nyt mietin eroa päivittäin. Tämä jos mikä on epäreilua häntä kohtaan. Hän ja ehkä minäkin ansaitsisi jotakin muuta kuin minun puoleltani lopulta keskinkertaisen korvikkeen. Olen samalla lailla sitä tyyppiä, joka ihastuu harvoin ja kovaa. Siihen on kenenkään muun vaikea päästä väliin ellei kunnollista torjuntaa tai edes torjuvaa käytöstä sekä paljon aikaa ole kulunut välissä.

Edelleen ajattelen, että ensirakkauteni tarkoitus oli osoittaa, mitä voin tuntea niin rakkaudessa kuin surussa, jotta osaisin erottaa jo mahdollisimman alkumetreillä sellaisen, joka minun kohdallani saattaisi toimia todennäköisesti toimimattomista. Ja tunnistinkin kyllä toisen. Rakastuin uudestaan syvästi ja sillä tiellä olen edelleen. Sen epäsopivan kohdalla ei sitten yksinäisyydessä ja sydän kipeänä kuunnellut varoituksia. Valehteli itselleen, että kyllä tämä tästä ja varmasti opin rakastamaan ajan myötä ja ei kannata päästää muuten niin hyvää sormiensa läpi. Ihastumisen tunteet on minulla ihan alussa hyvin samanlaiset ihmisestä riippumatta, mutta kyllä suhteellisen nopeasti käy selväksi onko pikkuihastus vai ei. Jos olisin kuunnellut tunteitani, en olisi nyt tässä. Sen edessä, että jonakin päivänä minun on varmaankin pakko rikkoa toisen ihmisen sydän.

Vierailija kirjoitti:

Rakastan sinua.

Minäkin sinua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tapaisin kaivattuni luulisin että hetken katseltaisiin toisiamme hymyssä suin ja sitten suudeltaisiin pitkään. Mutta ei me tavata enää, kaikki on niin monimutkaista.

Olette varattuja?

Ei olla kumpikaan.

Sitten en nää tilanteessa mitään monimutkaista. Kaksi vapaata ihmistä, jotka välittävät toisistaan (olettaen että luulet että suutelisitte). Mikä oikein pidättelee?

Ai monimutkaista ei voi olla esim se jos on välimatkaa paljon, ollaan joko omia, ystävien, sisarusten tms exiä, esimies+alainen, exän paras ystävä ym.? Että onhan noita tilanteita..

No onhan noikin monimutkaisia tilanteita, muttei mitään mahdottomuuksia, jos niin halutaan. Yleensä ihmiset ymmärtää ja sopeutuu. Kun ei kiirehdi eikä sekoile. Ja pitää miettiä onko se oma vai toisten onni vai sitten kuitenkin kaikkien onni. Jos joutuu uhraamaan oman onnensa, saa tehdä aika paljon töitä sen asian hyväksymiseen. Nimim. kokemusta on. Ja näinhän se kai useimmiten menee.

Mulla tuo varattu/varattu tilanne mutta kaipaamani henkilö herättää mussa sellaiset tunteet ettei kukaan koskaan. Ei olla tekemisissä kuin sattumalta vahingossa hyvin harvoin. Ja se sekoittaa kaiken aina pitkäksi aikaa sitten. Vaikka tiedän tasan miten asiat ovat eikä niitä pysty muuttamaan, liikaa surua kai siitä seuraisi kaikille muille. Omaan henkilökohtaiseen onneen riittää toistaiseksi tieto että näemmä pystyn tuntemaan vielä jotain. Jos saisin avattua ajatukseni kyseiselle henkilölle, en tarvisi paljoa muuta enää sisäiseen rauhaan. Mutta luulen ettei tätäkään koskaan tule tapahtumaan.

Oletko miettinyt että se vain saattaisi pahentaa sun oloa jos tunnustaisit tunteesi tuolle kaivatullesi? Miksi sellaisesta haaveilet? Joskus on vain hyvä unohtaa ja jatkaa elämää.

Olen. Typerästi kuvittelen saisiko siitä muka jonkin rauhan sille ettei mitään koskaan voi tapahtua tai ettei hän esimerkiksi tunne samoin. Saisiko se minun pääni selkenemään. Ehkä, ehkä ei. Melko varmaan ei. Tai jos saisin jutella asioista, näkisinkö ettei hän olekaan mitä luulin. Voisi myös olla että tilanne pahenisi. Niinhän on käynyt tähänkin saakka, kun on törmätty, sydäntä lämmittää ja korvia kuumottaa monta päivää, olen onnellinen ja iloinen, ja hän uppoaa vain syvemmin mun mieleen ja sydämeen. Ehkä se ratkaisu on vain odottaa ja vielä vähän odottaa. Koittaa jollain konstilla hyväksyä tilanne.

Voisiko tässä sun tapauksessa olla niin, että olet jäänyt kiinni nimenomaan siihen tunteeseen etkä niinkään siihen henkilöön? Tähänhän auttaa uuden ihastuksen löytyminen. 

Mikä siinä on et tätä aina tarjotaan vaihtoehdoksi? Minullekin useampi on ehdottanut tätä. Sanoisivat edes, että ehkä olen rakastunut mielikuvaan (tätäkin kyllä olen kuullut). Se on edes osin totta, koska aina ei voi tietää millainen toinen henkilö on vaikkapa arkena kotonaan. Ei voi rakastua siihen puoleen, jota ei ole nähnyt eli osin aina rakastuminen ja mahdolliset mielikuvat perustuu vain siihen, mitä on saanut toisen kanssa kokea. Jos ei ole kokenut paljon, välttämättäkin mukana on myös mielikuvia ja omia haavekuvia.

Haluaisi vain sanoa näille, että hel*tti, jos olisi siitä ihanasta tunteesta pelkästään kysymys, niin kai hankkisin mahdollisimman nopeasti heti uuden ihastuksen tai ihastuisin usein ja nopeasti tämän harvoin ja kipeän suuren sijaan. Tuntuu tosi aliarvioivalta kuulla tuota ystäviltään. Varsinkaan sellaisilta, jotka eivät ole vielä rakastuneet kertaakaan todella kovaa. Haluaisi vain sanoa, että ootappa vaan kun osuu omalle kohdalle. Mietit mikä iski, miksi olet näin järjetön ja etkä ihan täysin käsitä miten tuhansista elämäsi aikana tapaamista ihmisistä juuri tämä liikauttaa sinua niin syvältä ettei kukaan ikinä ennen. Turhauttaa, että sivuutetaan oma ihmistuntemus täysin eikä haluta nähdä, että ehkä kaveri todella on tunnistanut jonkun kaltaisensa. Vihjaillaan vaan, että ehkäpä et vain tajua, että mies onkin k-pää. Tähänkin haluaisi sanoa, että kuule, sitten kun rakastut, saatat sietää vaikka millaisia tilanteita, elämässä on paljon harmaan sävyjä ja saatat myös ymmärtää ettei aina ole kyse ihmisten helposta ja suorasta jaottelusta hyvä tyyppi-peluri-lokeroihin. Voin vain kuvitella millainen kuva minusta tulee ulkopuolisille jos kertoisin tilanteeni. Ja tiedän kuitenkin etten itsekään ole k-pää. Olen pelkästään virheellinen ihminen, joka yrittää parhaansa mukaan luovia maailmassa ja tunteiden seassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tapaisin kaivattuni luulisin että hetken katseltaisiin toisiamme hymyssä suin ja sitten suudeltaisiin pitkään. Mutta ei me tavata enää, kaikki on niin monimutkaista.

Olette varattuja?

Ei olla kumpikaan.

Sitten en nää tilanteessa mitään monimutkaista. Kaksi vapaata ihmistä, jotka välittävät toisistaan (olettaen että luulet että suutelisitte). Mikä oikein pidättelee?

Ai monimutkaista ei voi olla esim se jos on välimatkaa paljon, ollaan joko omia, ystävien, sisarusten tms exiä, esimies+alainen, exän paras ystävä ym.? Että onhan noita tilanteita..

No onhan noikin monimutkaisia tilanteita, muttei mitään mahdottomuuksia, jos niin halutaan. Yleensä ihmiset ymmärtää ja sopeutuu. Kun ei kiirehdi eikä sekoile. Ja pitää miettiä onko se oma vai toisten onni vai sitten kuitenkin kaikkien onni. Jos joutuu uhraamaan oman onnensa, saa tehdä aika paljon töitä sen asian hyväksymiseen. Nimim. kokemusta on. Ja näinhän se kai useimmiten menee.

Mulla tuo varattu/varattu tilanne mutta kaipaamani henkilö herättää mussa sellaiset tunteet ettei kukaan koskaan. Ei olla tekemisissä kuin sattumalta vahingossa hyvin harvoin. Ja se sekoittaa kaiken aina pitkäksi aikaa sitten. Vaikka tiedän tasan miten asiat ovat eikä niitä pysty muuttamaan, liikaa surua kai siitä seuraisi kaikille muille. Omaan henkilökohtaiseen onneen riittää toistaiseksi tieto että näemmä pystyn tuntemaan vielä jotain. Jos saisin avattua ajatukseni kyseiselle henkilölle, en tarvisi paljoa muuta enää sisäiseen rauhaan. Mutta luulen ettei tätäkään koskaan tule tapahtumaan.

Oletko miettinyt että se vain saattaisi pahentaa sun oloa jos tunnustaisit tunteesi tuolle kaivatullesi? Miksi sellaisesta haaveilet? Joskus on vain hyvä unohtaa ja jatkaa elämää.

Olen. Typerästi kuvittelen saisiko siitä muka jonkin rauhan sille ettei mitään koskaan voi tapahtua tai ettei hän esimerkiksi tunne samoin. Saisiko se minun pääni selkenemään. Ehkä, ehkä ei. Melko varmaan ei. Tai jos saisin jutella asioista, näkisinkö ettei hän olekaan mitä luulin. Voisi myös olla että tilanne pahenisi. Niinhän on käynyt tähänkin saakka, kun on törmätty, sydäntä lämmittää ja korvia kuumottaa monta päivää, olen onnellinen ja iloinen, ja hän uppoaa vain syvemmin mun mieleen ja sydämeen. Ehkä se ratkaisu on vain odottaa ja vielä vähän odottaa. Koittaa jollain konstilla hyväksyä tilanne.

Minä taas ajattelen omasta "tyypistäni" niin että häntä jotenkin ahdistaa mun olemassaoloni ja yritänkin olla niin näkymätön hänelle kuin vain voin. Ja vältänkin kaikenlaista kohtaamista hänen kanssaan. Aika hankala tilanne jos vertaa sun tilanteeseen kun kuitenkin joskus joutuu ihan vahingossa häneen törmäämään.

Toivon, ettei "oma" tyyppini kuvittele minusta noin, että mua jotenkin ahdistaisi ja hän välttelisi mua siksi. Tai ei... toivon sittenkin, että hän ajattelisi ihan kuten sinä, mutta älyäisi lakata ajattelemasta niin. :D Nyt ajattelen, että "välttely" kertoo vain siitä ettei mua ole juuri olemassa hänelle.

(eri)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tapaisin kaivattuni luulisin että hetken katseltaisiin toisiamme hymyssä suin ja sitten suudeltaisiin pitkään. Mutta ei me tavata enää, kaikki on niin monimutkaista.

Olette varattuja?

Ei olla kumpikaan.

Sitten en nää tilanteessa mitään monimutkaista. Kaksi vapaata ihmistä, jotka välittävät toisistaan (olettaen että luulet että suutelisitte). Mikä oikein pidättelee?

Ai monimutkaista ei voi olla esim se jos on välimatkaa paljon, ollaan joko omia, ystävien, sisarusten tms exiä, esimies+alainen, exän paras ystävä ym.? Että onhan noita tilanteita..

No onhan noikin monimutkaisia tilanteita, muttei mitään mahdottomuuksia, jos niin halutaan. Yleensä ihmiset ymmärtää ja sopeutuu. Kun ei kiirehdi eikä sekoile. Ja pitää miettiä onko se oma vai toisten onni vai sitten kuitenkin kaikkien onni. Jos joutuu uhraamaan oman onnensa, saa tehdä aika paljon töitä sen asian hyväksymiseen. Nimim. kokemusta on. Ja näinhän se kai useimmiten menee.

Mulla tuo varattu/varattu tilanne mutta kaipaamani henkilö herättää mussa sellaiset tunteet ettei kukaan koskaan. Ei olla tekemisissä kuin sattumalta vahingossa hyvin harvoin. Ja se sekoittaa kaiken aina pitkäksi aikaa sitten. Vaikka tiedän tasan miten asiat ovat eikä niitä pysty muuttamaan, liikaa surua kai siitä seuraisi kaikille muille. Omaan henkilökohtaiseen onneen riittää toistaiseksi tieto että näemmä pystyn tuntemaan vielä jotain. Jos saisin avattua ajatukseni kyseiselle henkilölle, en tarvisi paljoa muuta enää sisäiseen rauhaan. Mutta luulen ettei tätäkään koskaan tule tapahtumaan.

Oletko miettinyt että se vain saattaisi pahentaa sun oloa jos tunnustaisit tunteesi tuolle kaivatullesi? Miksi sellaisesta haaveilet? Joskus on vain hyvä unohtaa ja jatkaa elämää.

Olen. Typerästi kuvittelen saisiko siitä muka jonkin rauhan sille ettei mitään koskaan voi tapahtua tai ettei hän esimerkiksi tunne samoin. Saisiko se minun pääni selkenemään. Ehkä, ehkä ei. Melko varmaan ei. Tai jos saisin jutella asioista, näkisinkö ettei hän olekaan mitä luulin. Voisi myös olla että tilanne pahenisi. Niinhän on käynyt tähänkin saakka, kun on törmätty, sydäntä lämmittää ja korvia kuumottaa monta päivää, olen onnellinen ja iloinen, ja hän uppoaa vain syvemmin mun mieleen ja sydämeen. Ehkä se ratkaisu on vain odottaa ja vielä vähän odottaa. Koittaa jollain konstilla hyväksyä tilanne.

Minä taas ajattelen omasta "tyypistäni" niin että häntä jotenkin ahdistaa mun olemassaoloni ja yritänkin olla niin näkymätön hänelle kuin vain voin. Ja vältänkin kaikenlaista kohtaamista hänen kanssaan. Aika hankala tilanne jos vertaa sun tilanteeseen kun kuitenkin joskus joutuu ihan vahingossa häneen törmäämään.

Toivon, ettei "oma" tyyppini kuvittele minusta noin, että mua jotenkin ahdistaisi ja hän välttelisi mua siksi. Tai ei... toivon sittenkin, että hän ajattelisi ihan kuten sinä, mutta älyäisi lakata ajattelemasta niin. :D Nyt ajattelen, että "välttely" kertoo vain siitä ettei mua ole juuri olemassa hänelle.

(eri)

Samoin täällä tuntuu, että ehkä aiheutan miehelle vain ahdistusta. Mukavien tunteidenkin ohella. Ymmärrän sen  kyllä. Vaikea vaan, kun ei oikein tiedä, miten olisi paras käyttäytyä? Vältellä ja olla nihkeä? Vai ei?

Yksi asia tässä keskustelussa tulee kyllä harvinaisen selväksi. Kukaan, siis kertakaikkiaan yksikään, ihminen tässä maailmassa ei kaipaa H-naista.

Paitsi siinä tapauksessa, että tämä sattuu olemaan Heidi.

Mutta jos ei ole, saa yksikseen ikävöidä ihanaa kaivattuaan, ilman toivoakaan vastakaiusta. Se jos mikä särkee sydämen ja nostaa silmiin kyynelet.

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia tässä keskustelussa tulee kyllä harvinaisen selväksi. Kukaan, siis kertakaikkiaan yksikään, ihminen tässä maailmassa ei kaipaa H-naista.

Paitsi siinä tapauksessa, että tämä sattuu olemaan Heidi.

Mutta jos ei ole, saa yksikseen ikävöidä ihanaa kaivattuaan, ilman toivoakaan vastakaiusta. Se jos mikä särkee sydämen ja nostaa silmiin kyynelet.

Joo, kaikki joiden nimeä tai kutsumanimen etukirjainta ei mainita tässä ketjussa, ovat tuomittuja yksinäisyyteen ja siihen, ettei heitä kukaan kaipaa.

Tiedätkö että kaipaan sua vieläkin? Vaikka tiedän että oikeassa elämässä olisi täysi mahdottomuus yhdistää meidän elämät. Mun ❤ on ollut kohta neljä vuotta sun.

Vierailija kirjoitti:

Tiedätkö että kaipaan sua vieläkin? Vaikka tiedän että oikeassa elämässä olisi täysi mahdottomuus yhdistää meidän elämät. Mun ❤ on ollut kohta neljä vuotta sun.

Siitä on kohta neljä vuotta, kun eräs pieni mutta hieman erityisempi juttu tapahtui. Jos kuulostaa yhtään tutulta, annapa vähän tunnisteita, vaikka nimikirjain!

Minulla on olo, kuin olisin tehnyt jotain väärää. Olen jo sinun.

Tummalle miehelle lämmin ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia tässä keskustelussa tulee kyllä harvinaisen selväksi. Kukaan, siis kertakaikkiaan yksikään, ihminen tässä maailmassa ei kaipaa H-naista.

Paitsi siinä tapauksessa, että tämä sattuu olemaan Heidi.

Mutta jos ei ole, saa yksikseen ikävöidä ihanaa kaivattuaan, ilman toivoakaan vastakaiusta. Se jos mikä särkee sydämen ja nostaa silmiin kyynelet.

No minulla ainakin on lämpimiä muistoja kolmesta eri Hannasta. Kaikkea hyvää teille, Hannat! Ja terkkuja vielä eräälle nätille Heinille!