Olenko psykopaatti, empatikyvytön hirviö vai sittenkin normaali?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on Susanna Koski.

Mulla ei ainakaan ole niin paljon ystäviä että niistä olisi varaa tahallaan ketään jättää pois. Enkä kyllä tunne ketään tuollaista mitä ap kuvaili... Siis mitä kauheita virheitä ne ihmiset koko ajan tekee ja mitä ne märisee? Mun tuttavat ja sukulaiset elää normaalia elämää eikä ne mitään mokaile koko ajan, kuulostaa oudolta että ap:lla on tuollaisia ihmisiä ympärilleen ongelmaksi asti.

Ap:n kaltaisilla ihmisillä on yleensä eri asteisia ongelmia oman mielenterveytensä kanssa. Tasapainoisella ihmisellä ihmissuhteet eivät ole jatkuvaa heiluriliikettä.

Mä voisin olla tästä vähän eri mieltä. Jotkut ihmiset muuttuu olosuhteiden pakosta tai pyrkii muuttumaan elämänsä saatossa paljon, ja tämä tarkoittaa usein jonkinlaista kehitystä ja kasvamista. Toisilla taas identiteetti on jotenkin kiinteämpi, ja muutosta mihinkään suuntaan ei tapahdu juurikaan normaaleja ikään liittyviä muutoksia lukuun ottamatta. No, voisi kai sanoa, että niillä jotka muuttuvat paljon, ei ole tarpeeksi juurtunutta identiteettiä - tai sitten he ovat vaan liberaalimbeja ja rohkeampia kokeilemaan elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ongelma, että ystäväni olivat liian tyhmiä. Tätä ei oikein suoraan voi sanoa, mutta se pidemmän päälle teki suhteesta aika yksipuolisen - en voinut puhua aidoista ajatuksistani tai ongelmistani, koska ystävät ei tuoneet niihin keskusteluihin mitään. Esimerkiksi kirjojani kommentoi "onpa tässä vaikeita sanoja, mä en pysty lukeen mitään tuollaista" ja keskustelun lomassa latteudet, kuten "Mut mehän ollaan kaikki erilaisia" eivät olleet mitenkään harvinaisia. Ystävyydessä ei ollut oikein mitään kompensoivaa tekijää, että ystävä olisi kunnollisen keskustelun lisäksi tuonut mulle mitään muuta. Useimmiten ihmisten kannattaa olla aika samantyyppisten ja sama tasoisten ihmisten kanssa, vaikka erilaisistakin voi löytää jotakin hyvää. Pidemmän päälle ei ole harmittanut jättää tällaista ystävyyttä, koska nyt on enemmän aikaa. Minulla on pari toistaiseksi nettikaveria jotka ovat enemmän kaltaisiani, ja uskon löytäväni vielä joskus oikeat ihmiset elämääni.

Miten ihmeessä teistä tuli ystäviä tuollaisessa tilanteessa? Vai olitteko sittenkään mitään ystäviä, vaan lähinnä tuttavia?

Meistä tuli ystäviä, kun asuimme lähekkäin ja aloimme viettää aikaa yhdessä hänen aloitteestaan. Voi olla, että en riittävästi osannut tuoda omaa persoonaani esille alkuvaiheessa, ja tulin väärinymmärretyksi vähän omasta syystänikin. Ainakin ystävän mielestä olin hänelle tärkeä ja teimme asioita yhdessä, mistä minäkin nautin aluksi, kun oli joku jonka kanssa mennä jonnekin ja jutella. Ajan kuluessa ja enemmän tutustuttaessa se alkoi vain tuntua yhä epätarkoituksenmukaisemmalta, erilaisuus korostui, mutta ilmeisesti vain minua häiritsevästi. Ystävyys kesti pari-kolme vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on Susanna Koski.

Mulla ei ainakaan ole niin paljon ystäviä että niistä olisi varaa tahallaan ketään jättää pois. Enkä kyllä tunne ketään tuollaista mitä ap kuvaili... Siis mitä kauheita virheitä ne ihmiset koko ajan tekee ja mitä ne märisee? Mun tuttavat ja sukulaiset elää normaalia elämää eikä ne mitään mokaile koko ajan, kuulostaa oudolta että ap:lla on tuollaisia ihmisiä ympärilleen ongelmaksi asti.

Ap:n kaltaisilla ihmisillä on yleensä eri asteisia ongelmia oman mielenterveytensä kanssa. Tasapainoisella ihmisellä ihmissuhteet eivät ole jatkuvaa heiluriliikettä.

Mä voisin olla tästä vähän eri mieltä. Jotkut ihmiset muuttuu olosuhteiden pakosta tai pyrkii muuttumaan elämänsä saatossa paljon, ja tämä tarkoittaa usein jonkinlaista kehitystä ja kasvamista. Toisilla taas identiteetti on jotenkin kiinteämpi, ja muutosta mihinkään suuntaan ei tapahdu juurikaan normaaleja ikään liittyviä muutoksia lukuun ottamatta. No, voisi kai sanoa, että niillä jotka muuttuvat paljon, ei ole tarpeeksi juurtunutta identiteettiä - tai sitten he ovat vaan liberaalimbeja ja rohkeampia kokeilemaan elämässään.

Puhun omasta kokemuksesta. Elämässä on koko ajan draamaa oman pään sisällä, jollei ole tasapainoissa itsesi kanssa. Ulospäin tilanteet saattavat näyttää erilaisilta kuin miten epävakaa ja -varma ihminen ne kokee.

Olen myös tuollainen ihminen, joka ei erojen jälkeen jää roikkumaan eikä kaipailemaan, eikä koe vaikeaksi irtautua ihmissuhteista, joissa on paljon paikallaan junnaavaa negatiivisuutta ja vähän vastavuoroisuutta. Jumittajan kanssa säästeliäs empatia menee hukkaan, muutoin olen hyvä ja kärsivällinen kuuntelija. Omiin lapsiin, omaan sukuun ja lapsuudenystäviin suhtaudun eri tavoin, varauksettomammin, vaikken päivittäin soittelevaa tyyppiä olekaan. Viihdyn varsin hyvin myös omassa seurassani. En myöskään panikoi, jos näen onnettomuuden tai sairauskohtauksen.

Terapiat on käyty, mustavalkoisia ajatuksia kartoitettiin, saalis oli laiha. Joitain vaativuuden piirteitä taitaa löytyä, toisia taas ei. Sähkövikaa epäilen, kun on yhdenlaista, kai voi olla toisenlaistakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ongelma, että ystäväni olivat liian tyhmiä. Tätä ei oikein suoraan voi sanoa, mutta se pidemmän päälle teki suhteesta aika yksipuolisen - en voinut puhua aidoista ajatuksistani tai ongelmistani, koska ystävät ei tuoneet niihin keskusteluihin mitään. Esimerkiksi kirjojani kommentoi "onpa tässä vaikeita sanoja, mä en pysty lukeen mitään tuollaista" ja keskustelun lomassa latteudet, kuten "Mut mehän ollaan kaikki erilaisia" eivät olleet mitenkään harvinaisia. Ystävyydessä ei ollut oikein mitään kompensoivaa tekijää, että ystävä olisi kunnollisen keskustelun lisäksi tuonut mulle mitään muuta. Useimmiten ihmisten kannattaa olla aika samantyyppisten ja sama tasoisten ihmisten kanssa, vaikka erilaisistakin voi löytää jotakin hyvää. Pidemmän päälle ei ole harmittanut jättää tällaista ystävyyttä, koska nyt on enemmän aikaa. Minulla on pari toistaiseksi nettikaveria jotka ovat enemmän kaltaisiani, ja uskon löytäväni vielä joskus oikeat ihmiset elämääni.

Miten ihmeessä teistä tuli ystäviä tuollaisessa tilanteessa? Vai olitteko sittenkään mitään ystäviä, vaan lähinnä tuttavia?

Meistä tuli ystäviä, kun asuimme lähekkäin ja aloimme viettää aikaa yhdessä hänen aloitteestaan. Voi olla, että en riittävästi osannut tuoda omaa persoonaani esille alkuvaiheessa, ja tulin väärinymmärretyksi vähän omasta syystänikin. Ainakin ystävän mielestä olin hänelle tärkeä ja teimme asioita yhdessä, mistä minäkin nautin aluksi, kun oli joku jonka kanssa mennä jonnekin ja jutella. Ajan kuluessa ja enemmän tutustuttaessa se alkoi vain tuntua yhä epätarkoituksenmukaisemmalta, erilaisuus korostui, mutta ilmeisesti vain minua häiritsevästi. Ystävyys kesti pari-kolme vuotta.

Aluksi puhuit että sulla on useampia tyhmiä ystäviä, ja nyt puhut vain yhdestä. Ei kai se ole mikään iso ongelma jos sulla on yksi tyhmä ystävä, jos muut on ihan älykkäitä.

Miksi otat muiden ihmisten ongelmat ja vatvomiset niin raskaasti? Ehkä tässä tulee sellainen tosiasia ilmi että sinulla ei ole tainnut olla sellaisia piinaavia ongelmia, joihin ei löydy välitöntä parasta ratkaisua. Ihmiset myös ihan itse tietävät parhaiten omat asiansa, eikä kukaan muu voi tehdä päätöksiä heidän puolestaan. Voit tietysti luulla tietävästi mitä hlön X pitäisi tehdä, mutta siinä tilanteessa kuvittelet vain liikoja omasta kapasiteetistasi.

Ovatko muut ihmiset sinulle muutenkin jotain viihdykettä, jonka voi lykätä syrjään kun tuntuu tylsältä ja hankalalta? Kannattaa ehkä ymmärtää sekin että että ei kenelläkään ole velvollisuutta tarjota sinulle sinua kiinnostavaa seuraa. Et ole sen parempi kuin kukaan muukaan.

Minua ei haittaa vaikka joku vatvoisi samaa asiaa,en koe että olisin velvoitettu ratkaisemaan hänen ongelmiaan. Uskon että ihmiset pystyvät siihen itse sitten kun haluavat.

Vierailija kirjoitti:

Hmm, en tiedä - minäkin lopetan herkästi ihmissuhteen tai etäännytän itseni fyysisesti tai henkisesti ihmisistä, jotka aiheuttavat minulle pahaa oloa. Ja olen kokenut itseni kylmäksi tämän takia. Mutta mä en kärsi tuollaisesta, että ihminen tekee jatkuvasti samaa virhettä omassa elämässään ja valittaa siitä, voin kyllä kuunnella, varsinkin hyvää ystävää. Mua rasittaa muut asiat ihmissuhteissa (esim. jatkuva itsen ja oman erityisyyden korostaminen, vastavuoroisuuden puute, epäreiluus).

Ihmettelen vaan, että mistä joillekin riittää näitä ystäviä, tuttavia ja lempattavia jonoksi asti?

Vois myös kertoa hieman esimerkkejä, että millaisista virheistä ja valituksesta tässä puhutaan. Omalla parhaalla ystävälläni on pari isoa ongelmaa, joista on jauhettu jo useampi vuosi. Välillä hänellä on suurempi tarve avautua niistä, ja välillä sitten ei. Ei tulis mieleenkään hylätä ystävää sen takia, etten jaksaisi kuunnella aina valitusta samoista asioista. Ne eivät ole kuitenkaan koko ystävyytemme sisältö, vaan meillä on myös paljon muita puheenaiheita ja hauskaa yhdessä. vastapuolisesti hän kuuntelee minun huoliani. Voin antaa hänelle neuvoja, kuinka itse toimisin hänen tilanteissaan, mutta hänen elämänsähän se on. En vaivaa päätäni sillä, toimiiko hän neuvojeni mukaan, vai mitä päättääkään tehdä. En vedä pultteja siitä, että hän toistaa jonkun virheen. Ei lopulta ole minun asiani.

Itse en ainakaan koe minkäänlaista tarvetta viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka turhauttavat minua, tuottavat toistuvasti pettymyksiä, tai joiden kanssa ei vaan ole mitään yhteyttä. Koen sen henkisesti äärimmäisen raskaaksi viettää aikaa tällaisten ihmisten kanssa, ja siitä toipuminen aina kestää. En myöskään saa näistä kohtaamisista yhtään mitään positiivista itselleni. Siksi olen mielummin yksin kuin huonossa seurassa. Yksinolo on miljoona kertaa miellyttävämpää ja saa akkuja ladattua sen sijaan, että tuntuu että joku imee kaiken elämän veks omalla persoonallaan ja jankkaamisellaan. Olen ilmeisesti introvertti.

Minusta kuulostaa, että ap:lla on jotain vaikeita tunnelukkoja. Jostain syystä hän haluaa kieltää kaikki tunteet. Minkälainen lapsuus sinulla oli ja näytettiinkö teillä kotona tunteita? Minulle tulee vaikutelma, että et kestä ollenkaan ns. negatiivisia tunteita. Ystävyyssuhteissa kaikki on hyvin, kun jokainen on iloinen tai esittää iloista. Pienikin vastoinkäyminen saa sinut pois tolaltaan.

Tuollaisista ihmisistä tulee mieleen, että he haluavat hyötyä jollain tavalla ihmissuhteistaan. Tässä tapauksessa ap hyötyy kokiessaan olevansa jotenkin muita älykkäämpi ja muiden yläpuolella. Vai mikä muu syy saa ihmisen jatkuvasti hakeutumaan itseään tyhmempien tunteilijoiden seuraan? Tuollaiset ystävyyssuhteet eivät kuulosta tasapuolisilta. 

Ehkä sinulle sopii paremmin muiden "älykkäiden" seura. Juttelette keskenänne tunnehömpötyksen sijaan jostain korkeakulttuurillisesta ja voitte yhdessä halveksua ihmisiä, jotka eivät ole teidän tasolla. Ehkä tavallisten ihmisten seura ei sovi sinulle, koska suurin osa ihmisistä kuitenkin haluaa joskus purkautua ja märehtiä murheissaan oikein kunnolla ja suurimmalle osalle se tekee oikein hyvää. Sinä et jotenkin kestä tunteita ja et pysty käsitellä niitä. Olet ehkä enemmän järki-ihminen ja analyyttinen. Ajattelet ehkä liikaa ratkaisuja ongelmiin. Et ole psykopaatti ja tuskin empatiakyvytönkään, mutta moni tunneihminen saattaa kokea tuollaisen vaikuttavan ulospäin kylmältä ja tunteettomalta. Et ole huono tuollaisena. Liikut ehkä vain väärässä seurassa. Siksi suhteesi eivät toimi. Olette liian erilaisia. 

Onko sulla ap kuitenkin niitä pitkäaikaisiakin ystäviä? Millaisia he ovat?

Tunnetko muuten normaalisti empaattisia tunteita kun esim. ystävällesi sattuu yhtäkkiä jotakin ikävää tai vaikka sairastuu / joutuu onnettomuuteen?

Hankala noin vähäisen infon perusteella tehdä mitään ratkaisevia johtopäätöksiä sun tunnekylmyydestä tms. muusta sellaisesta ongelmasta. Toki kuulostaa vähän poikkeukselliselta jos et jaksa ystävän murheita kuunnella / elämäntilannetta katsella kovin kauaa.

Ehkä sinussa voi olla jokin ominaisuus / olemus joka vetää tavallista enemmän puoleensa tuollaisia kuvailemiasi (joihin katkaiset sitten välit) ihmisiä, jotka kaipaavat tavallista enemmän olkapäätä? Esim. vaikutat erityisen luotettavalta ja vakaalta ja sinuun siksi tukeudutaan tavallista enemmän?

Itse ajattelen ihmisistä, että kenellä nyt mitäkin läpikäytävää ja haasteita on. Ei kukaan toinen voi tietää paremmin miten hänen tulisi toimia. Eikä kukaan toinen voi tietää hänen elämänsä kulkua tai asioiden perimmäistä tarkoitusta ulkoapäin. Ehkä hänen tarvii itse tosiaan oppia jotakin tärkeää elämäntilanteessaan, ehkä se ei häneltä onnistu muuta kuin itse läpikäymällä joskus pitkänkin kaavan kautta ja kantapään kautta oppimalla. Jos sitä kuuntelisi vaan muiden neuvoja ja toimisi niiden perusteella, voisi syvällinen ymmärtäminen ja oppiminen jäädä välistä. Jokaisen elämä on oma polkunsa.

Tämän takia koitan itse suhtautua hyvin avarakatseisesti ihmisten erikoisiinkin ratkaisuihin tai tilanteisiin. Myös siihen, että jossain asiassa/ongelmassa junnaa paikallaan, vaikka ulkopäin voisi kuvitella että ratkaisu olisi hyvinkin yksinkertainen.

Voithan myös sanoa ystävällisesti sille ystävällesi, joka samaa ongelmaa kaataa jatkuvasti niskaasi, että olet vähän väsynyt kuuntelemaan siitä samasta asiasta ja olet oman mielipiteesi tai neuvosikin jo kertonut. Ja että haluat jutella jostakin muuta/tehdä jotakin muutakin. Ja sitten otat jonkun muun aiheen puheeksi tai ehdotat jotakin kivaa tekemistä. Oletko koittanut tämäntyyppistä ratkaisua? Ainoa vaihtoehto ei välttämättä ole välien katkaisu.

Tuollainen heppoisesti välien katkaisu kuulostaa siltä ettette ole kovin hyviä ystäviä olleet alunperinkään. Kyllä hyvän ystävän kanssa jaksaa aika paljon myötäelää. Vai ovatko nämä ystäväsi olleet sinulle vain hyödykkeitä ja käyttötavaraa? Miten kokisit jos joku jonka luulit olevan ystäväsi,  katkaisisi sinuun aika pienin perustein yhtäkkiä välit kokonaan? Onko joku jopa tehnyt niin? Miltä se tuntui?

Kirjoittamasi perusteella maailmankuvasi vaikuttaa kyllä vähän kylmältä ja siltä että ajattelet vain omaa etuasi? (Ristiriitaista kyllä, toisista välitäminen ja toisten huomioiminen on yleensä jollakin tapaa myös oma etu: esim. parantaa koko yhteisön toimintaa ja usein saat hyvää takaisin jakamalla toisille hyvää. Itsellekin saa hyvän mielen jo ihan sillä että ilahduttaa toista. En tietenkän tarkoita liiallista uhrautumista, mutta normaalia välittämistä ja huomioimista sekä lämmintä suhtautumista toisiin.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm, en tiedä - minäkin lopetan herkästi ihmissuhteen tai etäännytän itseni fyysisesti tai henkisesti ihmisistä, jotka aiheuttavat minulle pahaa oloa. Ja olen kokenut itseni kylmäksi tämän takia. Mutta mä en kärsi tuollaisesta, että ihminen tekee jatkuvasti samaa virhettä omassa elämässään ja valittaa siitä, voin kyllä kuunnella, varsinkin hyvää ystävää. Mua rasittaa muut asiat ihmissuhteissa (esim. jatkuva itsen ja oman erityisyyden korostaminen, vastavuoroisuuden puute, epäreiluus).

Ihmettelen vaan, että mistä joillekin riittää näitä ystäviä, tuttavia ja lempattavia jonoksi asti?

Vois myös kertoa hieman esimerkkejä, että millaisista virheistä ja valituksesta tässä puhutaan. Omalla parhaalla ystävälläni on pari isoa ongelmaa, joista on jauhettu jo useampi vuosi. Välillä hänellä on suurempi tarve avautua niistä, ja välillä sitten ei. Ei tulis mieleenkään hylätä ystävää sen takia, etten jaksaisi kuunnella aina valitusta samoista asioista. Ne eivät ole kuitenkaan koko ystävyytemme sisältö, vaan meillä on myös paljon muita puheenaiheita ja hauskaa yhdessä. vastapuolisesti hän kuuntelee minun huoliani. Voin antaa hänelle neuvoja, kuinka itse toimisin hänen tilanteissaan, mutta hänen elämänsähän se on. En vaivaa päätäni sillä, toimiiko hän neuvojeni mukaan, vai mitä päättääkään tehdä. En vedä pultteja siitä, että hän toistaa jonkun virheen. Ei lopulta ole minun asiani.

Ei niitä riitäkään! Joustamaton ihminen saa sitten olla ihan itsekseen ison ajasta. Normaalilla ihmisellä on eritasoisia ihmissuhteita. Silloin kykenee ns. ottamaan parhaat palat irti ihmissuhteista vaikkeivat ne täydellisiä olisikaan. Keskittymään ihmissuhteiden toimiviin puoliin sen sijaan, että ne löisi poikki silloin, jos joku juttu harmittaa.

Et ole psykopaatti, mutta sinulla saattaa olla narsistinen persoonallisuushäiriö.

Inhoan työttömiä ja muita sosiaalituilla eläviä. Olen mielestäni normaali.

Aloitus taisi olla pelkkä provo, kun ap ei viitsi vastata kenenkään kommenteihin. Harmi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm, en tiedä - minäkin lopetan herkästi ihmissuhteen tai etäännytän itseni fyysisesti tai henkisesti ihmisistä, jotka aiheuttavat minulle pahaa oloa. Ja olen kokenut itseni kylmäksi tämän takia. Mutta mä en kärsi tuollaisesta, että ihminen tekee jatkuvasti samaa virhettä omassa elämässään ja valittaa siitä, voin kyllä kuunnella, varsinkin hyvää ystävää. Mua rasittaa muut asiat ihmissuhteissa (esim. jatkuva itsen ja oman erityisyyden korostaminen, vastavuoroisuuden puute, epäreiluus).

Ihmettelen vaan, että mistä joillekin riittää näitä ystäviä, tuttavia ja lempattavia jonoksi asti?

Vois myös kertoa hieman esimerkkejä, että millaisista virheistä ja valituksesta tässä puhutaan. Omalla parhaalla ystävälläni on pari isoa ongelmaa, joista on jauhettu jo useampi vuosi. Välillä hänellä on suurempi tarve avautua niistä, ja välillä sitten ei. Ei tulis mieleenkään hylätä ystävää sen takia, etten jaksaisi kuunnella aina valitusta samoista asioista. Ne eivät ole kuitenkaan koko ystävyytemme sisältö, vaan meillä on myös paljon muita puheenaiheita ja hauskaa yhdessä. vastapuolisesti hän kuuntelee minun huoliani. Voin antaa hänelle neuvoja, kuinka itse toimisin hänen tilanteissaan, mutta hänen elämänsähän se on. En vaivaa päätäni sillä, toimiiko hän neuvojeni mukaan, vai mitä päättääkään tehdä. En vedä pultteja siitä, että hän toistaa jonkun virheen. Ei lopulta ole minun asiani.

Olen tuo edellinen, ja mun kohdalla on kyse yhdestä ainoasta ystävästä koko

35-vuotisen elämäni aikana, sekä kahdesta lähisukulaisesta. Kaikille olen edelleen ystävällinen mutta en hakeudu heidän seuraansa. Ja mulle kyse ei ole valittamisesta lainkaan, kuten edellä sanoin. Mulle ei ole mikään ongelma kuunnella ystävieni ongelmia vaikka monta vuotta.

Ja joo, mulla on omilla kriteereilläni paljon ystäviä. Mutta olisin mieluummin yksin kuin pahaa oloa aiheuttavassa seurassa.

Ja pyrin olemaan kaikille lähtökohtaisesti mukava ja ystävällinen. Silti kaikkien kanssa kemiat ei kohtaa, enkä ole valmis käyttämään aikaani enää tässä iässä ihmissuhteisiin, joissa voin huonosti. Olen täysin valmis hyväksymään, että se johtuu omasta kypsymättömyydestäni tms. Entä sitten?

Ap tuntuu olevan sen verran kyyninen ihminen, että hänen on varmasti parasta olla yksin. Ylimieliset kyynikot ovat äärimmäisen raskasta seuraa! He eivät osaa jakaa iloja eivätkä suruja toisten kanssa. Sen sijaan he luovat ankean ja vihamielisen ilmapiirin ympärilleen.