Kun luulen, että meillä menee vihdoin hyvin, erehdynkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin.. Ymmärsinkö oikein kun koet että teillä menee paremmin alkaa miehesi osoittaa päinvastaisia merkkejä?

Kun koet että tilanteenne on huono mies taas käyttäytyy "normaalisti" on huomioivampi?

Tässä ei välttämättä ole kyse samasta kuin omassa entisessä suhteessani oli, mutta kerron silti. Meillä tuon huomaaminen itselleni olisi pitänyt olla ensimmäisiä varoitusmerkkejä siitä mikä suhteessamme oli vialla, silloin en vain vielä ymmärtänyt kuviota. Selitin itselleni asian siten, että energiatasomme (joo aivan typerä ajatus) tai mitä ikinä eivät vain ikinä kulkeneet samoilla radoilla. Kun voin huonosti, mies voi hyin ja suhteemme samoin. Kun sain asioitani kuntoon ja koin että sitä kautta meillä meni paremmin, mies yhtäkkiä alkoi käyttäytyä kuin suhteessamme kaikki ei olisi hyvin. Ja tämä oli pitkä tie huomata, että tämä käytös kytkeytyi sellaiseen henkiseen väkivaltaan, jota en tuolloin vielä huomannut, koska keksin kaikelle selityksen.

Periaatteessa näin. Paitsi että olen oikeasti todella huono huomipimaan miestä, enkä tiedä, olisiko kukaan muu mieskään huomiointiini sen tyytyväisempi.

Lisäksi en pysty millään, mitenkään uskomaan, että mies tekisi näitä asioita tietoisesti tahallaan. Ei mitenkään mahdollista. Hänen tunteensa näyttävät kyllä ihan aidoilta.

Hän on kyllä hyvin kontrolloiva ja joskus airmmin on ilmennyt lievää henkistä väkivaltaa, mikä oli syy siihen, että mietin välillä eroa. Sitä ei ole ollut pitkään aikaan ja mies onnistui oikeasti muuttumaan ja kehittymään. Pikemminkin minä olen ollut se pahis liitossamme, ehkä noista johtuen ihastuin toiseen mieheen, vaikken ryhtynytkään pettämään tms suhteeseen.

Olin siis aiemmin jotenkin jumiutunut päässäni syyttämään miestä ongelmistamme, kunnes muutaman hyvän av-kommentin jälkeen tajusin, että minulla on aikuisena oikeasti omakin vastuu, joko lopultakin antaa anteeksi tai sitten erota. En voi vain syyllistää kaikesta toista.

Niinpä päätin antaa oikeasti anteeksi ja mielestäni se vaikutti heti parantavasti suhteesemme. Lisäksi se aikaansai, että ihastukseni toiseen mieheen hiipui ja ihastuin taas omaan mieheeni. Luulin, että meillä meni paremmin kuin pitkään aikaan. Sitten tuli nyt tämä, mistä tein aloituksen, että mies meni ihan masentuneen oloiseksi, eikä halua seksiä, kun en huomioi höntä tarpeeksi. Siis juuri nyt, ei silloin aiemmin, kun olin ihastunut toiseen ja hänellä olisi ollut siihen oikeasti kaikki syy.

Tuntuu, että suhteessamme menee koko ajan vain asioita pieleen, vaikka kumpikin yrittää. Koen myös oikeasti olevani aika huono ihmissuhteissa, siis aidosti, eikä tilanteesta voi syyttää yksin miestä. Tiedän, että huomioiminen on yksi isoimmista jutuista, joita pitäisi opetella. Ehkä minun nyt pitäisikin vain keskittyä siihen sen sijaan, että valitan asiasta palstalla. Ehkä välttelenki tässä valittamisessa itseasiassa sitä, että pitäisi vain kohdata se ja opetella huomioimaan, samoin kuin sitä välttelee esim vaikeiden projektien aloittamista.

Ap

Olin itse joskus vastaavassa tilaneessa ja sain apua tältä palastalta, mutta en ollut silloin vielä valmis ottamaan sitä vastaan, mutta se auttoi minua myöhemmin saamaan selvää kokonaiskuviosta.

Tunnistan itsestäni tuon, että koin olevani ihmissuhteissa huono ja etten pystynyt antamaan samanlaista vastinetta toiselle suhteessa. Kun erosin huomasin kuitenkin ettei se ollut totta. Toinen vain vei mahdollisuuden miellyttää.

Olisin kuitenkin halunnut ehkä silloin tilanteesaani tietää tietyt asiat kuten sen, että minulla on oikeus tunteisiini, eikä vika ole aina minussa. Mietin silloin myös paljon sitä kuinka tietoisesti toinen teki mitä teki, mutta sillä ei olisi pitänyt olla väliä. Sellainen suhde vain hajottaa, oli syyt mitkä tahansa.

Mutta niin, koska itsekkin etsin syitä itsestäni minun olisi pitänyt suhtautua omaan olooni ja tuntemuksiini vakavammin, jos sinulta löytyy edes osa näistä, niin kehoittaisin oikeasti miettimään haluatko vielä jatkaa:

* Epämääräiset syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet

Kyllä

*Fyysiset oireet (runsas sairastelu, epämääräiset kivut, väsymys, ruoansulatusongelmat tms)

Oli jo aiemminkin, vaikea sanoa, onko lisääntynyt tai olisiko mennyt pois muuten. Olen henkisesti laiskistunut ja tyhmentynyt merkittävästi ja passivoitunut, en saa enää mitään aikaan ja minusta on tullut aika luuseri elämässä.

*Koet jatkuvasti tulevasi torjutuksi fyysisesti ja/tai henkisesti (mutta et välttämättä tiedä miksi)

En tiedä, en pysty analysoimaan kysymystä suhteessa mieheeni. Tiedän kuitenkin, että kaikista suurin lapsuudentraumani on pelko torjutuksi tulemisesta.

* Elinpiirisi on pienentynyt, sosiaaliset suhteet vähentyneet/hävinneet

.todellakin. ei kuitenkaan miehestä johtuen, hän koko ajan kannustaa lähtemään ulos ja tekemään asioita, vaan iin on köynyt jotenkin muuten vain passivoitumisen seurauksena.

* Et koe saavasi tyydyttäviä vastauksia mihinkään (mutta voit kokea kohtuuttoman suurta helpotusta silloin kun saat minkä tahansa selityksen mille tahansa)

Sksi vatvon asioita täälläkin nyt. Oikeastaan en uskalla mennä eees pariterapiaan tai yksilmterapiaan, olen alkanut epäillä, että saattaisin olla narsisti.

* Koet että jokin sinussa on muuttunut/erilaista kuin ennen suhdetta

Todellakin. En ole sama ihminen enää. Olen ajatellut kuitenkin niin päin, että ehkä parisuhde toimii peilinä ja minulla oli ennen harhainen ja epärealistinen kuva itsestäni.

*Epäilet tunteitasi/ haet jatkuvaa hyväksyntää/varmistusta tunteillesi ja ajatuksillesi

Epäilen tosiaan sitä, onko kösitykseni asioista oikea. Kuten juuri tuo, että luulin olevani aika mahtava ja älykäs ja hyvä tyyppi ennen ja kaunis jne. Nykyään huomaan, että niin ei ole ollut aina ja omakuvani on ollut epärealistinen oikeasti. Mietin sitä, että kumpi on parempi, olla muiden silmissä mukavampi ja omassa silmissä huonompi, vai omissa silmissä parempi ja muiden mielestä ikävämpi ihminen. Varmaan on loppupeleissä parempi olla edellämainittu.

Ap

Ihan klassisia oireita silloin kun olet persoonallisuushöiriöisen vaikutuspiirissä.

Silloin kun itse avauduin tänne, sain kanssa noita "mieslapsi"kommentteja jne. Ja ne eivät jotenkin tuntuneet ihan oikeilta, jotenkin syyllistyin myös entistä enemmän ja tunsin jollakin oudolla tavalla olevani vastuussa. Jälkeen päin on ollut kipeä paikka myöntää niiden kommenttien todenperäisyys.

Olet edelleen vaiheessa, jossa etsit syytä itsessäsi ja epäilet jatkuvasti itseäsi. Se on normaalia, niin toimii empatiakykyinen ihminen, joka haluaa ratkaista ongelmat.

Mutta tässä tilanteessa et voi muuten kuin lähtemällä.

Peilaat nyt itseäsi ja parisuhdettasi ihmiseen, joka on häiriintynyt. Sellainen ihminen on huono peili, koska saa siltä sellaista reaktiota, joka pätee suurimman osan kanssa, se on se mikä saa sinut epäilemään järkeäsi.

Tiedän että se on vaikeaa, mutta harkitse vakavasti että otat etäisyyttä, se yleensä auttaa näkemään selkeämmin. Yritä ympäröidä itsesi "normaaleilla" ihmisillä, koska tietyn tyyyppisen ihmisen vaikutuspiirissä käsitys normaalista alkaa hämärtyä. Kun saat osaksesi sellaisia reaktioita ja kohtelua mikä on jokseenkin odotettavaa auttaa se pikku hiljaa selkiyttämään kuvaa omasta itsestäsikin.

Häpeä myöntää, mutta minulla ei ole enää yhtäön kavereita tai sosiaalista elämää. Se katosi johonkin, ihan oman passivoitumiseni myötä. Mies kyllä kannustaa lähtemäön ulos, mutta olen todella aikaansaamaton ja epäsosiaalinen. En ole myöskään ollut töissä moneen vuoteen eli ei ole päivittäistä työympäristöä ja muuta ihmisiä. Olen siis käytännössä yksin kotona kaiket päivät, ihan järkyttävän noloa myöntää sitä. Se on itsestäni kiinni, mies eikä mikään ei estä menemästä ja tekemästä asioita, mutta olen jotenkin ihan passivoitunut pieniin ympyröihin. Siksikin tein aloituksen av:lle, täällä on ihmisiä.

Tämä on kyllä todella ihan järkyttävä pohja oteeraus elämässä, kertakaikkiaan. Olen akateemissesti koulutettu ja ollut aikoinaan vaativissa töissäkin, nykyään ihan totaalinen luuseri. Pitää todellakin ottaa itseä niskasta kiinni nyt.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin.. Ymmärsinkö oikein kun koet että teillä menee paremmin alkaa miehesi osoittaa päinvastaisia merkkejä?

Kun koet että tilanteenne on huono mies taas käyttäytyy "normaalisti" on huomioivampi?

Tässä ei välttämättä ole kyse samasta kuin omassa entisessä suhteessani oli, mutta kerron silti. Meillä tuon huomaaminen itselleni olisi pitänyt olla ensimmäisiä varoitusmerkkejä siitä mikä suhteessamme oli vialla, silloin en vain vielä ymmärtänyt kuviota. Selitin itselleni asian siten, että energiatasomme (joo aivan typerä ajatus) tai mitä ikinä eivät vain ikinä kulkeneet samoilla radoilla. Kun voin huonosti, mies voi hyin ja suhteemme samoin. Kun sain asioitani kuntoon ja koin että sitä kautta meillä meni paremmin, mies yhtäkkiä alkoi käyttäytyä kuin suhteessamme kaikki ei olisi hyvin. Ja tämä oli pitkä tie huomata, että tämä käytös kytkeytyi sellaiseen henkiseen väkivaltaan, jota en tuolloin vielä huomannut, koska keksin kaikelle selityksen.

Periaatteessa näin. Paitsi että olen oikeasti todella huono huomipimaan miestä, enkä tiedä, olisiko kukaan muu mieskään huomiointiini sen tyytyväisempi.

Lisäksi en pysty millään, mitenkään uskomaan, että mies tekisi näitä asioita tietoisesti tahallaan. Ei mitenkään mahdollista. Hänen tunteensa näyttävät kyllä ihan aidoilta.

Hän on kyllä hyvin kontrolloiva ja joskus airmmin on ilmennyt lievää henkistä väkivaltaa, mikä oli syy siihen, että mietin välillä eroa. Sitä ei ole ollut pitkään aikaan ja mies onnistui oikeasti muuttumaan ja kehittymään. Pikemminkin minä olen ollut se pahis liitossamme, ehkä noista johtuen ihastuin toiseen mieheen, vaikken ryhtynytkään pettämään tms suhteeseen.

Olin siis aiemmin jotenkin jumiutunut päässäni syyttämään miestä ongelmistamme, kunnes muutaman hyvän av-kommentin jälkeen tajusin, että minulla on aikuisena oikeasti omakin vastuu, joko lopultakin antaa anteeksi tai sitten erota. En voi vain syyllistää kaikesta toista.

Niinpä päätin antaa oikeasti anteeksi ja mielestäni se vaikutti heti parantavasti suhteesemme. Lisäksi se aikaansai, että ihastukseni toiseen mieheen hiipui ja ihastuin taas omaan mieheeni. Luulin, että meillä meni paremmin kuin pitkään aikaan. Sitten tuli nyt tämä, mistä tein aloituksen, että mies meni ihan masentuneen oloiseksi, eikä halua seksiä, kun en huomioi höntä tarpeeksi. Siis juuri nyt, ei silloin aiemmin, kun olin ihastunut toiseen ja hänellä olisi ollut siihen oikeasti kaikki syy.

Tuntuu, että suhteessamme menee koko ajan vain asioita pieleen, vaikka kumpikin yrittää. Koen myös oikeasti olevani aika huono ihmissuhteissa, siis aidosti, eikä tilanteesta voi syyttää yksin miestä. Tiedän, että huomioiminen on yksi isoimmista jutuista, joita pitäisi opetella. Ehkä minun nyt pitäisikin vain keskittyä siihen sen sijaan, että valitan asiasta palstalla. Ehkä välttelenki tässä valittamisessa itseasiassa sitä, että pitäisi vain kohdata se ja opetella huomioimaan, samoin kuin sitä välttelee esim vaikeiden projektien aloittamista.

Ap

Olin itse joskus vastaavassa tilaneessa ja sain apua tältä palastalta, mutta en ollut silloin vielä valmis ottamaan sitä vastaan, mutta se auttoi minua myöhemmin saamaan selvää kokonaiskuviosta.

Tunnistan itsestäni tuon, että koin olevani ihmissuhteissa huono ja etten pystynyt antamaan samanlaista vastinetta toiselle suhteessa. Kun erosin huomasin kuitenkin ettei se ollut totta. Toinen vain vei mahdollisuuden miellyttää.

Olisin kuitenkin halunnut ehkä silloin tilanteesaani tietää tietyt asiat kuten sen, että minulla on oikeus tunteisiini, eikä vika ole aina minussa. Mietin silloin myös paljon sitä kuinka tietoisesti toinen teki mitä teki, mutta sillä ei olisi pitänyt olla väliä. Sellainen suhde vain hajottaa, oli syyt mitkä tahansa.

Mutta niin, koska itsekkin etsin syitä itsestäni minun olisi pitänyt suhtautua omaan olooni ja tuntemuksiini vakavammin, jos sinulta löytyy edes osa näistä, niin kehoittaisin oikeasti miettimään haluatko vielä jatkaa:

* Epämääräiset syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet

Kyllä

*Fyysiset oireet (runsas sairastelu, epämääräiset kivut, väsymys, ruoansulatusongelmat tms)

Oli jo aiemminkin, vaikea sanoa, onko lisääntynyt tai olisiko mennyt pois muuten. Olen henkisesti laiskistunut ja tyhmentynyt merkittävästi ja passivoitunut, en saa enää mitään aikaan ja minusta on tullut aika luuseri elämässä.

*Koet jatkuvasti tulevasi torjutuksi fyysisesti ja/tai henkisesti (mutta et välttämättä tiedä miksi)

En tiedä, en pysty analysoimaan kysymystä suhteessa mieheeni. Tiedän kuitenkin, että kaikista suurin lapsuudentraumani on pelko torjutuksi tulemisesta.

* Elinpiirisi on pienentynyt, sosiaaliset suhteet vähentyneet/hävinneet

.todellakin. ei kuitenkaan miehestä johtuen, hän koko ajan kannustaa lähtemään ulos ja tekemään asioita, vaan iin on köynyt jotenkin muuten vain passivoitumisen seurauksena.

* Et koe saavasi tyydyttäviä vastauksia mihinkään (mutta voit kokea kohtuuttoman suurta helpotusta silloin kun saat minkä tahansa selityksen mille tahansa)

Sksi vatvon asioita täälläkin nyt. Oikeastaan en uskalla mennä eees pariterapiaan tai yksilmterapiaan, olen alkanut epäillä, että saattaisin olla narsisti.

* Koet että jokin sinussa on muuttunut/erilaista kuin ennen suhdetta

Todellakin. En ole sama ihminen enää. Olen ajatellut kuitenkin niin päin, että ehkä parisuhde toimii peilinä ja minulla oli ennen harhainen ja epärealistinen kuva itsestäni.

*Epäilet tunteitasi/ haet jatkuvaa hyväksyntää/varmistusta tunteillesi ja ajatuksillesi

Epäilen tosiaan sitä, onko kösitykseni asioista oikea. Kuten juuri tuo, että luulin olevani aika mahtava ja älykäs ja hyvä tyyppi ennen ja kaunis jne. Nykyään huomaan, että niin ei ole ollut aina ja omakuvani on ollut epärealistinen oikeasti. Mietin sitä, että kumpi on parempi, olla muiden silmissä mukavampi ja omassa silmissä huonompi, vai omissa silmissä parempi ja muiden mielestä ikävämpi ihminen. Varmaan on loppupeleissä parempi olla edellämainittu.

Ap

Ihan klassisia oireita silloin kun olet persoonallisuushöiriöisen vaikutuspiirissä.

Silloin kun itse avauduin tänne, sain kanssa noita "mieslapsi"kommentteja jne. Ja ne eivät jotenkin tuntuneet ihan oikeilta, jotenkin syyllistyin myös entistä enemmän ja tunsin jollakin oudolla tavalla olevani vastuussa. Jälkeen päin on ollut kipeä paikka myöntää niiden kommenttien todenperäisyys.

Olet edelleen vaiheessa, jossa etsit syytä itsessäsi ja epäilet jatkuvasti itseäsi. Se on normaalia, niin toimii empatiakykyinen ihminen, joka haluaa ratkaista ongelmat.

Mutta tässä tilanteessa et voi muuten kuin lähtemällä.

Peilaat nyt itseäsi ja parisuhdettasi ihmiseen, joka on häiriintynyt. Sellainen ihminen on huono peili, koska saa siltä sellaista reaktiota, joka pätee suurimman osan kanssa, se on se mikä saa sinut epäilemään järkeäsi.

Tiedän että se on vaikeaa, mutta harkitse vakavasti että otat etäisyyttä, se yleensä auttaa näkemään selkeämmin. Yritä ympäröidä itsesi "normaaleilla" ihmisillä, koska tietyn tyyyppisen ihmisen vaikutuspiirissä käsitys normaalista alkaa hämärtyä. Kun saat osaksesi sellaisia reaktioita ja kohtelua mikä on jokseenkin odotettavaa auttaa se pikku hiljaa selkiyttämään kuvaa omasta itsestäsikin.

Häpeä myöntää, mutta minulla ei ole enää yhtäön kavereita tai sosiaalista elämää. Se katosi johonkin, ihan oman passivoitumiseni myötä. Mies kyllä kannustaa lähtemäön ulos, mutta olen todella aikaansaamaton ja epäsosiaalinen. En ole myöskään ollut töissä moneen vuoteen eli ei ole päivittäistä työympäristöä ja muuta ihmisiä. Olen siis käytännössä yksin kotona kaiket päivät, ihan järkyttävän noloa myöntää sitä. Se on itsestäni kiinni, mies eikä mikään ei estä menemästä ja tekemästä asioita, mutta olen jotenkin ihan passivoitunut pieniin ympyröihin. Siksikin tein aloituksen av:lle, täällä on ihmisiä.

Tämä on kyllä todella ihan järkyttävä pohja oteeraus elämässä, kertakaikkiaan. Olen akateemissesti koulutettu ja ollut aikoinaan vaativissa töissäkin, nykyään ihan totaalinen luuseri. Pitää todellakin ottaa itseä niskasta kiinni nyt.

Ap

Mulla oli eron jälkeem sama tilanne. Oletko täysin varma, että suhteet ovat katkenneet ainoastaan oman passivoitumisesi seurauksena?

Muistatko millaisia olivat ensimmäiset tilanteet kun aloit välttämään muita kontakteja?

Itse ymmärsin ja muisin vasta eron jälkeen, että minullahan on joskus ollut sosiaalista elämää. Osaan otin eron jälkeen yhteyttäkin ja oli aika shokki huomata kun puhuin hieman menneestä suhteestani miten ymmärtäväisesti siihen suhtauduttiin ja ennen kaikkea sellaisiin kauhisteleviin kommentteihin kun vielä heti eron jälkeen olin sellaisessa uskossa, että emme vain jotenkin sopineet toisillemme ja vikaa oli minussakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin.. Ymmärsinkö oikein kun koet että teillä menee paremmin alkaa miehesi osoittaa päinvastaisia merkkejä?

Kun koet että tilanteenne on huono mies taas käyttäytyy "normaalisti" on huomioivampi?

Tässä ei välttämättä ole kyse samasta kuin omassa entisessä suhteessani oli, mutta kerron silti. Meillä tuon huomaaminen itselleni olisi pitänyt olla ensimmäisiä varoitusmerkkejä siitä mikä suhteessamme oli vialla, silloin en vain vielä ymmärtänyt kuviota. Selitin itselleni asian siten, että energiatasomme (joo aivan typerä ajatus) tai mitä ikinä eivät vain ikinä kulkeneet samoilla radoilla. Kun voin huonosti, mies voi hyin ja suhteemme samoin. Kun sain asioitani kuntoon ja koin että sitä kautta meillä meni paremmin, mies yhtäkkiä alkoi käyttäytyä kuin suhteessamme kaikki ei olisi hyvin. Ja tämä oli pitkä tie huomata, että tämä käytös kytkeytyi sellaiseen henkiseen väkivaltaan, jota en tuolloin vielä huomannut, koska keksin kaikelle selityksen.

Periaatteessa näin. Paitsi että olen oikeasti todella huono huomipimaan miestä, enkä tiedä, olisiko kukaan muu mieskään huomiointiini sen tyytyväisempi.

Lisäksi en pysty millään, mitenkään uskomaan, että mies tekisi näitä asioita tietoisesti tahallaan. Ei mitenkään mahdollista. Hänen tunteensa näyttävät kyllä ihan aidoilta.

Hän on kyllä hyvin kontrolloiva ja joskus airmmin on ilmennyt lievää henkistä väkivaltaa, mikä oli syy siihen, että mietin välillä eroa. Sitä ei ole ollut pitkään aikaan ja mies onnistui oikeasti muuttumaan ja kehittymään. Pikemminkin minä olen ollut se pahis liitossamme, ehkä noista johtuen ihastuin toiseen mieheen, vaikken ryhtynytkään pettämään tms suhteeseen.

Olin siis aiemmin jotenkin jumiutunut päässäni syyttämään miestä ongelmistamme, kunnes muutaman hyvän av-kommentin jälkeen tajusin, että minulla on aikuisena oikeasti omakin vastuu, joko lopultakin antaa anteeksi tai sitten erota. En voi vain syyllistää kaikesta toista.

Niinpä päätin antaa oikeasti anteeksi ja mielestäni se vaikutti heti parantavasti suhteesemme. Lisäksi se aikaansai, että ihastukseni toiseen mieheen hiipui ja ihastuin taas omaan mieheeni. Luulin, että meillä meni paremmin kuin pitkään aikaan. Sitten tuli nyt tämä, mistä tein aloituksen, että mies meni ihan masentuneen oloiseksi, eikä halua seksiä, kun en huomioi höntä tarpeeksi. Siis juuri nyt, ei silloin aiemmin, kun olin ihastunut toiseen ja hänellä olisi ollut siihen oikeasti kaikki syy.

Tuntuu, että suhteessamme menee koko ajan vain asioita pieleen, vaikka kumpikin yrittää. Koen myös oikeasti olevani aika huono ihmissuhteissa, siis aidosti, eikä tilanteesta voi syyttää yksin miestä. Tiedän, että huomioiminen on yksi isoimmista jutuista, joita pitäisi opetella. Ehkä minun nyt pitäisikin vain keskittyä siihen sen sijaan, että valitan asiasta palstalla. Ehkä välttelenki tässä valittamisessa itseasiassa sitä, että pitäisi vain kohdata se ja opetella huomioimaan, samoin kuin sitä välttelee esim vaikeiden projektien aloittamista.

Ap

Olin itse joskus vastaavassa tilaneessa ja sain apua tältä palastalta, mutta en ollut silloin vielä valmis ottamaan sitä vastaan, mutta se auttoi minua myöhemmin saamaan selvää kokonaiskuviosta.

Tunnistan itsestäni tuon, että koin olevani ihmissuhteissa huono ja etten pystynyt antamaan samanlaista vastinetta toiselle suhteessa. Kun erosin huomasin kuitenkin ettei se ollut totta. Toinen vain vei mahdollisuuden miellyttää.

Olisin kuitenkin halunnut ehkä silloin tilanteesaani tietää tietyt asiat kuten sen, että minulla on oikeus tunteisiini, eikä vika ole aina minussa. Mietin silloin myös paljon sitä kuinka tietoisesti toinen teki mitä teki, mutta sillä ei olisi pitänyt olla väliä. Sellainen suhde vain hajottaa, oli syyt mitkä tahansa.

Mutta niin, koska itsekkin etsin syitä itsestäni minun olisi pitänyt suhtautua omaan olooni ja tuntemuksiini vakavammin, jos sinulta löytyy edes osa näistä, niin kehoittaisin oikeasti miettimään haluatko vielä jatkaa:

* Epämääräiset syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet

Kyllä

*Fyysiset oireet (runsas sairastelu, epämääräiset kivut, väsymys, ruoansulatusongelmat tms)

Oli jo aiemminkin, vaikea sanoa, onko lisääntynyt tai olisiko mennyt pois muuten. Olen henkisesti laiskistunut ja tyhmentynyt merkittävästi ja passivoitunut, en saa enää mitään aikaan ja minusta on tullut aika luuseri elämässä.

*Koet jatkuvasti tulevasi torjutuksi fyysisesti ja/tai henkisesti (mutta et välttämättä tiedä miksi)

En tiedä, en pysty analysoimaan kysymystä suhteessa mieheeni. Tiedän kuitenkin, että kaikista suurin lapsuudentraumani on pelko torjutuksi tulemisesta.

* Elinpiirisi on pienentynyt, sosiaaliset suhteet vähentyneet/hävinneet

.todellakin. ei kuitenkaan miehestä johtuen, hän koko ajan kannustaa lähtemään ulos ja tekemään asioita, vaan iin on köynyt jotenkin muuten vain passivoitumisen seurauksena.

* Et koe saavasi tyydyttäviä vastauksia mihinkään (mutta voit kokea kohtuuttoman suurta helpotusta silloin kun saat minkä tahansa selityksen mille tahansa)

Sksi vatvon asioita täälläkin nyt. Oikeastaan en uskalla mennä eees pariterapiaan tai yksilmterapiaan, olen alkanut epäillä, että saattaisin olla narsisti.

* Koet että jokin sinussa on muuttunut/erilaista kuin ennen suhdetta

Todellakin. En ole sama ihminen enää. Olen ajatellut kuitenkin niin päin, että ehkä parisuhde toimii peilinä ja minulla oli ennen harhainen ja epärealistinen kuva itsestäni.

*Epäilet tunteitasi/ haet jatkuvaa hyväksyntää/varmistusta tunteillesi ja ajatuksillesi

Epäilen tosiaan sitä, onko kösitykseni asioista oikea. Kuten juuri tuo, että luulin olevani aika mahtava ja älykäs ja hyvä tyyppi ennen ja kaunis jne. Nykyään huomaan, että niin ei ole ollut aina ja omakuvani on ollut epärealistinen oikeasti. Mietin sitä, että kumpi on parempi, olla muiden silmissä mukavampi ja omassa silmissä huonompi, vai omissa silmissä parempi ja muiden mielestä ikävämpi ihminen. Varmaan on loppupeleissä parempi olla edellämainittu.

Ap

Ihan klassisia oireita silloin kun olet persoonallisuushöiriöisen vaikutuspiirissä.

Silloin kun itse avauduin tänne, sain kanssa noita "mieslapsi"kommentteja jne. Ja ne eivät jotenkin tuntuneet ihan oikeilta, jotenkin syyllistyin myös entistä enemmän ja tunsin jollakin oudolla tavalla olevani vastuussa. Jälkeen päin on ollut kipeä paikka myöntää niiden kommenttien todenperäisyys.

Olet edelleen vaiheessa, jossa etsit syytä itsessäsi ja epäilet jatkuvasti itseäsi. Se on normaalia, niin toimii empatiakykyinen ihminen, joka haluaa ratkaista ongelmat.

Mutta tässä tilanteessa et voi muuten kuin lähtemällä.

Peilaat nyt itseäsi ja parisuhdettasi ihmiseen, joka on häiriintynyt. Sellainen ihminen on huono peili, koska saa siltä sellaista reaktiota, joka pätee suurimman osan kanssa, se on se mikä saa sinut epäilemään järkeäsi.

Tiedän että se on vaikeaa, mutta harkitse vakavasti että otat etäisyyttä, se yleensä auttaa näkemään selkeämmin. Yritä ympäröidä itsesi "normaaleilla" ihmisillä, koska tietyn tyyyppisen ihmisen vaikutuspiirissä käsitys normaalista alkaa hämärtyä. Kun saat osaksesi sellaisia reaktioita ja kohtelua mikä on jokseenkin odotettavaa auttaa se pikku hiljaa selkiyttämään kuvaa omasta itsestäsikin.

Häpeä myöntää, mutta minulla ei ole enää yhtäön kavereita tai sosiaalista elämää. Se katosi johonkin, ihan oman passivoitumiseni myötä. Mies kyllä kannustaa lähtemäön ulos, mutta olen todella aikaansaamaton ja epäsosiaalinen. En ole myöskään ollut töissä moneen vuoteen eli ei ole päivittäistä työympäristöä ja muuta ihmisiä. Olen siis käytännössä yksin kotona kaiket päivät, ihan järkyttävän noloa myöntää sitä. Se on itsestäni kiinni, mies eikä mikään ei estä menemästä ja tekemästä asioita, mutta olen jotenkin ihan passivoitunut pieniin ympyröihin. Siksikin tein aloituksen av:lle, täällä on ihmisiä.

Tämä on kyllä todella ihan järkyttävä pohja oteeraus elämässä, kertakaikkiaan. Olen akateemissesti koulutettu ja ollut aikoinaan vaativissa töissäkin, nykyään ihan totaalinen luuseri. Pitää todellakin ottaa itseä niskasta kiinni nyt.

Ap

Mulla oli eron jälkeem sama tilanne. Oletko täysin varma, että suhteet ovat katkenneet ainoastaan oman passivoitumisesi seurauksena?

Muistatko millaisia olivat ensimmäiset tilanteet kun aloit välttämään muita kontakteja?

Itse ymmärsin ja muisin vasta eron jälkeen, että minullahan on joskus ollut sosiaalista elämää. Osaan otin eron jälkeen yhteyttäkin ja oli aika shokki huomata kun puhuin hieman menneestä suhteestani miten ymmärtäväisesti siihen suhtauduttiin ja ennen kaikkea sellaisiin kauhisteleviin kommentteihin kun vielä heti eron jälkeen olin sellaisessa uskossa, että emme vain jotenkin sopineet toisillemme ja vikaa oli minussakin.

Voisin tarkentaa vielä, että kannustaako miehesi silloin lähtemään kuin lähteminen olisi itsellesi jostakin syystä hankalaa tai muuten epärealistista?

Miten ajattelet miehesi suhtautuvan, jos sitten kuitenkin päättäisit lähteä?

Kysyn koska omakin mieheni oli kannustava (erityisesti sellaisissa tilanteissa kun olin itse vastahakoinen), mutta sitten kun tulikin sellainen tilanne että olin oikeasti lähdössä tai onnistuin jossakin mies jotenkin aina onnistui hankaloittamaan lähtöä tai onnistuttuani jossakin muuttuikin yhtäkkiä etäiseksi ja vähätteleväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin.. Ymmärsinkö oikein kun koet että teillä menee paremmin alkaa miehesi osoittaa päinvastaisia merkkejä?

Kun koet että tilanteenne on huono mies taas käyttäytyy "normaalisti" on huomioivampi?

Tässä ei välttämättä ole kyse samasta kuin omassa entisessä suhteessani oli, mutta kerron silti. Meillä tuon huomaaminen itselleni olisi pitänyt olla ensimmäisiä varoitusmerkkejä siitä mikä suhteessamme oli vialla, silloin en vain vielä ymmärtänyt kuviota. Selitin itselleni asian siten, että energiatasomme (joo aivan typerä ajatus) tai mitä ikinä eivät vain ikinä kulkeneet samoilla radoilla. Kun voin huonosti, mies voi hyin ja suhteemme samoin. Kun sain asioitani kuntoon ja koin että sitä kautta meillä meni paremmin, mies yhtäkkiä alkoi käyttäytyä kuin suhteessamme kaikki ei olisi hyvin. Ja tämä oli pitkä tie huomata, että tämä käytös kytkeytyi sellaiseen henkiseen väkivaltaan, jota en tuolloin vielä huomannut, koska keksin kaikelle selityksen.

Periaatteessa näin. Paitsi että olen oikeasti todella huono huomipimaan miestä, enkä tiedä, olisiko kukaan muu mieskään huomiointiini sen tyytyväisempi.

Lisäksi en pysty millään, mitenkään uskomaan, että mies tekisi näitä asioita tietoisesti tahallaan. Ei mitenkään mahdollista. Hänen tunteensa näyttävät kyllä ihan aidoilta.

Hän on kyllä hyvin kontrolloiva ja joskus airmmin on ilmennyt lievää henkistä väkivaltaa, mikä oli syy siihen, että mietin välillä eroa. Sitä ei ole ollut pitkään aikaan ja mies onnistui oikeasti muuttumaan ja kehittymään. Pikemminkin minä olen ollut se pahis liitossamme, ehkä noista johtuen ihastuin toiseen mieheen, vaikken ryhtynytkään pettämään tms suhteeseen.

Olin siis aiemmin jotenkin jumiutunut päässäni syyttämään miestä ongelmistamme, kunnes muutaman hyvän av-kommentin jälkeen tajusin, että minulla on aikuisena oikeasti omakin vastuu, joko lopultakin antaa anteeksi tai sitten erota. En voi vain syyllistää kaikesta toista.

Niinpä päätin antaa oikeasti anteeksi ja mielestäni se vaikutti heti parantavasti suhteesemme. Lisäksi se aikaansai, että ihastukseni toiseen mieheen hiipui ja ihastuin taas omaan mieheeni. Luulin, että meillä meni paremmin kuin pitkään aikaan. Sitten tuli nyt tämä, mistä tein aloituksen, että mies meni ihan masentuneen oloiseksi, eikä halua seksiä, kun en huomioi höntä tarpeeksi. Siis juuri nyt, ei silloin aiemmin, kun olin ihastunut toiseen ja hänellä olisi ollut siihen oikeasti kaikki syy.

Tuntuu, että suhteessamme menee koko ajan vain asioita pieleen, vaikka kumpikin yrittää. Koen myös oikeasti olevani aika huono ihmissuhteissa, siis aidosti, eikä tilanteesta voi syyttää yksin miestä. Tiedän, että huomioiminen on yksi isoimmista jutuista, joita pitäisi opetella. Ehkä minun nyt pitäisikin vain keskittyä siihen sen sijaan, että valitan asiasta palstalla. Ehkä välttelenki tässä valittamisessa itseasiassa sitä, että pitäisi vain kohdata se ja opetella huomioimaan, samoin kuin sitä välttelee esim vaikeiden projektien aloittamista.

Ap

Olin itse joskus vastaavassa tilaneessa ja sain apua tältä palastalta, mutta en ollut silloin vielä valmis ottamaan sitä vastaan, mutta se auttoi minua myöhemmin saamaan selvää kokonaiskuviosta.

Tunnistan itsestäni tuon, että koin olevani ihmissuhteissa huono ja etten pystynyt antamaan samanlaista vastinetta toiselle suhteessa. Kun erosin huomasin kuitenkin ettei se ollut totta. Toinen vain vei mahdollisuuden miellyttää.

Olisin kuitenkin halunnut ehkä silloin tilanteesaani tietää tietyt asiat kuten sen, että minulla on oikeus tunteisiini, eikä vika ole aina minussa. Mietin silloin myös paljon sitä kuinka tietoisesti toinen teki mitä teki, mutta sillä ei olisi pitänyt olla väliä. Sellainen suhde vain hajottaa, oli syyt mitkä tahansa.

Mutta niin, koska itsekkin etsin syitä itsestäni minun olisi pitänyt suhtautua omaan olooni ja tuntemuksiini vakavammin, jos sinulta löytyy edes osa näistä, niin kehoittaisin oikeasti miettimään haluatko vielä jatkaa:

* Epämääräiset syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet

Kyllä

*Fyysiset oireet (runsas sairastelu, epämääräiset kivut, väsymys, ruoansulatusongelmat tms)

Oli jo aiemminkin, vaikea sanoa, onko lisääntynyt tai olisiko mennyt pois muuten. Olen henkisesti laiskistunut ja tyhmentynyt merkittävästi ja passivoitunut, en saa enää mitään aikaan ja minusta on tullut aika luuseri elämässä.

*Koet jatkuvasti tulevasi torjutuksi fyysisesti ja/tai henkisesti (mutta et välttämättä tiedä miksi)

En tiedä, en pysty analysoimaan kysymystä suhteessa mieheeni. Tiedän kuitenkin, että kaikista suurin lapsuudentraumani on pelko torjutuksi tulemisesta.

* Elinpiirisi on pienentynyt, sosiaaliset suhteet vähentyneet/hävinneet

.todellakin. ei kuitenkaan miehestä johtuen, hän koko ajan kannustaa lähtemään ulos ja tekemään asioita, vaan iin on köynyt jotenkin muuten vain passivoitumisen seurauksena.

* Et koe saavasi tyydyttäviä vastauksia mihinkään (mutta voit kokea kohtuuttoman suurta helpotusta silloin kun saat minkä tahansa selityksen mille tahansa)

Sksi vatvon asioita täälläkin nyt. Oikeastaan en uskalla mennä eees pariterapiaan tai yksilmterapiaan, olen alkanut epäillä, että saattaisin olla narsisti.

* Koet että jokin sinussa on muuttunut/erilaista kuin ennen suhdetta

Todellakin. En ole sama ihminen enää. Olen ajatellut kuitenkin niin päin, että ehkä parisuhde toimii peilinä ja minulla oli ennen harhainen ja epärealistinen kuva itsestäni.

*Epäilet tunteitasi/ haet jatkuvaa hyväksyntää/varmistusta tunteillesi ja ajatuksillesi

Epäilen tosiaan sitä, onko kösitykseni asioista oikea. Kuten juuri tuo, että luulin olevani aika mahtava ja älykäs ja hyvä tyyppi ennen ja kaunis jne. Nykyään huomaan, että niin ei ole ollut aina ja omakuvani on ollut epärealistinen oikeasti. Mietin sitä, että kumpi on parempi, olla muiden silmissä mukavampi ja omassa silmissä huonompi, vai omissa silmissä parempi ja muiden mielestä ikävämpi ihminen. Varmaan on loppupeleissä parempi olla edellämainittu.

Ap

Ihan klassisia oireita silloin kun olet persoonallisuushöiriöisen vaikutuspiirissä.

Silloin kun itse avauduin tänne, sain kanssa noita "mieslapsi"kommentteja jne. Ja ne eivät jotenkin tuntuneet ihan oikeilta, jotenkin syyllistyin myös entistä enemmän ja tunsin jollakin oudolla tavalla olevani vastuussa. Jälkeen päin on ollut kipeä paikka myöntää niiden kommenttien todenperäisyys.

Olet edelleen vaiheessa, jossa etsit syytä itsessäsi ja epäilet jatkuvasti itseäsi. Se on normaalia, niin toimii empatiakykyinen ihminen, joka haluaa ratkaista ongelmat.

Mutta tässä tilanteessa et voi muuten kuin lähtemällä.

Peilaat nyt itseäsi ja parisuhdettasi ihmiseen, joka on häiriintynyt. Sellainen ihminen on huono peili, koska saa siltä sellaista reaktiota, joka pätee suurimman osan kanssa, se on se mikä saa sinut epäilemään järkeäsi.

Tiedän että se on vaikeaa, mutta harkitse vakavasti että otat etäisyyttä, se yleensä auttaa näkemään selkeämmin. Yritä ympäröidä itsesi "normaaleilla" ihmisillä, koska tietyn tyyyppisen ihmisen vaikutuspiirissä käsitys normaalista alkaa hämärtyä. Kun saat osaksesi sellaisia reaktioita ja kohtelua mikä on jokseenkin odotettavaa auttaa se pikku hiljaa selkiyttämään kuvaa omasta itsestäsikin.

Häpeä myöntää, mutta minulla ei ole enää yhtäön kavereita tai sosiaalista elämää. Se katosi johonkin, ihan oman passivoitumiseni myötä. Mies kyllä kannustaa lähtemäön ulos, mutta olen todella aikaansaamaton ja epäsosiaalinen. En ole myöskään ollut töissä moneen vuoteen eli ei ole päivittäistä työympäristöä ja muuta ihmisiä. Olen siis käytännössä yksin kotona kaiket päivät, ihan järkyttävän noloa myöntää sitä. Se on itsestäni kiinni, mies eikä mikään ei estä menemästä ja tekemästä asioita, mutta olen jotenkin ihan passivoitunut pieniin ympyröihin. Siksikin tein aloituksen av:lle, täällä on ihmisiä.

Tämä on kyllä todella ihan järkyttävä pohja oteeraus elämässä, kertakaikkiaan. Olen akateemissesti koulutettu ja ollut aikoinaan vaativissa töissäkin, nykyään ihan totaalinen luuseri. Pitää todellakin ottaa itseä niskasta kiinni nyt.

Ap

Mulla oli eron jälkeem sama tilanne. Oletko täysin varma, että suhteet ovat katkenneet ainoastaan oman passivoitumisesi seurauksena?

Muistatko millaisia olivat ensimmäiset tilanteet kun aloit välttämään muita kontakteja?

Itse ymmärsin ja muisin vasta eron jälkeen, että minullahan on joskus ollut sosiaalista elämää. Osaan otin eron jälkeen yhteyttäkin ja oli aika shokki huomata kun puhuin hieman menneestä suhteestani miten ymmärtäväisesti siihen suhtauduttiin ja ennen kaikkea sellaisiin kauhisteleviin kommentteihin kun vielä heti eron jälkeen olin sellaisessa uskossa, että emme vain jotenkin sopineet toisillemme ja vikaa oli minussakin.

Voisin tarkentaa vielä, että kannustaako miehesi silloin lähtemään kuin lähteminen olisi itsellesi jostakin syystä hankalaa tai muuten epärealistista?

Miten ajattelet miehesi suhtautuvan, jos sitten kuitenkin päättäisit lähteä?

Kysyn koska omakin mieheni oli kannustava (erityisesti sellaisissa tilanteissa kun olin itse vastahakoinen), mutta sitten kun tulikin sellainen tilanne että olin oikeasti lähdössä tai onnistuin jossakin mies jotenkin aina onnistui hankaloittamaan lähtöä tai onnistuttuani jossakin muuttuikin yhtäkkiä etäiseksi ja vähätteleväksi.

Toisin sanoen passivoitumisesta oli muodostunut itselleni tietynlainen suojamekanismi pettymyksiä vastaan. Erityisesti kun silloin en vielä myöntänyt itselleni, että minulla oli oikeus kokea oloni pettyneeksi tai petetyksi, että se oli aivan normaalia.

Meillä liippaa heiman aihetta myös.

Kun olen onneni kukkuloilla, ja pirteä ja iloinen ja innostunut, on mieheni väsynyt ja tarmoton. Kun minä olen tarmoton ja apea, on mieheni iloinen ja menevä. Jos olen kipeä, niin heti kun kipuni alkaa helpottaa, tulee miehelle samaan paikkaa kipua. Mä uskon että mun mies on vain todella herkkä tuntemuksille, ja peilaa itseään minuun hieman liikaa. Mies siis tiedostaa itsekin tämän, ja oikeastaan nykyään enää ainoa jossa tämä aiheuttaa harmia joskus on se, että kun minä olen innoissani seksituulella, mies on etäisempi, ja kun en yhtään halua niin miehelle kelpaisi. Varmaan se tiedostamattaan etsii tuolla toiminnallaan jotain balanssia...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin.. Ymmärsinkö oikein kun koet että teillä menee paremmin alkaa miehesi osoittaa päinvastaisia merkkejä?

Kun koet että tilanteenne on huono mies taas käyttäytyy "normaalisti" on huomioivampi?

Tässä ei välttämättä ole kyse samasta kuin omassa entisessä suhteessani oli, mutta kerron silti. Meillä tuon huomaaminen itselleni olisi pitänyt olla ensimmäisiä varoitusmerkkejä siitä mikä suhteessamme oli vialla, silloin en vain vielä ymmärtänyt kuviota. Selitin itselleni asian siten, että energiatasomme (joo aivan typerä ajatus) tai mitä ikinä eivät vain ikinä kulkeneet samoilla radoilla. Kun voin huonosti, mies voi hyin ja suhteemme samoin. Kun sain asioitani kuntoon ja koin että sitä kautta meillä meni paremmin, mies yhtäkkiä alkoi käyttäytyä kuin suhteessamme kaikki ei olisi hyvin. Ja tämä oli pitkä tie huomata, että tämä käytös kytkeytyi sellaiseen henkiseen väkivaltaan, jota en tuolloin vielä huomannut, koska keksin kaikelle selityksen.

Periaatteessa näin. Paitsi että olen oikeasti todella huono huomipimaan miestä, enkä tiedä, olisiko kukaan muu mieskään huomiointiini sen tyytyväisempi.

Lisäksi en pysty millään, mitenkään uskomaan, että mies tekisi näitä asioita tietoisesti tahallaan. Ei mitenkään mahdollista. Hänen tunteensa näyttävät kyllä ihan aidoilta.

Hän on kyllä hyvin kontrolloiva ja joskus airmmin on ilmennyt lievää henkistä väkivaltaa, mikä oli syy siihen, että mietin välillä eroa. Sitä ei ole ollut pitkään aikaan ja mies onnistui oikeasti muuttumaan ja kehittymään. Pikemminkin minä olen ollut se pahis liitossamme, ehkä noista johtuen ihastuin toiseen mieheen, vaikken ryhtynytkään pettämään tms suhteeseen.

Olin siis aiemmin jotenkin jumiutunut päässäni syyttämään miestä ongelmistamme, kunnes muutaman hyvän av-kommentin jälkeen tajusin, että minulla on aikuisena oikeasti omakin vastuu, joko lopultakin antaa anteeksi tai sitten erota. En voi vain syyllistää kaikesta toista.

Niinpä päätin antaa oikeasti anteeksi ja mielestäni se vaikutti heti parantavasti suhteesemme. Lisäksi se aikaansai, että ihastukseni toiseen mieheen hiipui ja ihastuin taas omaan mieheeni. Luulin, että meillä meni paremmin kuin pitkään aikaan. Sitten tuli nyt tämä, mistä tein aloituksen, että mies meni ihan masentuneen oloiseksi, eikä halua seksiä, kun en huomioi höntä tarpeeksi. Siis juuri nyt, ei silloin aiemmin, kun olin ihastunut toiseen ja hänellä olisi ollut siihen oikeasti kaikki syy.

Tuntuu, että suhteessamme menee koko ajan vain asioita pieleen, vaikka kumpikin yrittää. Koen myös oikeasti olevani aika huono ihmissuhteissa, siis aidosti, eikä tilanteesta voi syyttää yksin miestä. Tiedän, että huomioiminen on yksi isoimmista jutuista, joita pitäisi opetella. Ehkä minun nyt pitäisikin vain keskittyä siihen sen sijaan, että valitan asiasta palstalla. Ehkä välttelenki tässä valittamisessa itseasiassa sitä, että pitäisi vain kohdata se ja opetella huomioimaan, samoin kuin sitä välttelee esim vaikeiden projektien aloittamista.

Ap

Olin itse joskus vastaavassa tilaneessa ja sain apua tältä palastalta, mutta en ollut silloin vielä valmis ottamaan sitä vastaan, mutta se auttoi minua myöhemmin saamaan selvää kokonaiskuviosta.

Tunnistan itsestäni tuon, että koin olevani ihmissuhteissa huono ja etten pystynyt antamaan samanlaista vastinetta toiselle suhteessa. Kun erosin huomasin kuitenkin ettei se ollut totta. Toinen vain vei mahdollisuuden miellyttää.

Olisin kuitenkin halunnut ehkä silloin tilanteesaani tietää tietyt asiat kuten sen, että minulla on oikeus tunteisiini, eikä vika ole aina minussa. Mietin silloin myös paljon sitä kuinka tietoisesti toinen teki mitä teki, mutta sillä ei olisi pitänyt olla väliä. Sellainen suhde vain hajottaa, oli syyt mitkä tahansa.

Mutta niin, koska itsekkin etsin syitä itsestäni minun olisi pitänyt suhtautua omaan olooni ja tuntemuksiini vakavammin, jos sinulta löytyy edes osa näistä, niin kehoittaisin oikeasti miettimään haluatko vielä jatkaa:

* Epämääräiset syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet

Kyllä

*Fyysiset oireet (runsas sairastelu, epämääräiset kivut, väsymys, ruoansulatusongelmat tms)

Oli jo aiemminkin, vaikea sanoa, onko lisääntynyt tai olisiko mennyt pois muuten. Olen henkisesti laiskistunut ja tyhmentynyt merkittävästi ja passivoitunut, en saa enää mitään aikaan ja minusta on tullut aika luuseri elämässä.

*Koet jatkuvasti tulevasi torjutuksi fyysisesti ja/tai henkisesti (mutta et välttämättä tiedä miksi)

En tiedä, en pysty analysoimaan kysymystä suhteessa mieheeni. Tiedän kuitenkin, että kaikista suurin lapsuudentraumani on pelko torjutuksi tulemisesta.

* Elinpiirisi on pienentynyt, sosiaaliset suhteet vähentyneet/hävinneet

.todellakin. ei kuitenkaan miehestä johtuen, hän koko ajan kannustaa lähtemään ulos ja tekemään asioita, vaan iin on köynyt jotenkin muuten vain passivoitumisen seurauksena.

* Et koe saavasi tyydyttäviä vastauksia mihinkään (mutta voit kokea kohtuuttoman suurta helpotusta silloin kun saat minkä tahansa selityksen mille tahansa)

Sksi vatvon asioita täälläkin nyt. Oikeastaan en uskalla mennä eees pariterapiaan tai yksilmterapiaan, olen alkanut epäillä, että saattaisin olla narsisti.

* Koet että jokin sinussa on muuttunut/erilaista kuin ennen suhdetta

Todellakin. En ole sama ihminen enää. Olen ajatellut kuitenkin niin päin, että ehkä parisuhde toimii peilinä ja minulla oli ennen harhainen ja epärealistinen kuva itsestäni.

*Epäilet tunteitasi/ haet jatkuvaa hyväksyntää/varmistusta tunteillesi ja ajatuksillesi

Epäilen tosiaan sitä, onko kösitykseni asioista oikea. Kuten juuri tuo, että luulin olevani aika mahtava ja älykäs ja hyvä tyyppi ennen ja kaunis jne. Nykyään huomaan, että niin ei ole ollut aina ja omakuvani on ollut epärealistinen oikeasti. Mietin sitä, että kumpi on parempi, olla muiden silmissä mukavampi ja omassa silmissä huonompi, vai omissa silmissä parempi ja muiden mielestä ikävämpi ihminen. Varmaan on loppupeleissä parempi olla edellämainittu.

Ap

Ihan klassisia oireita silloin kun olet persoonallisuushöiriöisen vaikutuspiirissä.

Silloin kun itse avauduin tänne, sain kanssa noita "mieslapsi"kommentteja jne. Ja ne eivät jotenkin tuntuneet ihan oikeilta, jotenkin syyllistyin myös entistä enemmän ja tunsin jollakin oudolla tavalla olevani vastuussa. Jälkeen päin on ollut kipeä paikka myöntää niiden kommenttien todenperäisyys.

Olet edelleen vaiheessa, jossa etsit syytä itsessäsi ja epäilet jatkuvasti itseäsi. Se on normaalia, niin toimii empatiakykyinen ihminen, joka haluaa ratkaista ongelmat.

Mutta tässä tilanteessa et voi muuten kuin lähtemällä.

Peilaat nyt itseäsi ja parisuhdettasi ihmiseen, joka on häiriintynyt. Sellainen ihminen on huono peili, koska saa siltä sellaista reaktiota, joka pätee suurimman osan kanssa, se on se mikä saa sinut epäilemään järkeäsi.

Tiedän että se on vaikeaa, mutta harkitse vakavasti että otat etäisyyttä, se yleensä auttaa näkemään selkeämmin. Yritä ympäröidä itsesi "normaaleilla" ihmisillä, koska tietyn tyyyppisen ihmisen vaikutuspiirissä käsitys normaalista alkaa hämärtyä. Kun saat osaksesi sellaisia reaktioita ja kohtelua mikä on jokseenkin odotettavaa auttaa se pikku hiljaa selkiyttämään kuvaa omasta itsestäsikin.

Häpeä myöntää, mutta minulla ei ole enää yhtäön kavereita tai sosiaalista elämää. Se katosi johonkin, ihan oman passivoitumiseni myötä. Mies kyllä kannustaa lähtemäön ulos, mutta olen todella aikaansaamaton ja epäsosiaalinen. En ole myöskään ollut töissä moneen vuoteen eli ei ole päivittäistä työympäristöä ja muuta ihmisiä. Olen siis käytännössä yksin kotona kaiket päivät, ihan järkyttävän noloa myöntää sitä. Se on itsestäni kiinni, mies eikä mikään ei estä menemästä ja tekemästä asioita, mutta olen jotenkin ihan passivoitunut pieniin ympyröihin. Siksikin tein aloituksen av:lle, täällä on ihmisiä.

Tämä on kyllä todella ihan järkyttävä pohja oteeraus elämässä, kertakaikkiaan. Olen akateemissesti koulutettu ja ollut aikoinaan vaativissa töissäkin, nykyään ihan totaalinen luuseri. Pitää todellakin ottaa itseä niskasta kiinni nyt.

Ap

Mulla oli eron jälkeem sama tilanne. Oletko täysin varma, että suhteet ovat katkenneet ainoastaan oman passivoitumisesi seurauksena?

Muistatko millaisia olivat ensimmäiset tilanteet kun aloit välttämään muita kontakteja?

Itse ymmärsin ja muisin vasta eron jälkeen, että minullahan on joskus ollut sosiaalista elämää. Osaan otin eron jälkeen yhteyttäkin ja oli aika shokki huomata kun puhuin hieman menneestä suhteestani miten ymmärtäväisesti siihen suhtauduttiin ja ennen kaikkea sellaisiin kauhisteleviin kommentteihin kun vielä heti eron jälkeen olin sellaisessa uskossa, että emme vain jotenkin sopineet toisillemme ja vikaa oli minussakin.

Voisin tarkentaa vielä, että kannustaako miehesi silloin lähtemään kuin lähteminen olisi itsellesi jostakin syystä hankalaa tai muuten epärealistista?

Miten ajattelet miehesi suhtautuvan, jos sitten kuitenkin päättäisit lähteä?

Kysyn koska omakin mieheni oli kannustava (erityisesti sellaisissa tilanteissa kun olin itse vastahakoinen), mutta sitten kun tulikin sellainen tilanne että olin oikeasti lähdössä tai onnistuin jossakin mies jotenkin aina onnistui hankaloittamaan lähtöä tai onnistuttuani jossakin muuttuikin yhtäkkiä etäiseksi ja vähätteleväksi.

Kun nyt ajattelen, niin mies kannustaa minua lähtemään tekemään (ihan yksiksenikin siis) sellaisia asioita, joista hän itse pitää tai on sitä mieltä, että olisivat hyviä minulle. En ole in ostunut tekrmään niitä, ne eivät ole sellaisia harrastuksia, joista itse olen kiinnostunut.

Mies ei pidä niistä asioista, joita itse olen kiinnostunut tekemään. Esim vanhat kaveruussuhteeni oerustuivat siihen, että nöhtiin illalla biletyksen merkeissä. Nykyään muilla on kyllä lapset ja perheetkin, eivätkä he oikeastaan jaksakaan käydä illlalla viihteellä. Kävin pari kertaa yksin syömässä ravintolassa ja siitä mies tosiaan ei mustasukkaisena pitänyt.

Mun täytyy keksiä joku oma harrastus tähän aluksi. Alkaa tuntua, että elämä valuu hän hukkaan ja olen kohta ihan kuin ne jotkut palstamiehet, joiden elämä on netissä. En todellakaan halua sellaiseksi. Kiinnostava yksityiskohta pitää myöntää, mies tuomitsee av:lla käymisen todella jyrkästi ja yrittää kieltää sen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin.. Ymmärsinkö oikein kun koet että teillä menee paremmin alkaa miehesi osoittaa päinvastaisia merkkejä?

Kun koet että tilanteenne on huono mies taas käyttäytyy "normaalisti" on huomioivampi?

Tässä ei välttämättä ole kyse samasta kuin omassa entisessä suhteessani oli, mutta kerron silti. Meillä tuon huomaaminen itselleni olisi pitänyt olla ensimmäisiä varoitusmerkkejä siitä mikä suhteessamme oli vialla, silloin en vain vielä ymmärtänyt kuviota. Selitin itselleni asian siten, että energiatasomme (joo aivan typerä ajatus) tai mitä ikinä eivät vain ikinä kulkeneet samoilla radoilla. Kun voin huonosti, mies voi hyin ja suhteemme samoin. Kun sain asioitani kuntoon ja koin että sitä kautta meillä meni paremmin, mies yhtäkkiä alkoi käyttäytyä kuin suhteessamme kaikki ei olisi hyvin. Ja tämä oli pitkä tie huomata, että tämä käytös kytkeytyi sellaiseen henkiseen väkivaltaan, jota en tuolloin vielä huomannut, koska keksin kaikelle selityksen.

Periaatteessa näin. Paitsi että olen oikeasti todella huono huomipimaan miestä, enkä tiedä, olisiko kukaan muu mieskään huomiointiini sen tyytyväisempi.

Lisäksi en pysty millään, mitenkään uskomaan, että mies tekisi näitä asioita tietoisesti tahallaan. Ei mitenkään mahdollista. Hänen tunteensa näyttävät kyllä ihan aidoilta.

Hän on kyllä hyvin kontrolloiva ja joskus airmmin on ilmennyt lievää henkistä väkivaltaa, mikä oli syy siihen, että mietin välillä eroa. Sitä ei ole ollut pitkään aikaan ja mies onnistui oikeasti muuttumaan ja kehittymään. Pikemminkin minä olen ollut se pahis liitossamme, ehkä noista johtuen ihastuin toiseen mieheen, vaikken ryhtynytkään pettämään tms suhteeseen.

Olin siis aiemmin jotenkin jumiutunut päässäni syyttämään miestä ongelmistamme, kunnes muutaman hyvän av-kommentin jälkeen tajusin, että minulla on aikuisena oikeasti omakin vastuu, joko lopultakin antaa anteeksi tai sitten erota. En voi vain syyllistää kaikesta toista.

Niinpä päätin antaa oikeasti anteeksi ja mielestäni se vaikutti heti parantavasti suhteesemme. Lisäksi se aikaansai, että ihastukseni toiseen mieheen hiipui ja ihastuin taas omaan mieheeni. Luulin, että meillä meni paremmin kuin pitkään aikaan. Sitten tuli nyt tämä, mistä tein aloituksen, että mies meni ihan masentuneen oloiseksi, eikä halua seksiä, kun en huomioi höntä tarpeeksi. Siis juuri nyt, ei silloin aiemmin, kun olin ihastunut toiseen ja hänellä olisi ollut siihen oikeasti kaikki syy.

Tuntuu, että suhteessamme menee koko ajan vain asioita pieleen, vaikka kumpikin yrittää. Koen myös oikeasti olevani aika huono ihmissuhteissa, siis aidosti, eikä tilanteesta voi syyttää yksin miestä. Tiedän, että huomioiminen on yksi isoimmista jutuista, joita pitäisi opetella. Ehkä minun nyt pitäisikin vain keskittyä siihen sen sijaan, että valitan asiasta palstalla. Ehkä välttelenki tässä valittamisessa itseasiassa sitä, että pitäisi vain kohdata se ja opetella huomioimaan, samoin kuin sitä välttelee esim vaikeiden projektien aloittamista.

Ap

Olin itse joskus vastaavassa tilaneessa ja sain apua tältä palastalta, mutta en ollut silloin vielä valmis ottamaan sitä vastaan, mutta se auttoi minua myöhemmin saamaan selvää kokonaiskuviosta.

Tunnistan itsestäni tuon, että koin olevani ihmissuhteissa huono ja etten pystynyt antamaan samanlaista vastinetta toiselle suhteessa. Kun erosin huomasin kuitenkin ettei se ollut totta. Toinen vain vei mahdollisuuden miellyttää.

Olisin kuitenkin halunnut ehkä silloin tilanteesaani tietää tietyt asiat kuten sen, että minulla on oikeus tunteisiini, eikä vika ole aina minussa. Mietin silloin myös paljon sitä kuinka tietoisesti toinen teki mitä teki, mutta sillä ei olisi pitänyt olla väliä. Sellainen suhde vain hajottaa, oli syyt mitkä tahansa.

Mutta niin, koska itsekkin etsin syitä itsestäni minun olisi pitänyt suhtautua omaan olooni ja tuntemuksiini vakavammin, jos sinulta löytyy edes osa näistä, niin kehoittaisin oikeasti miettimään haluatko vielä jatkaa:

* Epämääräiset syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet

Kyllä

*Fyysiset oireet (runsas sairastelu, epämääräiset kivut, väsymys, ruoansulatusongelmat tms)

Oli jo aiemminkin, vaikea sanoa, onko lisääntynyt tai olisiko mennyt pois muuten. Olen henkisesti laiskistunut ja tyhmentynyt merkittävästi ja passivoitunut, en saa enää mitään aikaan ja minusta on tullut aika luuseri elämässä.

*Koet jatkuvasti tulevasi torjutuksi fyysisesti ja/tai henkisesti (mutta et välttämättä tiedä miksi)

En tiedä, en pysty analysoimaan kysymystä suhteessa mieheeni. Tiedän kuitenkin, että kaikista suurin lapsuudentraumani on pelko torjutuksi tulemisesta.

* Elinpiirisi on pienentynyt, sosiaaliset suhteet vähentyneet/hävinneet

.todellakin. ei kuitenkaan miehestä johtuen, hän koko ajan kannustaa lähtemään ulos ja tekemään asioita, vaan iin on köynyt jotenkin muuten vain passivoitumisen seurauksena.

* Et koe saavasi tyydyttäviä vastauksia mihinkään (mutta voit kokea kohtuuttoman suurta helpotusta silloin kun saat minkä tahansa selityksen mille tahansa)

Sksi vatvon asioita täälläkin nyt. Oikeastaan en uskalla mennä eees pariterapiaan tai yksilmterapiaan, olen alkanut epäillä, että saattaisin olla narsisti.

* Koet että jokin sinussa on muuttunut/erilaista kuin ennen suhdetta

Todellakin. En ole sama ihminen enää. Olen ajatellut kuitenkin niin päin, että ehkä parisuhde toimii peilinä ja minulla oli ennen harhainen ja epärealistinen kuva itsestäni.

*Epäilet tunteitasi/ haet jatkuvaa hyväksyntää/varmistusta tunteillesi ja ajatuksillesi

Epäilen tosiaan sitä, onko kösitykseni asioista oikea. Kuten juuri tuo, että luulin olevani aika mahtava ja älykäs ja hyvä tyyppi ennen ja kaunis jne. Nykyään huomaan, että niin ei ole ollut aina ja omakuvani on ollut epärealistinen oikeasti. Mietin sitä, että kumpi on parempi, olla muiden silmissä mukavampi ja omassa silmissä huonompi, vai omissa silmissä parempi ja muiden mielestä ikävämpi ihminen. Varmaan on loppupeleissä parempi olla edellämainittu.

Ap

Ihan klassisia oireita silloin kun olet persoonallisuushöiriöisen vaikutuspiirissä.

Silloin kun itse avauduin tänne, sain kanssa noita "mieslapsi"kommentteja jne. Ja ne eivät jotenkin tuntuneet ihan oikeilta, jotenkin syyllistyin myös entistä enemmän ja tunsin jollakin oudolla tavalla olevani vastuussa. Jälkeen päin on ollut kipeä paikka myöntää niiden kommenttien todenperäisyys.

Olet edelleen vaiheessa, jossa etsit syytä itsessäsi ja epäilet jatkuvasti itseäsi. Se on normaalia, niin toimii empatiakykyinen ihminen, joka haluaa ratkaista ongelmat.

Mutta tässä tilanteessa et voi muuten kuin lähtemällä.

Peilaat nyt itseäsi ja parisuhdettasi ihmiseen, joka on häiriintynyt. Sellainen ihminen on huono peili, koska saa siltä sellaista reaktiota, joka pätee suurimman osan kanssa, se on se mikä saa sinut epäilemään järkeäsi.

Tiedän että se on vaikeaa, mutta harkitse vakavasti että otat etäisyyttä, se yleensä auttaa näkemään selkeämmin. Yritä ympäröidä itsesi "normaaleilla" ihmisillä, koska tietyn tyyyppisen ihmisen vaikutuspiirissä käsitys normaalista alkaa hämärtyä. Kun saat osaksesi sellaisia reaktioita ja kohtelua mikä on jokseenkin odotettavaa auttaa se pikku hiljaa selkiyttämään kuvaa omasta itsestäsikin.

Häpeä myöntää, mutta minulla ei ole enää yhtäön kavereita tai sosiaalista elämää. Se katosi johonkin, ihan oman passivoitumiseni myötä. Mies kyllä kannustaa lähtemäön ulos, mutta olen todella aikaansaamaton ja epäsosiaalinen. En ole myöskään ollut töissä moneen vuoteen eli ei ole päivittäistä työympäristöä ja muuta ihmisiä. Olen siis käytännössä yksin kotona kaiket päivät, ihan järkyttävän noloa myöntää sitä. Se on itsestäni kiinni, mies eikä mikään ei estä menemästä ja tekemästä asioita, mutta olen jotenkin ihan passivoitunut pieniin ympyröihin. Siksikin tein aloituksen av:lle, täällä on ihmisiä.

Tämä on kyllä todella ihan järkyttävä pohja oteeraus elämässä, kertakaikkiaan. Olen akateemissesti koulutettu ja ollut aikoinaan vaativissa töissäkin, nykyään ihan totaalinen luuseri. Pitää todellakin ottaa itseä niskasta kiinni nyt.

Ap

Mulla oli eron jälkeem sama tilanne. Oletko täysin varma, että suhteet ovat katkenneet ainoastaan oman passivoitumisesi seurauksena?

Muistatko millaisia olivat ensimmäiset tilanteet kun aloit välttämään muita kontakteja?

Itse ymmärsin ja muisin vasta eron jälkeen, että minullahan on joskus ollut sosiaalista elämää. Osaan otin eron jälkeen yhteyttäkin ja oli aika shokki huomata kun puhuin hieman menneestä suhteestani miten ymmärtäväisesti siihen suhtauduttiin ja ennen kaikkea sellaisiin kauhisteleviin kommentteihin kun vielä heti eron jälkeen olin sellaisessa uskossa, että emme vain jotenkin sopineet toisillemme ja vikaa oli minussakin.

Voisin tarkentaa vielä, että kannustaako miehesi silloin lähtemään kuin lähteminen olisi itsellesi jostakin syystä hankalaa tai muuten epärealistista?

Miten ajattelet miehesi suhtautuvan, jos sitten kuitenkin päättäisit lähteä?

Kysyn koska omakin mieheni oli kannustava (erityisesti sellaisissa tilanteissa kun olin itse vastahakoinen), mutta sitten kun tulikin sellainen tilanne että olin oikeasti lähdössä tai onnistuin jossakin mies jotenkin aina onnistui hankaloittamaan lähtöä tai onnistuttuani jossakin muuttuikin yhtäkkiä etäiseksi ja vähätteleväksi.

Kun nyt ajattelen, niin mies kannustaa minua lähtemään tekemään (ihan yksiksenikin siis) sellaisia asioita, joista hän itse pitää tai on sitä mieltä, että olisivat hyviä minulle. En ole in ostunut tekrmään niitä, ne eivät ole sellaisia harrastuksia, joista itse olen kiinnostunut.

Mies ei pidä niistä asioista, joita itse olen kiinnostunut tekemään. Esim vanhat kaveruussuhteeni oerustuivat siihen, että nöhtiin illalla biletyksen merkeissä. Nykyään muilla on kyllä lapset ja perheetkin, eivätkä he oikeastaan jaksakaan käydä illlalla viihteellä. Kävin pari kertaa yksin syömässä ravintolassa ja siitä mies tosiaan ei mustasukkaisena pitänyt.

Mun täytyy keksiä joku oma harrastus tähän aluksi. Alkaa tuntua, että elämä valuu hän hukkaan ja olen kohta ihan kuin ne jotkut palstamiehet, joiden elämä on netissä. En todellakaan halua sellaiseksi. Kiinnostava yksityiskohta pitää myöntää, mies tuomitsee av:lla käymisen todella jyrkästi ja yrittää kieltää sen.

Ap

Ap, oikeasti. Haluaisin olla väärässä, mutta ennustan että yrityksesi aloittaa oma harrastuksesi ei onnistu nykyisessä suhteessasi. Harrastuksesi tulee miehesi mielestä olemaan typerä, kallis tai muuten jotenkin vääränlainen, jota et tee aidosta halusta tai intohimosta vaan esimerkiksi esittääksesi jotakin muuta mitä olet.

Syytät asiasta ehkä itseäsi.

Tietenkin mies haluaa että harrastat asioita joista hän pitää tai arvostaa, koska sinua ei ole. Kuulostaa aika rankalta noin sanottuna, mutta siinä on totuutta miehelle. Olet miehesi jatke. Sinun arvosi on siinä, että toteutat jotakin miehen ideaalia olematta koskaan kuitenkaan tarpeeksi. Olematta koskaan missään parempi kuin miehesi. Tasa-arvoisuudesta puhumattakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin.. Ymmärsinkö oikein kun koet että teillä menee paremmin alkaa miehesi osoittaa päinvastaisia merkkejä?

Kun koet että tilanteenne on huono mies taas käyttäytyy "normaalisti" on huomioivampi?

Tässä ei välttämättä ole kyse samasta kuin omassa entisessä suhteessani oli, mutta kerron silti. Meillä tuon huomaaminen itselleni olisi pitänyt olla ensimmäisiä varoitusmerkkejä siitä mikä suhteessamme oli vialla, silloin en vain vielä ymmärtänyt kuviota. Selitin itselleni asian siten, että energiatasomme (joo aivan typerä ajatus) tai mitä ikinä eivät vain ikinä kulkeneet samoilla radoilla. Kun voin huonosti, mies voi hyin ja suhteemme samoin. Kun sain asioitani kuntoon ja koin että sitä kautta meillä meni paremmin, mies yhtäkkiä alkoi käyttäytyä kuin suhteessamme kaikki ei olisi hyvin. Ja tämä oli pitkä tie huomata, että tämä käytös kytkeytyi sellaiseen henkiseen väkivaltaan, jota en tuolloin vielä huomannut, koska keksin kaikelle selityksen.

Periaatteessa näin. Paitsi että olen oikeasti todella huono huomipimaan miestä, enkä tiedä, olisiko kukaan muu mieskään huomiointiini sen tyytyväisempi.

Lisäksi en pysty millään, mitenkään uskomaan, että mies tekisi näitä asioita tietoisesti tahallaan. Ei mitenkään mahdollista. Hänen tunteensa näyttävät kyllä ihan aidoilta.

Hän on kyllä hyvin kontrolloiva ja joskus airmmin on ilmennyt lievää henkistä väkivaltaa, mikä oli syy siihen, että mietin välillä eroa. Sitä ei ole ollut pitkään aikaan ja mies onnistui oikeasti muuttumaan ja kehittymään. Pikemminkin minä olen ollut se pahis liitossamme, ehkä noista johtuen ihastuin toiseen mieheen, vaikken ryhtynytkään pettämään tms suhteeseen.

Olin siis aiemmin jotenkin jumiutunut päässäni syyttämään miestä ongelmistamme, kunnes muutaman hyvän av-kommentin jälkeen tajusin, että minulla on aikuisena oikeasti omakin vastuu, joko lopultakin antaa anteeksi tai sitten erota. En voi vain syyllistää kaikesta toista.

Niinpä päätin antaa oikeasti anteeksi ja mielestäni se vaikutti heti parantavasti suhteesemme. Lisäksi se aikaansai, että ihastukseni toiseen mieheen hiipui ja ihastuin taas omaan mieheeni. Luulin, että meillä meni paremmin kuin pitkään aikaan. Sitten tuli nyt tämä, mistä tein aloituksen, että mies meni ihan masentuneen oloiseksi, eikä halua seksiä, kun en huomioi höntä tarpeeksi. Siis juuri nyt, ei silloin aiemmin, kun olin ihastunut toiseen ja hänellä olisi ollut siihen oikeasti kaikki syy.

Tuntuu, että suhteessamme menee koko ajan vain asioita pieleen, vaikka kumpikin yrittää. Koen myös oikeasti olevani aika huono ihmissuhteissa, siis aidosti, eikä tilanteesta voi syyttää yksin miestä. Tiedän, että huomioiminen on yksi isoimmista jutuista, joita pitäisi opetella. Ehkä minun nyt pitäisikin vain keskittyä siihen sen sijaan, että valitan asiasta palstalla. Ehkä välttelenki tässä valittamisessa itseasiassa sitä, että pitäisi vain kohdata se ja opetella huomioimaan, samoin kuin sitä välttelee esim vaikeiden projektien aloittamista.

Ap

Olin itse joskus vastaavassa tilaneessa ja sain apua tältä palastalta, mutta en ollut silloin vielä valmis ottamaan sitä vastaan, mutta se auttoi minua myöhemmin saamaan selvää kokonaiskuviosta.

Tunnistan itsestäni tuon, että koin olevani ihmissuhteissa huono ja etten pystynyt antamaan samanlaista vastinetta toiselle suhteessa. Kun erosin huomasin kuitenkin ettei se ollut totta. Toinen vain vei mahdollisuuden miellyttää.

Olisin kuitenkin halunnut ehkä silloin tilanteesaani tietää tietyt asiat kuten sen, että minulla on oikeus tunteisiini, eikä vika ole aina minussa. Mietin silloin myös paljon sitä kuinka tietoisesti toinen teki mitä teki, mutta sillä ei olisi pitänyt olla väliä. Sellainen suhde vain hajottaa, oli syyt mitkä tahansa.

Mutta niin, koska itsekkin etsin syitä itsestäni minun olisi pitänyt suhtautua omaan olooni ja tuntemuksiini vakavammin, jos sinulta löytyy edes osa näistä, niin kehoittaisin oikeasti miettimään haluatko vielä jatkaa:

* Epämääräiset syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet

Kyllä

*Fyysiset oireet (runsas sairastelu, epämääräiset kivut, väsymys, ruoansulatusongelmat tms)

Oli jo aiemminkin, vaikea sanoa, onko lisääntynyt tai olisiko mennyt pois muuten. Olen henkisesti laiskistunut ja tyhmentynyt merkittävästi ja passivoitunut, en saa enää mitään aikaan ja minusta on tullut aika luuseri elämässä.

*Koet jatkuvasti tulevasi torjutuksi fyysisesti ja/tai henkisesti (mutta et välttämättä tiedä miksi)

En tiedä, en pysty analysoimaan kysymystä suhteessa mieheeni. Tiedän kuitenkin, että kaikista suurin lapsuudentraumani on pelko torjutuksi tulemisesta.

* Elinpiirisi on pienentynyt, sosiaaliset suhteet vähentyneet/hävinneet

.todellakin. ei kuitenkaan miehestä johtuen, hän koko ajan kannustaa lähtemään ulos ja tekemään asioita, vaan iin on köynyt jotenkin muuten vain passivoitumisen seurauksena.

* Et koe saavasi tyydyttäviä vastauksia mihinkään (mutta voit kokea kohtuuttoman suurta helpotusta silloin kun saat minkä tahansa selityksen mille tahansa)

Sksi vatvon asioita täälläkin nyt. Oikeastaan en uskalla mennä eees pariterapiaan tai yksilmterapiaan, olen alkanut epäillä, että saattaisin olla narsisti.

* Koet että jokin sinussa on muuttunut/erilaista kuin ennen suhdetta

Todellakin. En ole sama ihminen enää. Olen ajatellut kuitenkin niin päin, että ehkä parisuhde toimii peilinä ja minulla oli ennen harhainen ja epärealistinen kuva itsestäni.

*Epäilet tunteitasi/ haet jatkuvaa hyväksyntää/varmistusta tunteillesi ja ajatuksillesi

Epäilen tosiaan sitä, onko kösitykseni asioista oikea. Kuten juuri tuo, että luulin olevani aika mahtava ja älykäs ja hyvä tyyppi ennen ja kaunis jne. Nykyään huomaan, että niin ei ole ollut aina ja omakuvani on ollut epärealistinen oikeasti. Mietin sitä, että kumpi on parempi, olla muiden silmissä mukavampi ja omassa silmissä huonompi, vai omissa silmissä parempi ja muiden mielestä ikävämpi ihminen. Varmaan on loppupeleissä parempi olla edellämainittu.

Ap

Ihan klassisia oireita silloin kun olet persoonallisuushöiriöisen vaikutuspiirissä.

Silloin kun itse avauduin tänne, sain kanssa noita "mieslapsi"kommentteja jne. Ja ne eivät jotenkin tuntuneet ihan oikeilta, jotenkin syyllistyin myös entistä enemmän ja tunsin jollakin oudolla tavalla olevani vastuussa. Jälkeen päin on ollut kipeä paikka myöntää niiden kommenttien todenperäisyys.

Olet edelleen vaiheessa, jossa etsit syytä itsessäsi ja epäilet jatkuvasti itseäsi. Se on normaalia, niin toimii empatiakykyinen ihminen, joka haluaa ratkaista ongelmat.

Mutta tässä tilanteessa et voi muuten kuin lähtemällä.

Peilaat nyt itseäsi ja parisuhdettasi ihmiseen, joka on häiriintynyt. Sellainen ihminen on huono peili, koska saa siltä sellaista reaktiota, joka pätee suurimman osan kanssa, se on se mikä saa sinut epäilemään järkeäsi.

Tiedän että se on vaikeaa, mutta harkitse vakavasti että otat etäisyyttä, se yleensä auttaa näkemään selkeämmin. Yritä ympäröidä itsesi "normaaleilla" ihmisillä, koska tietyn tyyyppisen ihmisen vaikutuspiirissä käsitys normaalista alkaa hämärtyä. Kun saat osaksesi sellaisia reaktioita ja kohtelua mikä on jokseenkin odotettavaa auttaa se pikku hiljaa selkiyttämään kuvaa omasta itsestäsikin.

Häpeä myöntää, mutta minulla ei ole enää yhtäön kavereita tai sosiaalista elämää. Se katosi johonkin, ihan oman passivoitumiseni myötä. Mies kyllä kannustaa lähtemäön ulos, mutta olen todella aikaansaamaton ja epäsosiaalinen. En ole myöskään ollut töissä moneen vuoteen eli ei ole päivittäistä työympäristöä ja muuta ihmisiä. Olen siis käytännössä yksin kotona kaiket päivät, ihan järkyttävän noloa myöntää sitä. Se on itsestäni kiinni, mies eikä mikään ei estä menemästä ja tekemästä asioita, mutta olen jotenkin ihan passivoitunut pieniin ympyröihin. Siksikin tein aloituksen av:lle, täällä on ihmisiä.

Tämä on kyllä todella ihan järkyttävä pohja oteeraus elämässä, kertakaikkiaan. Olen akateemissesti koulutettu ja ollut aikoinaan vaativissa töissäkin, nykyään ihan totaalinen luuseri. Pitää todellakin ottaa itseä niskasta kiinni nyt.

Ap

Mulla oli eron jälkeem sama tilanne. Oletko täysin varma, että suhteet ovat katkenneet ainoastaan oman passivoitumisesi seurauksena?

Muistatko millaisia olivat ensimmäiset tilanteet kun aloit välttämään muita kontakteja?

Itse ymmärsin ja muisin vasta eron jälkeen, että minullahan on joskus ollut sosiaalista elämää. Osaan otin eron jälkeen yhteyttäkin ja oli aika shokki huomata kun puhuin hieman menneestä suhteestani miten ymmärtäväisesti siihen suhtauduttiin ja ennen kaikkea sellaisiin kauhisteleviin kommentteihin kun vielä heti eron jälkeen olin sellaisessa uskossa, että emme vain jotenkin sopineet toisillemme ja vikaa oli minussakin.

Voisin tarkentaa vielä, että kannustaako miehesi silloin lähtemään kuin lähteminen olisi itsellesi jostakin syystä hankalaa tai muuten epärealistista?

Miten ajattelet miehesi suhtautuvan, jos sitten kuitenkin päättäisit lähteä?

Kysyn koska omakin mieheni oli kannustava (erityisesti sellaisissa tilanteissa kun olin itse vastahakoinen), mutta sitten kun tulikin sellainen tilanne että olin oikeasti lähdössä tai onnistuin jossakin mies jotenkin aina onnistui hankaloittamaan lähtöä tai onnistuttuani jossakin muuttuikin yhtäkkiä etäiseksi ja vähätteleväksi.

Kun nyt ajattelen, niin mies kannustaa minua lähtemään tekemään (ihan yksiksenikin siis) sellaisia asioita, joista hän itse pitää tai on sitä mieltä, että olisivat hyviä minulle. En ole in ostunut tekrmään niitä, ne eivät ole sellaisia harrastuksia, joista itse olen kiinnostunut.

Mies ei pidä niistä asioista, joita itse olen kiinnostunut tekemään. Esim vanhat kaveruussuhteeni oerustuivat siihen, että nöhtiin illalla biletyksen merkeissä. Nykyään muilla on kyllä lapset ja perheetkin, eivätkä he oikeastaan jaksakaan käydä illlalla viihteellä. Kävin pari kertaa yksin syömässä ravintolassa ja siitä mies tosiaan ei mustasukkaisena pitänyt.

Mun täytyy keksiä joku oma harrastus tähän aluksi. Alkaa tuntua, että elämä valuu hän hukkaan ja olen kohta ihan kuin ne jotkut palstamiehet, joiden elämä on netissä. En todellakaan halua sellaiseksi. Kiinnostava yksityiskohta pitää myöntää, mies tuomitsee av:lla käymisen todella jyrkästi ja yrittää kieltää sen.

Ap

Ap, oikeasti. Haluaisin olla väärässä, mutta ennustan että yrityksesi aloittaa oma harrastuksesi ei onnistu nykyisessä suhteessasi. Harrastuksesi tulee miehesi mielestä olemaan typerä, kallis tai muuten jotenkin vääränlainen, jota et tee aidosta halusta tai intohimosta vaan esimerkiksi esittääksesi jotakin muuta mitä olet.

Syytät asiasta ehkä itseäsi.

Tietenkin mies haluaa että harrastat asioita joista hän pitää tai arvostaa, koska sinua ei ole. Kuulostaa aika rankalta noin sanottuna, mutta siinä on totuutta miehelle. Olet miehesi jatke. Sinun arvosi on siinä, että toteutat jotakin miehen ideaalia olematta koskaan kuitenkaan tarpeeksi. Olematta koskaan missään parempi kuin miehesi. Tasa-arvoisuudesta puhumattakaan.

Ja usko pois, et halua olla sellaisessa suhteessa, jossa olet helposti korvattava. Olet korvattava siksi, että miehellesi kaikki ovat samanlaisia, yhtä hyviä ja yhtä huonoja. Sen ymmärtäminen sattuu, mutta se on välttämätöntä päästääkseen eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin.. Ymmärsinkö oikein kun koet että teillä menee paremmin alkaa miehesi osoittaa päinvastaisia merkkejä?

Kun koet että tilanteenne on huono mies taas käyttäytyy "normaalisti" on huomioivampi?

Tässä ei välttämättä ole kyse samasta kuin omassa entisessä suhteessani oli, mutta kerron silti. Meillä tuon huomaaminen itselleni olisi pitänyt olla ensimmäisiä varoitusmerkkejä siitä mikä suhteessamme oli vialla, silloin en vain vielä ymmärtänyt kuviota. Selitin itselleni asian siten, että energiatasomme (joo aivan typerä ajatus) tai mitä ikinä eivät vain ikinä kulkeneet samoilla radoilla. Kun voin huonosti, mies voi hyin ja suhteemme samoin. Kun sain asioitani kuntoon ja koin että sitä kautta meillä meni paremmin, mies yhtäkkiä alkoi käyttäytyä kuin suhteessamme kaikki ei olisi hyvin. Ja tämä oli pitkä tie huomata, että tämä käytös kytkeytyi sellaiseen henkiseen väkivaltaan, jota en tuolloin vielä huomannut, koska keksin kaikelle selityksen.

Periaatteessa näin. Paitsi että olen oikeasti todella huono huomipimaan miestä, enkä tiedä, olisiko kukaan muu mieskään huomiointiini sen tyytyväisempi.

Lisäksi en pysty millään, mitenkään uskomaan, että mies tekisi näitä asioita tietoisesti tahallaan. Ei mitenkään mahdollista. Hänen tunteensa näyttävät kyllä ihan aidoilta.

Hän on kyllä hyvin kontrolloiva ja joskus airmmin on ilmennyt lievää henkistä väkivaltaa, mikä oli syy siihen, että mietin välillä eroa. Sitä ei ole ollut pitkään aikaan ja mies onnistui oikeasti muuttumaan ja kehittymään. Pikemminkin minä olen ollut se pahis liitossamme, ehkä noista johtuen ihastuin toiseen mieheen, vaikken ryhtynytkään pettämään tms suhteeseen.

Olin siis aiemmin jotenkin jumiutunut päässäni syyttämään miestä ongelmistamme, kunnes muutaman hyvän av-kommentin jälkeen tajusin, että minulla on aikuisena oikeasti omakin vastuu, joko lopultakin antaa anteeksi tai sitten erota. En voi vain syyllistää kaikesta toista.

Niinpä päätin antaa oikeasti anteeksi ja mielestäni se vaikutti heti parantavasti suhteesemme. Lisäksi se aikaansai, että ihastukseni toiseen mieheen hiipui ja ihastuin taas omaan mieheeni. Luulin, että meillä meni paremmin kuin pitkään aikaan. Sitten tuli nyt tämä, mistä tein aloituksen, että mies meni ihan masentuneen oloiseksi, eikä halua seksiä, kun en huomioi höntä tarpeeksi. Siis juuri nyt, ei silloin aiemmin, kun olin ihastunut toiseen ja hänellä olisi ollut siihen oikeasti kaikki syy.

Tuntuu, että suhteessamme menee koko ajan vain asioita pieleen, vaikka kumpikin yrittää. Koen myös oikeasti olevani aika huono ihmissuhteissa, siis aidosti, eikä tilanteesta voi syyttää yksin miestä. Tiedän, että huomioiminen on yksi isoimmista jutuista, joita pitäisi opetella. Ehkä minun nyt pitäisikin vain keskittyä siihen sen sijaan, että valitan asiasta palstalla. Ehkä välttelenki tässä valittamisessa itseasiassa sitä, että pitäisi vain kohdata se ja opetella huomioimaan, samoin kuin sitä välttelee esim vaikeiden projektien aloittamista.

Ap

Olin itse joskus vastaavassa tilaneessa ja sain apua tältä palastalta, mutta en ollut silloin vielä valmis ottamaan sitä vastaan, mutta se auttoi minua myöhemmin saamaan selvää kokonaiskuviosta.

Tunnistan itsestäni tuon, että koin olevani ihmissuhteissa huono ja etten pystynyt antamaan samanlaista vastinetta toiselle suhteessa. Kun erosin huomasin kuitenkin ettei se ollut totta. Toinen vain vei mahdollisuuden miellyttää.

Olisin kuitenkin halunnut ehkä silloin tilanteesaani tietää tietyt asiat kuten sen, että minulla on oikeus tunteisiini, eikä vika ole aina minussa. Mietin silloin myös paljon sitä kuinka tietoisesti toinen teki mitä teki, mutta sillä ei olisi pitänyt olla väliä. Sellainen suhde vain hajottaa, oli syyt mitkä tahansa.

Mutta niin, koska itsekkin etsin syitä itsestäni minun olisi pitänyt suhtautua omaan olooni ja tuntemuksiini vakavammin, jos sinulta löytyy edes osa näistä, niin kehoittaisin oikeasti miettimään haluatko vielä jatkaa:

* Epämääräiset syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet

Kyllä

*Fyysiset oireet (runsas sairastelu, epämääräiset kivut, väsymys, ruoansulatusongelmat tms)

Oli jo aiemminkin, vaikea sanoa, onko lisääntynyt tai olisiko mennyt pois muuten. Olen henkisesti laiskistunut ja tyhmentynyt merkittävästi ja passivoitunut, en saa enää mitään aikaan ja minusta on tullut aika luuseri elämässä.

*Koet jatkuvasti tulevasi torjutuksi fyysisesti ja/tai henkisesti (mutta et välttämättä tiedä miksi)

En tiedä, en pysty analysoimaan kysymystä suhteessa mieheeni. Tiedän kuitenkin, että kaikista suurin lapsuudentraumani on pelko torjutuksi tulemisesta.

* Elinpiirisi on pienentynyt, sosiaaliset suhteet vähentyneet/hävinneet

.todellakin. ei kuitenkaan miehestä johtuen, hän koko ajan kannustaa lähtemään ulos ja tekemään asioita, vaan iin on köynyt jotenkin muuten vain passivoitumisen seurauksena.

* Et koe saavasi tyydyttäviä vastauksia mihinkään (mutta voit kokea kohtuuttoman suurta helpotusta silloin kun saat minkä tahansa selityksen mille tahansa)

Sksi vatvon asioita täälläkin nyt. Oikeastaan en uskalla mennä eees pariterapiaan tai yksilmterapiaan, olen alkanut epäillä, että saattaisin olla narsisti.

* Koet että jokin sinussa on muuttunut/erilaista kuin ennen suhdetta

Todellakin. En ole sama ihminen enää. Olen ajatellut kuitenkin niin päin, että ehkä parisuhde toimii peilinä ja minulla oli ennen harhainen ja epärealistinen kuva itsestäni.

*Epäilet tunteitasi/ haet jatkuvaa hyväksyntää/varmistusta tunteillesi ja ajatuksillesi

Epäilen tosiaan sitä, onko kösitykseni asioista oikea. Kuten juuri tuo, että luulin olevani aika mahtava ja älykäs ja hyvä tyyppi ennen ja kaunis jne. Nykyään huomaan, että niin ei ole ollut aina ja omakuvani on ollut epärealistinen oikeasti. Mietin sitä, että kumpi on parempi, olla muiden silmissä mukavampi ja omassa silmissä huonompi, vai omissa silmissä parempi ja muiden mielestä ikävämpi ihminen. Varmaan on loppupeleissä parempi olla edellämainittu.

Ap

Ihan klassisia oireita silloin kun olet persoonallisuushöiriöisen vaikutuspiirissä.

Silloin kun itse avauduin tänne, sain kanssa noita "mieslapsi"kommentteja jne. Ja ne eivät jotenkin tuntuneet ihan oikeilta, jotenkin syyllistyin myös entistä enemmän ja tunsin jollakin oudolla tavalla olevani vastuussa. Jälkeen päin on ollut kipeä paikka myöntää niiden kommenttien todenperäisyys.

Olet edelleen vaiheessa, jossa etsit syytä itsessäsi ja epäilet jatkuvasti itseäsi. Se on normaalia, niin toimii empatiakykyinen ihminen, joka haluaa ratkaista ongelmat.

Mutta tässä tilanteessa et voi muuten kuin lähtemällä.

Peilaat nyt itseäsi ja parisuhdettasi ihmiseen, joka on häiriintynyt. Sellainen ihminen on huono peili, koska saa siltä sellaista reaktiota, joka pätee suurimman osan kanssa, se on se mikä saa sinut epäilemään järkeäsi.

Tiedän että se on vaikeaa, mutta harkitse vakavasti että otat etäisyyttä, se yleensä auttaa näkemään selkeämmin. Yritä ympäröidä itsesi "normaaleilla" ihmisillä, koska tietyn tyyyppisen ihmisen vaikutuspiirissä käsitys normaalista alkaa hämärtyä. Kun saat osaksesi sellaisia reaktioita ja kohtelua mikä on jokseenkin odotettavaa auttaa se pikku hiljaa selkiyttämään kuvaa omasta itsestäsikin.

Häpeä myöntää, mutta minulla ei ole enää yhtäön kavereita tai sosiaalista elämää. Se katosi johonkin, ihan oman passivoitumiseni myötä. Mies kyllä kannustaa lähtemäön ulos, mutta olen todella aikaansaamaton ja epäsosiaalinen. En ole myöskään ollut töissä moneen vuoteen eli ei ole päivittäistä työympäristöä ja muuta ihmisiä. Olen siis käytännössä yksin kotona kaiket päivät, ihan järkyttävän noloa myöntää sitä. Se on itsestäni kiinni, mies eikä mikään ei estä menemästä ja tekemästä asioita, mutta olen jotenkin ihan passivoitunut pieniin ympyröihin. Siksikin tein aloituksen av:lle, täällä on ihmisiä.

Tämä on kyllä todella ihan järkyttävä pohja oteeraus elämässä, kertakaikkiaan. Olen akateemissesti koulutettu ja ollut aikoinaan vaativissa töissäkin, nykyään ihan totaalinen luuseri. Pitää todellakin ottaa itseä niskasta kiinni nyt.

Ap

Mulla oli eron jälkeem sama tilanne. Oletko täysin varma, että suhteet ovat katkenneet ainoastaan oman passivoitumisesi seurauksena?

Muistatko millaisia olivat ensimmäiset tilanteet kun aloit välttämään muita kontakteja?

Itse ymmärsin ja muisin vasta eron jälkeen, että minullahan on joskus ollut sosiaalista elämää. Osaan otin eron jälkeen yhteyttäkin ja oli aika shokki huomata kun puhuin hieman menneestä suhteestani miten ymmärtäväisesti siihen suhtauduttiin ja ennen kaikkea sellaisiin kauhisteleviin kommentteihin kun vielä heti eron jälkeen olin sellaisessa uskossa, että emme vain jotenkin sopineet toisillemme ja vikaa oli minussakin.

Voisin tarkentaa vielä, että kannustaako miehesi silloin lähtemään kuin lähteminen olisi itsellesi jostakin syystä hankalaa tai muuten epärealistista?

Miten ajattelet miehesi suhtautuvan, jos sitten kuitenkin päättäisit lähteä?

Kysyn koska omakin mieheni oli kannustava (erityisesti sellaisissa tilanteissa kun olin itse vastahakoinen), mutta sitten kun tulikin sellainen tilanne että olin oikeasti lähdössä tai onnistuin jossakin mies jotenkin aina onnistui hankaloittamaan lähtöä tai onnistuttuani jossakin muuttuikin yhtäkkiä etäiseksi ja vähätteleväksi.

Kun nyt ajattelen, niin mies kannustaa minua lähtemään tekemään (ihan yksiksenikin siis) sellaisia asioita, joista hän itse pitää tai on sitä mieltä, että olisivat hyviä minulle. En ole in ostunut tekrmään niitä, ne eivät ole sellaisia harrastuksia, joista itse olen kiinnostunut.

Mies ei pidä niistä asioista, joita itse olen kiinnostunut tekemään. Esim vanhat kaveruussuhteeni oerustuivat siihen, että nöhtiin illalla biletyksen merkeissä. Nykyään muilla on kyllä lapset ja perheetkin, eivätkä he oikeastaan jaksakaan käydä illlalla viihteellä. Kävin pari kertaa yksin syömässä ravintolassa ja siitä mies tosiaan ei mustasukkaisena pitänyt.

Mun täytyy keksiä joku oma harrastus tähän aluksi. Alkaa tuntua, että elämä valuu hän hukkaan ja olen kohta ihan kuin ne jotkut palstamiehet, joiden elämä on netissä. En todellakaan halua sellaiseksi. Kiinnostava yksityiskohta pitää myöntää, mies tuomitsee av:lla käymisen todella jyrkästi ja yrittää kieltää sen.

Ap

Ap, oikeasti. Haluaisin olla väärässä, mutta ennustan että yrityksesi aloittaa oma harrastuksesi ei onnistu nykyisessä suhteessasi. Harrastuksesi tulee miehesi mielestä olemaan typerä, kallis tai muuten jotenkin vääränlainen, jota et tee aidosta halusta tai intohimosta vaan esimerkiksi esittääksesi jotakin muuta mitä olet.

Syytät asiasta ehkä itseäsi.

Tietenkin mies haluaa että harrastat asioita joista hän pitää tai arvostaa, koska sinua ei ole. Kuulostaa aika rankalta noin sanottuna, mutta siinä on totuutta miehelle. Olet miehesi jatke. Sinun arvosi on siinä, että toteutat jotakin miehen ideaalia olematta koskaan kuitenkaan tarpeeksi. Olematta koskaan missään parempi kuin miehesi. Tasa-arvoisuudesta puhumattakaan.

Ja usko pois, et halua olla sellaisessa suhteessa, jossa olet helposti korvattava. Olet korvattava siksi, että miehellesi kaikki ovat samanlaisia, yhtä hyviä ja yhtä huonoja. Sen ymmärtäminen sattuu, mutta se on välttämätöntä päästääkseen eteenpäin.

Tiedän tämän olevan totta, että naiset ovat hänelle kaikki korvattavia. Hassua että mainitsit sen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kellään näkemystä tähän?

Sinulla on aika pienet ongelmat.

Älä välitä puolison oikuttelusta. Älä huomio häntä enempää. Käännä huomio omaan vointiisi äläkä anna puolisosi pyörittää sinua.

Minun vaimoni tuli eilen tempomaan kuulokkeita korviltani kun hänelle tuli vimma alkaa syyttää minua ilman mitään syytä. Minä luulin myös että meillä meni paremmin.

Pienet ovat sinunkin ongelmat. Vaimo jäi jälleen kiinni pettämisestä ja valehtelusta ja ero on vireillä. Vaimo vähät välittää ja seurustelee nyt tämän uusimman kanssa. Vanhempi lapsi on hädin tuskin 3v. Vähän ennen kun tämä uusin tapaus tuli ilmi oikeasti luulin että meillä meni paremmin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin.. Ymmärsinkö oikein kun koet että teillä menee paremmin alkaa miehesi osoittaa päinvastaisia merkkejä?

Kun koet että tilanteenne on huono mies taas käyttäytyy "normaalisti" on huomioivampi?

Tässä ei välttämättä ole kyse samasta kuin omassa entisessä suhteessani oli, mutta kerron silti. Meillä tuon huomaaminen itselleni olisi pitänyt olla ensimmäisiä varoitusmerkkejä siitä mikä suhteessamme oli vialla, silloin en vain vielä ymmärtänyt kuviota. Selitin itselleni asian siten, että energiatasomme (joo aivan typerä ajatus) tai mitä ikinä eivät vain ikinä kulkeneet samoilla radoilla. Kun voin huonosti, mies voi hyin ja suhteemme samoin. Kun sain asioitani kuntoon ja koin että sitä kautta meillä meni paremmin, mies yhtäkkiä alkoi käyttäytyä kuin suhteessamme kaikki ei olisi hyvin. Ja tämä oli pitkä tie huomata, että tämä käytös kytkeytyi sellaiseen henkiseen väkivaltaan, jota en tuolloin vielä huomannut, koska keksin kaikelle selityksen.

Periaatteessa näin. Paitsi että olen oikeasti todella huono huomipimaan miestä, enkä tiedä, olisiko kukaan muu mieskään huomiointiini sen tyytyväisempi.

Lisäksi en pysty millään, mitenkään uskomaan, että mies tekisi näitä asioita tietoisesti tahallaan. Ei mitenkään mahdollista. Hänen tunteensa näyttävät kyllä ihan aidoilta.

Hän on kyllä hyvin kontrolloiva ja joskus airmmin on ilmennyt lievää henkistä väkivaltaa, mikä oli syy siihen, että mietin välillä eroa. Sitä ei ole ollut pitkään aikaan ja mies onnistui oikeasti muuttumaan ja kehittymään. Pikemminkin minä olen ollut se pahis liitossamme, ehkä noista johtuen ihastuin toiseen mieheen, vaikken ryhtynytkään pettämään tms suhteeseen.

Olin siis aiemmin jotenkin jumiutunut päässäni syyttämään miestä ongelmistamme, kunnes muutaman hyvän av-kommentin jälkeen tajusin, että minulla on aikuisena oikeasti omakin vastuu, joko lopultakin antaa anteeksi tai sitten erota. En voi vain syyllistää kaikesta toista.

Niinpä päätin antaa oikeasti anteeksi ja mielestäni se vaikutti heti parantavasti suhteesemme. Lisäksi se aikaansai, että ihastukseni toiseen mieheen hiipui ja ihastuin taas omaan mieheeni. Luulin, että meillä meni paremmin kuin pitkään aikaan. Sitten tuli nyt tämä, mistä tein aloituksen, että mies meni ihan masentuneen oloiseksi, eikä halua seksiä, kun en huomioi höntä tarpeeksi. Siis juuri nyt, ei silloin aiemmin, kun olin ihastunut toiseen ja hänellä olisi ollut siihen oikeasti kaikki syy.

Tuntuu, että suhteessamme menee koko ajan vain asioita pieleen, vaikka kumpikin yrittää. Koen myös oikeasti olevani aika huono ihmissuhteissa, siis aidosti, eikä tilanteesta voi syyttää yksin miestä. Tiedän, että huomioiminen on yksi isoimmista jutuista, joita pitäisi opetella. Ehkä minun nyt pitäisikin vain keskittyä siihen sen sijaan, että valitan asiasta palstalla. Ehkä välttelenki tässä valittamisessa itseasiassa sitä, että pitäisi vain kohdata se ja opetella huomioimaan, samoin kuin sitä välttelee esim vaikeiden projektien aloittamista.

Ap

Olin itse joskus vastaavassa tilaneessa ja sain apua tältä palastalta, mutta en ollut silloin vielä valmis ottamaan sitä vastaan, mutta se auttoi minua myöhemmin saamaan selvää kokonaiskuviosta.

Tunnistan itsestäni tuon, että koin olevani ihmissuhteissa huono ja etten pystynyt antamaan samanlaista vastinetta toiselle suhteessa. Kun erosin huomasin kuitenkin ettei se ollut totta. Toinen vain vei mahdollisuuden miellyttää.

Olisin kuitenkin halunnut ehkä silloin tilanteesaani tietää tietyt asiat kuten sen, että minulla on oikeus tunteisiini, eikä vika ole aina minussa. Mietin silloin myös paljon sitä kuinka tietoisesti toinen teki mitä teki, mutta sillä ei olisi pitänyt olla väliä. Sellainen suhde vain hajottaa, oli syyt mitkä tahansa.

Mutta niin, koska itsekkin etsin syitä itsestäni minun olisi pitänyt suhtautua omaan olooni ja tuntemuksiini vakavammin, jos sinulta löytyy edes osa näistä, niin kehoittaisin oikeasti miettimään haluatko vielä jatkaa:

* Epämääräiset syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet

Kyllä

*Fyysiset oireet (runsas sairastelu, epämääräiset kivut, väsymys, ruoansulatusongelmat tms)

Oli jo aiemminkin, vaikea sanoa, onko lisääntynyt tai olisiko mennyt pois muuten. Olen henkisesti laiskistunut ja tyhmentynyt merkittävästi ja passivoitunut, en saa enää mitään aikaan ja minusta on tullut aika luuseri elämässä.

*Koet jatkuvasti tulevasi torjutuksi fyysisesti ja/tai henkisesti (mutta et välttämättä tiedä miksi)

En tiedä, en pysty analysoimaan kysymystä suhteessa mieheeni. Tiedän kuitenkin, että kaikista suurin lapsuudentraumani on pelko torjutuksi tulemisesta.

* Elinpiirisi on pienentynyt, sosiaaliset suhteet vähentyneet/hävinneet

.todellakin. ei kuitenkaan miehestä johtuen, hän koko ajan kannustaa lähtemään ulos ja tekemään asioita, vaan iin on köynyt jotenkin muuten vain passivoitumisen seurauksena.

* Et koe saavasi tyydyttäviä vastauksia mihinkään (mutta voit kokea kohtuuttoman suurta helpotusta silloin kun saat minkä tahansa selityksen mille tahansa)

Sksi vatvon asioita täälläkin nyt. Oikeastaan en uskalla mennä eees pariterapiaan tai yksilmterapiaan, olen alkanut epäillä, että saattaisin olla narsisti.

* Koet että jokin sinussa on muuttunut/erilaista kuin ennen suhdetta

Todellakin. En ole sama ihminen enää. Olen ajatellut kuitenkin niin päin, että ehkä parisuhde toimii peilinä ja minulla oli ennen harhainen ja epärealistinen kuva itsestäni.

*Epäilet tunteitasi/ haet jatkuvaa hyväksyntää/varmistusta tunteillesi ja ajatuksillesi

Epäilen tosiaan sitä, onko kösitykseni asioista oikea. Kuten juuri tuo, että luulin olevani aika mahtava ja älykäs ja hyvä tyyppi ennen ja kaunis jne. Nykyään huomaan, että niin ei ole ollut aina ja omakuvani on ollut epärealistinen oikeasti. Mietin sitä, että kumpi on parempi, olla muiden silmissä mukavampi ja omassa silmissä huonompi, vai omissa silmissä parempi ja muiden mielestä ikävämpi ihminen. Varmaan on loppupeleissä parempi olla edellämainittu.

Ap

Ihan klassisia oireita silloin kun olet persoonallisuushöiriöisen vaikutuspiirissä.

Silloin kun itse avauduin tänne, sain kanssa noita "mieslapsi"kommentteja jne. Ja ne eivät jotenkin tuntuneet ihan oikeilta, jotenkin syyllistyin myös entistä enemmän ja tunsin jollakin oudolla tavalla olevani vastuussa. Jälkeen päin on ollut kipeä paikka myöntää niiden kommenttien todenperäisyys.

Olet edelleen vaiheessa, jossa etsit syytä itsessäsi ja epäilet jatkuvasti itseäsi. Se on normaalia, niin toimii empatiakykyinen ihminen, joka haluaa ratkaista ongelmat.

Mutta tässä tilanteessa et voi muuten kuin lähtemällä.

Peilaat nyt itseäsi ja parisuhdettasi ihmiseen, joka on häiriintynyt. Sellainen ihminen on huono peili, koska saa siltä sellaista reaktiota, joka pätee suurimman osan kanssa, se on se mikä saa sinut epäilemään järkeäsi.

Tiedän että se on vaikeaa, mutta harkitse vakavasti että otat etäisyyttä, se yleensä auttaa näkemään selkeämmin. Yritä ympäröidä itsesi "normaaleilla" ihmisillä, koska tietyn tyyyppisen ihmisen vaikutuspiirissä käsitys normaalista alkaa hämärtyä. Kun saat osaksesi sellaisia reaktioita ja kohtelua mikä on jokseenkin odotettavaa auttaa se pikku hiljaa selkiyttämään kuvaa omasta itsestäsikin.

Häpeä myöntää, mutta minulla ei ole enää yhtäön kavereita tai sosiaalista elämää. Se katosi johonkin, ihan oman passivoitumiseni myötä. Mies kyllä kannustaa lähtemäön ulos, mutta olen todella aikaansaamaton ja epäsosiaalinen. En ole myöskään ollut töissä moneen vuoteen eli ei ole päivittäistä työympäristöä ja muuta ihmisiä. Olen siis käytännössä yksin kotona kaiket päivät, ihan järkyttävän noloa myöntää sitä. Se on itsestäni kiinni, mies eikä mikään ei estä menemästä ja tekemästä asioita, mutta olen jotenkin ihan passivoitunut pieniin ympyröihin. Siksikin tein aloituksen av:lle, täällä on ihmisiä.

Tämä on kyllä todella ihan järkyttävä pohja oteeraus elämässä, kertakaikkiaan. Olen akateemissesti koulutettu ja ollut aikoinaan vaativissa töissäkin, nykyään ihan totaalinen luuseri. Pitää todellakin ottaa itseä niskasta kiinni nyt.

Ap

Mulla oli eron jälkeem sama tilanne. Oletko täysin varma, että suhteet ovat katkenneet ainoastaan oman passivoitumisesi seurauksena?

Muistatko millaisia olivat ensimmäiset tilanteet kun aloit välttämään muita kontakteja?

Itse ymmärsin ja muisin vasta eron jälkeen, että minullahan on joskus ollut sosiaalista elämää. Osaan otin eron jälkeen yhteyttäkin ja oli aika shokki huomata kun puhuin hieman menneestä suhteestani miten ymmärtäväisesti siihen suhtauduttiin ja ennen kaikkea sellaisiin kauhisteleviin kommentteihin kun vielä heti eron jälkeen olin sellaisessa uskossa, että emme vain jotenkin sopineet toisillemme ja vikaa oli minussakin.

Voisin tarkentaa vielä, että kannustaako miehesi silloin lähtemään kuin lähteminen olisi itsellesi jostakin syystä hankalaa tai muuten epärealistista?

Miten ajattelet miehesi suhtautuvan, jos sitten kuitenkin päättäisit lähteä?

Kysyn koska omakin mieheni oli kannustava (erityisesti sellaisissa tilanteissa kun olin itse vastahakoinen), mutta sitten kun tulikin sellainen tilanne että olin oikeasti lähdössä tai onnistuin jossakin mies jotenkin aina onnistui hankaloittamaan lähtöä tai onnistuttuani jossakin muuttuikin yhtäkkiä etäiseksi ja vähätteleväksi.

Kun nyt ajattelen, niin mies kannustaa minua lähtemään tekemään (ihan yksiksenikin siis) sellaisia asioita, joista hän itse pitää tai on sitä mieltä, että olisivat hyviä minulle. En ole in ostunut tekrmään niitä, ne eivät ole sellaisia harrastuksia, joista itse olen kiinnostunut.

Mies ei pidä niistä asioista, joita itse olen kiinnostunut tekemään. Esim vanhat kaveruussuhteeni oerustuivat siihen, että nöhtiin illalla biletyksen merkeissä. Nykyään muilla on kyllä lapset ja perheetkin, eivätkä he oikeastaan jaksakaan käydä illlalla viihteellä. Kävin pari kertaa yksin syömässä ravintolassa ja siitä mies tosiaan ei mustasukkaisena pitänyt.

Mun täytyy keksiä joku oma harrastus tähän aluksi. Alkaa tuntua, että elämä valuu hän hukkaan ja olen kohta ihan kuin ne jotkut palstamiehet, joiden elämä on netissä. En todellakaan halua sellaiseksi. Kiinnostava yksityiskohta pitää myöntää, mies tuomitsee av:lla käymisen todella jyrkästi ja yrittää kieltää sen.

Ap

Ap, oikeasti. Haluaisin olla väärässä, mutta ennustan että yrityksesi aloittaa oma harrastuksesi ei onnistu nykyisessä suhteessasi. Harrastuksesi tulee miehesi mielestä olemaan typerä, kallis tai muuten jotenkin vääränlainen, jota et tee aidosta halusta tai intohimosta vaan esimerkiksi esittääksesi jotakin muuta mitä olet.

Syytät asiasta ehkä itseäsi.

Tietenkin mies haluaa että harrastat asioita joista hän pitää tai arvostaa, koska sinua ei ole. Kuulostaa aika rankalta noin sanottuna, mutta siinä on totuutta miehelle. Olet miehesi jatke. Sinun arvosi on siinä, että toteutat jotakin miehen ideaalia olematta koskaan kuitenkaan tarpeeksi. Olematta koskaan missään parempi kuin miehesi. Tasa-arvoisuudesta puhumattakaan.

Ja usko pois, et halua olla sellaisessa suhteessa, jossa olet helposti korvattava. Olet korvattava siksi, että miehellesi kaikki ovat samanlaisia, yhtä hyviä ja yhtä huonoja. Sen ymmärtäminen sattuu, mutta se on välttämätöntä päästääkseen eteenpäin.

Tiedän tämän olevan totta, että naiset ovat hänelle kaikki korvattavia. Hassua että mainitsit sen.

Ap

Olen yleensä aika varovainen ennen kuin lähden tekemään tulkintoja muiden suhteista täällä tai muuallakaan. Mutta itse vastaavan kokeneena ja niin monia vastaavia tarinoita kuullena, sitä alkaa erottamaan tietynlaisen rakenteen.

Kun tilanne on se, että tälläisissä asioissa joutuu oikeasti kyselemään neuvoja tai apua av:lta tai vastaavasta paikasta, on itsetunto ja luotto omiin päätöksiin jo melko pohjalukemissa.

Silloin voi oikeasti olla tarpeen, että kuulee muillakin olleen vastaavaa, voi saada nimiä asioille, joita ei ennen osannut nimetä jne.

Ja vaikka ei vielä heti mitään tapahtuisikaan, ne asiat kuitenkin jäävät mieleen ja kypsyvät siellä ja ehkä kokonaisuuden hahmottuessa auttavat tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka on aina tiennyt oikeaksi, mutta ehkä vain unohtanut.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista!

Tiedän, että mies haluaisi lisää huomiointia. Ymmärrän siis, että se on miehen mielestä vialla suhteessa.

Se mitä en tajua on, että miksi hän on energisempi ja haluaa seksiä enemmän silloin, kun minä olen mielestäni viileämpi ja etäisempi. Ja vastaavasti hän on apea ja ei halua seksiä silloin, kun olen omasta mielestäni enemmän orientoitunut suhteeseemme ja itse tosiaan kuvittelen olevani aikaisempaa huomioivampi.

Tulee sellainen olo, että mitä turhaan yrittää parantaa omaa toimintaa miehen toivomaan suuntaan, kun menee melkeinpä paremmin silloin, kun menee huonommin. Ja se tulee joka kerta niin yllätyksenä, että miehen mielestä meneekin huonosti silloin, kun minusta on slkanut mennä paremmin. Se saa kyseenalaistamaan oman havainto- ja arviointikyvynkin, että elänkö suorastaan pelottavasti jossain päänsisäisessäni kuplassa, enkä havainnoi muita ja ympäristöä ollenkaan oikein.

Ap

Meillä on vähän sama juttu. Tosin mies ollut alusta asti liian mustasukkainen eikä kestä, jos mulla on kivaa tai mielihyvää sopii näyttää vain hillitysti. Jos olen miettinyt eroa, niin sitten miehelle tullut tarve hyvitellä. Joo, aika narsku- ja alkkismenoa. Teillä taitaa olla eri käsitys hyvän olon lähteistä ja yhdessä olon hienoudesta?

Voiko olla niin, että kun itselläsi menee henkisesti paremmin, peilaat sen parisuhteeseen, että siinäkin menee paremmin? Vaikka itse asiassa kyse on siitä, että itse voit paremmin ja käytöksesi voi jopa miehen silmissä muuttua huonommaksi? 

Meillä on aina välillä tällaisia, kun itse saa elämänsä hyvään vireeseen, kaikki tuntuu kivalta, vaikka oikeasti saattaa mennä viipottaa ihan omalla tasollaan. Se tiimiys ikäänkuin häviää ja samalla miettii miksi tuo toinen vetäytyy. Mieheni esimerkiksi hössötti tässä useita kuukausia erästä omaa juttuaan, joka teki hänet onnelliseksi. Samalla itse tunsin oloni ulkopuoliseksi, koska hän selkeästi teki asioita omalla tavallaan eikä kaivannut apuja, tukea, mielipiteitä jne. Tämä sinänsä alkujaan pieni juttu johti hirveän isoon vyyhtiin, jossa minulla oli paha olo, koska olin ulkopuolinen ja mies ei vaan napannut perimmäistä ongelmaa. Lopulta onnistuin sanottamaan sen jotenkin hänelle, ja nyt hän huomioi minunkin ajatukseni tässä asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Voiko olla niin, että kun itselläsi menee henkisesti paremmin, peilaat sen parisuhteeseen, että siinäkin menee paremmin? Vaikka itse asiassa kyse on siitä, että itse voit paremmin ja käytöksesi voi jopa miehen silmissä muuttua huonommaksi? 

Meillä on aina välillä tällaisia, kun itse saa elämänsä hyvään vireeseen, kaikki tuntuu kivalta, vaikka oikeasti saattaa mennä viipottaa ihan omalla tasollaan. Se tiimiys ikäänkuin häviää ja samalla miettii miksi tuo toinen vetäytyy. Mieheni esimerkiksi hössötti tässä useita kuukausia erästä omaa juttuaan, joka teki hänet onnelliseksi. Samalla itse tunsin oloni ulkopuoliseksi, koska hän selkeästi teki asioita omalla tavallaan eikä kaivannut apuja, tukea, mielipiteitä jne. Tämä sinänsä alkujaan pieni juttu johti hirveän isoon vyyhtiin, jossa minulla oli paha olo, koska olin ulkopuolinen ja mies ei vaan napannut perimmäistä ongelmaa. Lopulta onnistuin sanottamaan sen jotenkin hänelle, ja nyt hän huomioi minunkin ajatukseni tässä asiassa.

Saako kysyä, että miten huomioi? Joitain konkreettisia esimerkkejä?

Käyttäjä34710 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kellään näkemystä tähän?

Sinulla on aika pienet ongelmat.

Älä välitä puolison oikuttelusta. Älä huomio häntä enempää. Käännä huomio omaan vointiisi äläkä anna puolisosi pyörittää sinua.

Minun vaimoni tuli eilen tempomaan kuulokkeita korviltani kun hänelle tuli vimma alkaa syyttää minua ilman mitään syytä. Minä luulin myös että meillä meni paremmin.

Pienet ovat sinunkin ongelmat. Vaimo jäi jälleen kiinni pettämisestä ja valehtelusta ja ero on vireillä. Vaimo vähät välittää ja seurustelee nyt tämän uusimman kanssa. Vanhempi lapsi on hädin tuskin 3v. Vähän ennen kun tämä uusin tapaus tuli ilmi oikeasti luulin että meillä meni paremmin

Mitäpä näit vaimossasi? Ulkonäön ja pi...un ja sitä sait. Muu oli sinulle toisarvoista kuten luonne. Kestä seuraukset kuin mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko olla niin, että kun itselläsi menee henkisesti paremmin, peilaat sen parisuhteeseen, että siinäkin menee paremmin? Vaikka itse asiassa kyse on siitä, että itse voit paremmin ja käytöksesi voi jopa miehen silmissä muuttua huonommaksi? 

Meillä on aina välillä tällaisia, kun itse saa elämänsä hyvään vireeseen, kaikki tuntuu kivalta, vaikka oikeasti saattaa mennä viipottaa ihan omalla tasollaan. Se tiimiys ikäänkuin häviää ja samalla miettii miksi tuo toinen vetäytyy. Mieheni esimerkiksi hössötti tässä useita kuukausia erästä omaa juttuaan, joka teki hänet onnelliseksi. Samalla itse tunsin oloni ulkopuoliseksi, koska hän selkeästi teki asioita omalla tavallaan eikä kaivannut apuja, tukea, mielipiteitä jne. Tämä sinänsä alkujaan pieni juttu johti hirveän isoon vyyhtiin, jossa minulla oli paha olo, koska olin ulkopuolinen ja mies ei vaan napannut perimmäistä ongelmaa. Lopulta onnistuin sanottamaan sen jotenkin hänelle, ja nyt hän huomioi minunkin ajatukseni tässä asiassa.

Saako kysyä, että miten huomioi? Joitain konkreettisia esimerkkejä?

Kysyy ja arvostaa mielipidettä, keskustelee ennenkuin tekee päätöksiä, elää siinä me-hengessä, kun kyseessä on kuitenkin kummankin elämään vaikuttava asia, ei mikään hänen työjuttunsa tms. En viitsi sen enempää avata tätä, se on epäolennaista sinänsä. Olennaista on saada kumppani tuntemaan, että hän on arvokas, tärkeä ja hän saa sanoa sanottavansa. Niin pyrin itsekin toimimaan.

Vierailija kirjoitti:

enymmärrä kirjoitti:

14 vuoden suhteessa ja peruspohja lienee vakaa. Ongelmia alkoi ilmetä 7 vuoden kohdalla ja sen jälkeen aikamoista ailahtelua ollut tämä suhde mutta erottu nyt ei olla kuitenkaan. Aina kun kuvittelen että menee paremmin niin ei menekkään. Mies alkaa käyttäytyä todella ilkeästi ja halveksuvasti. Se on outoa ja en uskalla enää kenellekkään sanoa että menee ihan ok, koska mies kiskaisee aina maton jalkojen alta ja taas menee huonommin kuin koskaan. Syytön en toki itsekään ole mutta en haasta riitaa enkä ilkeile enkä halveksu, päinvastoin. Mutta mikä siinä on että heti kun ajattelee että menee paremmin ja taas kokee syvää kiintymystä kumppaniinsa niin se kaikki katoaa vuorokaudessa ja mies alkaa käyttäytyä todella todella haastavasti :( 

Me ollaan oltu yhdessä lyhyemmän aikaa, mutta peruskuvio muistuttaa vähän tuota.

Ja eilenkin tosiaan kiinnitin silloin tällöin huomiota siihen, että mies ikäänkuin piilovlttuili mulle jostain asioista päivän aikana ja välillä puhui ärtyneesti, vaikka ei ollut mitään syytä sellaiseen. Sitten nukkumaan mennessä taas oli ihan ilmat pois-tyypoisen apea ja väsynyt, eikä halunnut seksiä.

Minusta kaikilla on oikeus erilaisiin tunteisiin, eikä tarkpitukseni ole vähätellä miehen kokemia tunteita ja ongelmia. En vain aina ihan loogisesti ymmärrä näitä miehen tunteita ja siksi ne yllättävät ja saavat kelaamaan ja miettimään, että mikä tilanne oikeasti on ja olenko erehtynyt suhteemme tilasta jne. Siitä tämä aloituskin. Ajattelin, että ulkopuolinen näkökulma olisi hyväksi.

Ap

No ilmiselvästi et ymmärrä miestäsi tarpeeksi hyvin. Kuuntele häntä paremmin ja keskity pohtimaan asioita enemmän hänen näkökulmastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joku ulkopuolinen kysyisi, miten meillä menee miehen kanssa, niin olisin vastannut, että "välillä on ollut kyllä ongelmia, mutta nyt menee vihdoin taas tosi hyvin". Olen ollut hyvällä tuulella ja vähän ihastunut mieheeni uudestaan. Luulin siis meillä menevän hyvin. Mutta mies alkoikin karttaa seksiä ja on tosi apean oloinen ja ikäänkuin veto pois. Kysin mikä on ja hän sanoi, etten huomioi tarpeeksi.

Pointti on, että en ole koskaan ollut toisenlainen mielestäni eli huomioivampi. Edes treffailessa alussa, en ole sellainen tyyppinä. Mies on lisäksi halunnut seksiä silloinkin, kun on mennyt huonommin ja ollut paljon tarmokkaampi ja hyväntuulisempi.

Tämä on nyt tapahtunut tämä sama kuvio jo monta kertaa vuosien myötä ja aina yllätyn yhtä paljon. Mies siis vetäytyy ja vähentää seksiä ja alkaa valittaa huomion puutteesta nimenomaan silloin, kun olen luullut, että olen iloisin ja mukavin ja meillä on uudestaan asiat hyvin. Ei silloin, kun asiat ovat olleet mielestäni huonosti ja olen miettinyt jopa eroa.

Onko jotain, mitä en tajua, mutta joka on ilmeistä kaikille muille? Tuntuu että teen jotain väärin, enkä edes tajua sitä itse.

Entä jos vaan huomioisit miestäsi enemmän? Ihan se ja sama oletko "sellainen" vai et, anna miehellesi mitä hän kaipaa jos tosiaan haluat olla onnellisessa parisuhteessa. Mies sanoo sinulle suoraan mitä haluaa ja tarvii sinulta ja sinä kyselet av:lta että mitä ihmettä? Ei ihme että nykyään puolet avioliitoista päätyy eroon.

Normaali arki pitää riittää huomioksi. Normaali arki on sitä että keskitytään niihin juttuihin jotka tuottavat iloa, maksetaan laskut, peitto heiluu välillä ja että toiseen voi luottaa ja että toinen ei haudo yllätyksiä päässään jotka sitten sylkee toista päin.

Ei siitä tule mitään että alkaa toista tietoisesti miellyttämään, varsinkin kun toisen huomionkipeys on pelkkää itsekkyyttä.

(4)

En haukkuisi miestä itsekkäästi huomionkipeäksi vaan kaikkihan tarvitsevat parisuhteessa huomiointia, jotta ovat onnellisia. Mies on esim todella hyvä huomioimaan minua arjessa ja se tuntuu kivalta. Luonnollisestikin haluaisin olla parempi huomioimaan myös häntä.

Musta alkaa oikeastaan tuntua, että en ehkä ole kovin hyvä parisuhteeseen ylipäätään. Ehkä mulla ei ole parisuhdetaitoja. Ei se mene aina niin, että naiset olisivat taitavia ihmissuhteissa ja miehet huonoja. Oma mieheni on tosi pätevä ja jopa lahjakas tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, minulla se on taas selkeästi heikko puoli ja olen enemmän erakkotyyppiä. Eli vika voi olla oikeasti minussa tässä jutussa.

Ap

Nöyristely ja matelu toisen edessä ei ole ihissuhdetaito.

Mieheltäsi on itsekkyyttä olla hyväksymättä sinua sellaisena kuin olet.

huomioon ottaminen ja huomioiminen ovat aivan erasioita kuin nöyristely ja metelu. Ehkäpä ap tosiaan ei osaa ottaa miestä tarpeeksi huomioon heidän arjessaan.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2079 kirjoitti:

Ymmärsinkö oikein? Sama tilanne on toistunut useita kertoja, mutta et ole opetellut huomioimaan miestäsi, vaikka hän on selvästi ilmaissut kaipaavansa huomiota? Kun sinulla menee hyvin tulkitset sen niin, että "teillä" menee hyvin, vaikka mies on silloin apea ja kaipaa huomiota? 

Ihminen ei ole mikään mekaaninen laite, joka raksuttaa samalla tavalla teinivuosien myllerryksistä hautaan. Mies tarvitsee lämpöä, tukea, kannustusta ihan siinä missä naisetkin. 

Jäin miettimään, että onko tämö oikein ilmaistu. Ehkä se on. Tosin luulin, että meillä meni hyvin, koska olin ihastunut mieheeni uudestaan ja luulin, että mies pitäisi siitä. Aiemmin mietin eroakin, koska olin niin tyytymätön suhteessa, ei ehkä kannata sotkea sitä keskustelua tähän sen enempää.

Ensimmäisen kerran miehen puhe huomion puutteesta ilmeni ensimmäisenä yhteisenä kesälomana. Silloin se veti maton eniten alta, koska luulin juuri silloin, että olimme erityisen paljon yhdessä, kun olimme vihdoin lomalla ja kävimme ulkona yhdessä joka päivä, mutta mies kokikin saman ajanjakson niin, että sihteessa on kriisi, koska en huomioinut tarpeeksi. Olin ihan järkyttynyt, että.olin arvioinut asian niin väärin.

Sittemmin on ollut varmasti krooninen ja pysyvä tilanne, että ihan oikeasti en ole huomioinut tarpeeksi. Kun siis välillä olen miettiinyt eroakin, niin ihan varmasti on ollut miehen kannalta näin. Se nyt vain yllätti taas, että tämä tilanne olikin miehen mielestä erityisen huono juuri silloin, kun luulin, että se oli muuttunut paremmaksi.

Ap

No niin. Teillä oli siis ollut tilanne että pidemmän aikaa mies oli kokenut arjessa ettet huomioinut tarpeeksi. Sitten tuli loma ja oli tilaa ja aikaa miettiä saiaa ja ottaa se myös puheeksi ja tulkitsit sitten että silloin kun asia otettin esiin, olisi ollut erityisesti huonosti.. Hei ap, tunteiden käsittely ja prosessointi kestää monesti aikansa ja usein tapahtuu viiveellä. Lomat ovart juuri se aika, jolloin kasaantuneet ongelmat ryöpsähtävät esille. Tässä syy sulle tähän ristiriitaiseen pulmaan sun ja miehen eroavista käsityksistä milloin menee hyvin tai huonosti.

Hei ap, mitä tarkoitat tuolla huomioimisella? Millaisia tekoja tai millaista käytöstä se sulle/teille tarkoittaa? Kerroit myös ette mielestäsi itsekään huomioi toista tarpeeksi, millaista käytöstä taas tällä tarkoitat?