Yksi lapsi perheessä

Vierailija kirjoitti:

Älä aliarvioi pienen ikäeron merkitystä!

Usein puhutaan siitä että lapset voivat leikkiä keskenään sitten. Joo, voivat: minulla ja veljelläni on kahden vuoden ikäero, ja kyllä me leikittiinkin.

Mutta me myös taisteltiin tulisesti, nyrkkitappeluihin asti, jahdattiin toisiamme mm. keittiöveitset kädessä. Mikään ei ollut lapsena ihanampaa kuin se kun sai olla yksin kotona (lue: kun veli oli poissa).

Lasten hyvät keskinäiset suhteet vaativat vaivannäköä vanhemmilta. Tähän on olemassa ihan opaskirjoja, mutta omasta näkökulmastani on myös helpompaa jos ikäero on isompi. Meillä se on 4 vuotta, ja tuntuu toimivan hirmu hyvin: isompi lapsi kokee välillä itsensä laiminlyödyksi ihan ymmärrettävästi koska pienempi on vielä niin pieni, mutta asian käsittely kokonaisin lausein pienen ihmisen kanssa on paljon helpompaa kuin vaikkapa pahimman uhmaiän keskellä kun ei se puhuminenkaan vielä niin hirveän hyvin hanskassa ole.

Vielä viimeiseksi se, että alle 5 vuoden ikäero vaikuttaa sisarusten pituuskasvuun ja älykyysosamäärään siten että pienempi jääkin pienemmäksi ja ÄO myös matalaksi. Johtuu ilmeisesti ihan siitä että 5 vuotta menee kerätä varastot täyteen vauvanrakennusaineita.

Suomessa on toki kova houkutus tehdä se seuraava lapsi kolmen vuoden sisään edellisestä ettei tarvitsisi uusiksi kerätä äitiyspäivärahoja töissä, mutta sun tilanteessa jonkun työsuhteen hankkiminen tuohon väliin voi olla viisaampaa kuin äitiysputkettaminen.

Riippuu ohan lasten luonteista jne. Missähän on tuollaisia tutkimuksia alta 5v ikäeroista. Olisi mielenkiintoista lukea, sillä meillä on asiat ihan päinvastoin, sekä tuttavapiirissä.

Meillä ikäeroa on 2v ja muutama kk päälle. Ikinä en ole opettanut lapsia leikkimään keskenään tai tarvinnut tehdä muutakaan. Luonteiltaan ilmeisesti sattunut juuri hyvä parivaljakko, sillä ovat kuin paita ja peppu. Toki voi olla kamalat riidat ym, jos esikoinen on mustasukkainen.

Nuorempi on isomman kokoinen jo alta kouluiässä. Oppi lukemaan ja laskemaan ihan itsenäisesti ennen kouluun menoa, suositeltiin jopa aloittamaan koulu vuotta aiemmin. Monet tuttavaperheenkin ne nuoremmat oppivat kaiken samoihin aikoihin kuin se esikoinen. Ikäeroja on väliltä 1-3vuotta sisaruksilla. Joten ihan siis mielenkiinnosta lukisin tuollaisista tutkimuksista, sillä tiedän ettei oma kokemukseni ja otanta laaja ole.

Olen ainoa lapsi, jolla on yksi ainoa lapsi ja saattaa ainoaksi jäädäkin. Tämä kysymys on varmaan semmoinen, mitä monet miettivät lähinnä omien kokemusten kautta. Ei pystytä kuvittelemaan mielessä kaikkia mahdollisia skenaarioita mitä kaikkiin vaihtoehtoihin sisältyy. Ihmiset voivat olla yksinäisiä riippumatta sukulaisten määrästä. Ei voi etukäteen tietää millaisia kustakin lapsesta tulee. Paljon on perheitä, joissa lapset hankitaan ja saadaan parin vuoden ikäerolla, joko suunnitellusti tai sattumien kautta. Kuvitellaan elämän tulevan tietynlaiseksi. Lapsilla joka tapauksessa alussa sitä ikäeroa jonkin verran ja ovat ihan eri vaiheessa. Toinen juuri uhmaiässä ja siihen sitten vauva josta ei kyllä paljon leikkiseuraa ole sille ensimmäiselle ellei ensimmäinen nauti hoivaajan roolista. Ja kohta niitä on kolme. Sitten on pahimmillaan kaksi uhmaikäistä, ehkä 2-5-vuotiaat ja vauva, isommat tappelevat keskenään... toki leikkivät myös, mutta kyllä minä myös ihmettelen tietynlaista avuttomuutta millaiseksi äidit tulevat usein. Lapset saavat kavereita hoitopaikoista, ja sitten niitä kaverisuhteita pitäisi myös hoitaa. Ei voi kuvitella, että pelkkä sisaruus riittää kaikille. Tai ehkä riittää, mutta antaa mielestäni lapsillekin aika itsekkään ja vääristyneen kuvan maailmasta, jos koko sosiaalinen piiri perustuu vain sukulaissuhteisiin ja muut arvotetaan yhdentekeviksi. Ainoana lapsena ja ainoan lapsen äitinä koen usein, että jotkut suurperheelliset ovat aika ymmärtämättömiä, tavallaan se on semmoista arvostuksen puutetta kaveritasolla. Ajan mittaan semmoinen oman perheen sisälle uppoaminen voi olla riski sitten jos sisarukset ja sukulaiset alkavat yksi kerrallaan sairastua ja kuolla. Jossain vaiheessa pitäisi tajuta että kuka tahansa täällä joutuu väistämättä tukeutumaan myös suvun ulkopuolisiin ihmisiin. Ei se mene aina niin että sukulaisilta saa vastavuoroisesti apua. On myös monia sukulaisia joita itse joutuu auttamaan koska jotkut ovat enemmän avun tarpeessa kuin mitä he auttavat ketään. On erityislapsia, sairaita, henkisesti vaativia, jää se rooli päälle. Ja joillain suurperheessä eläneillä täysi kyvyttömyys elää myös yksin, koska elämä voi heitellä pahastikin.

Vierailija kirjoitti:

Pahoitteluni ap,mutta elämä ympärilläni on murentanut nuo mukavilta kuulostavat:leikkivät yhdessä,pitävät huolta toisistaan ja vanhemmistaan.

Sisarrukset tappelevat,ovat kateellisia myös aikuisena,vanhemmat jäävät sen kiltimmän kontolle ja perinnön jaossa riidellään verisesti mummovainaan puukauhasta.

Lapsia voit toki hankkia lisää,jos haluat.Perustelujasi ,tarvitsetko niitä?,en allekirjoita.

Ainut lapsi,jolla 1 lapsi

  Minullakin yksi oma. Sisaruksista ei todellakaan aina ole iloa, eivätkä he jaa "yhteistä" elämää. Tämän olemme molemmat mieheni kanssa joutuneet kokemaan.

Monta surua olisi jäänyt surematta ainoana ja rakastettuna lapsena.

Toivon toki että hän löytäisi hyvän puolison ja rakkaita ystäviä, siis oma lapseni.