Lue keskustelun säännöt.
En kykene tuntemaan kateutta -- mikä minussa on vikana?
26.05.2018 |
Olen omasta mielestäni ruma ja itsetuntoni on huono, mutten kadehdi ketään. En ole mustasukkainenkaan, vaikka olen ollut viimeisimmät 1,5 vuotta varattuun ihastunut sinkkunainen. Sanotaan, että suomalaiset ovat erittäin kateellinen kansa, mutta tässä asiassa olen epätyypillinen suomalainen.
Mulla on ollut tämä "ominaisuuteni" jostain noin 6-vuotiaasta lähtien. Aivan pienenä kadehdin joidenkin kauneutta ja lähinnä tietynlaisia tummia kiharoita hiuksia tai nättejä vaatteita. Sittemmin olen ollut kykenemätön kadehtimaan ketään, sillä ajattelen, että ne kauniit piirteet ja muut hyvät asiat ovat vain synnyinlahjoja tai onnenkantamoisia tai oman työn tuloksia.
Mitäpä siinä siis kadehtiminen auttaisi? Niihin omalla työllä saavutettaviin voin vaikuttaa itsekin, jos vain jaksan, ehdin ja viitsin.
Kommentit (29)
Minulla sama! Olen ajatellut sen liittyvän as-piirteisiini, ja siihen etten osaa samaistua muihin, mutta en sitten tiedä. En vaan käsitä miksi minua pitäisi vituttaa vaikkapa joku naapurin Marketan lääkäriys, kaunis paksu tukka ja lahjaksi saatu kallis uusi auto, kun enhän minä ole edes tavoitellut noita asioita. En ole naapurin Marketta eikä hän ole minä, kaikilla on oma elämä ja omat heikkoudet, vahvuudet, geenit ja elämänpolut. Joitakin onnistaa, joitakin ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään ole kateellinen.
Tiedän, että pystyn saamaan lähes kaiken.
En tosin edes haaveile Ferrareista, mutta ihailen kyllä komeita autoja tuntematta kateutta.
Ne on mulle vaan sellaisia wau, onpa -upea elämyksiä.
Sama mulla, en kadehdi. Enkä esim. hanki kaikenlaista, mitä muilla on, minulla ei ole esim. autoa ollenkaan. Tavoitteita kyllä sen sijaan, ne ovat lähinnä henkiseltä puolelta, esim. jonkun kielen oppiminen, taulun näkeminen, kirjan lukeminen ja toiset jotain parempaan kuntoon liittyviä.
Toinen puuttuva ominaisuus on kilpailunhalu. Voin joskus innostua jostain pelistä, mutta olen yleensä iloinen toisen puolesta, jos hän voittaa, vaikka itse häviäisin. Ei liikuta oikeasti, vaikka voin pelata suunnilleen tosissanikin. Kilpaurheilu ei kiinnosta yhtään enkä koskaan esim. seuraa urheilukisoja. Liikunta kiinnostaa vain hyvän kunnon takia, harrastan liikuntaa lähes päivittäin. Mulle on ihan sama kuka tai mikä maa voittaa mitkä vaan kisat, ei kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama! Olen ajatellut sen liittyvän as-piirteisiini, ja siihen etten osaa samaistua muihin, mutta en sitten tiedä. En vaan käsitä miksi minua pitäisi vituttaa vaikkapa joku naapurin Marketan lääkäriys, kaunis paksu tukka ja lahjaksi saatu kallis uusi auto, kun enhän minä ole edes tavoitellut noita asioita. En ole naapurin Marketta eikä hän ole minä, kaikilla on oma elämä ja omat heikkoudet, vahvuudet, geenit ja elämänpolut. Joitakin onnistaa, joitakin ei.
Ajattelen juuri täsmälleen samoin! Paras kaverini muuten epäilee mua Aspergerin syndroomaiseksi, vaikkei mulla sellaista diagnoosia olekaan.
T. Ap
Mun varhaisaikuisuuteni meni siinä, että käsittelin kateuden tunteita joita en todellakaan tuntenut, mutta joita mun väitettiin kokevan sekä henkisen väkivallan aiheuttamia arpeumia. Minua siis ympärillä painostettiin kaiken aikaa, että olen joku maailman kateellisin ihminen. Itse asiassa yksi psykologian tunti herätti minut ajattelemaan, mistä oli oikeasti kyse. Kyse ei siis ollut minun kateudestani, vaan läheistenoi defenssimekanismista. Yksi defenssi on, että siirretään omat tunteet pois itsestä väittämällä, että ihmiset ovat kateellisia yhdelle vaikka he olisivat kateellisia itse. Siinä samassa tajusin, mistä lähipiirini kontrollointi, kaikenlainen iva sun muu johtui sekä ääretön henkinen väkivalta. Aina jos onnistuin jossain, minut lytättiin välittömästi huomauttamalla miten saman asian voisi hoitaa vähän paremmin, nopeammin ja miten se on tehty muualla jo ajat sitten. Ulkonäköäni arvosteltiin jatkuvasti ja minulle ehdoteltiin hiustenleikkuusta lähtien kaikkea parannuskeinoja jotka eivät todellakaan olleet parantavia vaan huonompia keinoja. Kulmakarvojani vainottiin - ne olivat aina vääränmalliset, väriset tai meikattu mukamas liian vahvasti.
Tuon yhden tunnin jälkeen kaivelin vanhoja päiväkirjojani ja valokuvia. Niissä katsoi hoikka, pitkähiuksinen tyttö, joka oli sittenkin ruman sijasta aika kaunis. Ne kuvat, joissa olin laittautunut läheisteni ohjeilla, olivat hirveää nähtävää - minusta oli häivytetty pois kaikki se, mikä teki minusta minut ja korostettu niitä piirteitä, jotka eivät kaunistaisi ketään. Tajuttuani, että näiden lähipiirin naisten motiivit eivät olleet auttamiseni vaan heidän oma pohjaton kateutensa, iso kivi vierähti sydämeltäni. En ikinä enää alistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä et oo mitenkään outo! Inhoan kateellisia ihmisiä. Kateuteen kuuluu aina tietynlainen pahansuopuus. Itse en myöskään osaa kadehtia jos jollekin sattuu jotain ihanaa tai joku omistaa jotain mitä minä en. Osaan iloita toisen puolesta ja vaikka haluaisin jotain vastaavaa itselleni en missään nimessä halua sitä hyvää toiselta pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kateus on siitä hyvä tunne, että se kertoo itselle, mitä haluaa.
Eli:
A) et tiedä, mitä haluat elämältäsi, kaikki on ”ihan samaa”
B) et tunnista kateuden tunnetta.
Minäkään en kykene kateuteen ja lapsena minulla oli hyvin huono itsetunto. Onkohan jotain korrelaatiota asioiden välillä?
Vieläkin tulee ajatuksi tyyliin "en ansaitse tätä, en ikinä tule olemaan sellainen kuin haluan". Ikään kuin minulla ei olisi oikeutta kadehtia tai verrata itseäni toisiin.