Olen ollut masentunut koko aikuisikäni. Kohtalontovereita?

Et ole yksin. Oikeastaan se olen minä, joka olen yksin. Tai ainakin siltä tuntuu. Minulla ei ole koulutusta, enkä ole ollut töissä kymmeneen vuoteen. Olen saanut eläkkeen, joten en saa mitään apua Kelalta. Olen 35-vuotias. Mistään ei tule mitään, hyvä että saan perusarjen toiminaan.

Minulla ei ole itseluottamusta. En ole onnistunut missään. Rikon ihmissuhteita, saan kakkaa niskaan vaikka en tekisi mitään. Yritän jatkuvasti selittää itselleni, ettei kokemukseni ole yhtään mitään. Että niskasta kiinni vain ja koulun penkille. Yritän sättiä siitä, että oma vikani kaikki ja turha puhua kenellekään, kun ei kukaan kuuntele.

Oikeasti tarvitsisin jonkun sanomaan, että saan olla tällainen koska ei ketään pitäisi lapsena ja nuorena kohdella niin. Mutta tämä maailma on ihan paska ja kylmä. Vaikka pääsisin jaloilleni, vastassa on se, että tämän ikäistä ei palkkaa kukaan. Muut rikkoivat minut, eivätkä sitten päästä takaisin elämään.

Vierailija kirjoitti:

Et ole yksin. Oikeastaan se olen minä, joka olen yksin. Tai ainakin siltä tuntuu. Minulla ei ole koulutusta, enkä ole ollut töissä kymmeneen vuoteen. Olen saanut eläkkeen, joten en saa mitään apua Kelalta. Olen 35-vuotias. Mistään ei tule mitään, hyvä että saan perusarjen toiminaan.

Minulla ei ole itseluottamusta. En ole onnistunut missään. Rikon ihmissuhteita, saan kakkaa niskaan vaikka en tekisi mitään. Yritän jatkuvasti selittää itselleni, ettei kokemukseni ole yhtään mitään. Että niskasta kiinni vain ja koulun penkille. Yritän sättiä siitä, että oma vikani kaikki ja turha puhua kenellekään, kun ei kukaan kuuntele.

Oikeasti tarvitsisin jonkun sanomaan, että saan olla tällainen koska ei ketään pitäisi lapsena ja nuorena kohdella niin. Mutta tämä maailma on ihan paska ja kylmä. Vaikka pääsisin jaloilleni, vastassa on se, että tämän ikäistä ei palkkaa kukaan. Muut rikkoivat minut, eivätkä sitten päästä takaisin elämään.

Voisitko ajatella ettet tarvitse lupaa elämääsi? Että se lupa on jo sinulla. On ollut tähänkin saakka ja tästä eteenpäin. Ei tarvii olla rohkea eikä mitään vaan etsiä ja löytää itseään ilahduttavat asiat.

Elämä ei ole kilpavarustelua. Riität semmoisena kuin olet. Olet tärkeä!

Tuo on hyvin tuttu ajatus että kun on ollut lapsesta asti masentunut ja oma identiteetti on rakentunut hyvin pitkälti sen masennuksen ympärille niin ei tiedä yhtään kuka oikeasti on. En tiedä olenko oikeasti äkkipikainen vai aiheuttaako masennus ärtymystä. En tiedä olenko luonteeltani herkkä vai saako masennus minut itkemään oudoillekin asioille. En tiedä olenko oikeasti ujo vai saako masennus minut vaikenemaan ja kokemaan sosiaaliset tilanteet hankaliksi. Tykkäisinkö oikeasti nukkua näin paljon ja mahdollisimman myöhään vai saako masennus minut aina väsyneeksi. Jne jne, sitä on hyvin vaikeaa sanoa. Olin lapsena ennen masennusta hyvin erilainen kuin olen nyt mutta toisaalta voisin olla hyvin erilainen myös ilman masennusta. Olisi ihanaa ajatella että masennus on vain sairaus joka ajan kanssa poistuu ja jäljelle jää se hyvä versio minusta mutta itse ainakin uskon että se jää minuun jollakin tapaa aina pysyvästi. Vähän kuin kytemään hiljalleen sinne jonnekin taustalle vaikka se ei enää joskus olisikaan arjessa joka sekunti läsnä.

Täytyy kuitenkin myös ajatella että ehkä siitä seuraa myös jotakin hyvää, edes jotain pientä, edes jossakin vaiheessa. Elämää on oppinut ymmärtämään vähän eri tavalla. Hyvinä aikoina sitä jaksaa olla ihan äärimmäisen kiitollinen esim omista läheisistä jotka ovat vielä elossa ja terveitä. Tai ihan pienistäkin asioista kuten kauniista tähtitaivaasta. Toisaalta se on myös antanut kyvyn olla toisia kohtaan empaattisempi ja ymmärtäväisempi. Minut se on saanut tekemään vapaaehtoistyötä aina silloin kun jaksan, auttamaan muita. Uskon ennemminkin sanontaan se mikä ei tapa se hajottaa mutta uskon myös että ainakin osittain ne asiat voi olla korjattavissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi olkoon hoitoon pääsemisestä, olet uuden elämäsi alun kynnyksellä. Opin tuntemaan itsesi paremmin, saat selvyyden moniin kysymyksiin, saat tukea ja ohjausta. Siitä se lähtee.

Minä masennuin 14-vuotiaana ja olen ollut masentunut siitä saakka, olen nyt 34. Pari vuotta sitten minäkin pääsin viimein hoidon piiriin ja sain persoonallisuushäiriödiagnoosin, mikä selittää selvästi tuota masennusta. Se on minulla siis oire joka johtuu näistä muista mielenterveyden haasteistani ja tulee kulkemaan mukanani enemmän tai vähemmän vakavana varmaan hautaan saakka. Mutta olen oppinut käsittelemään asioitani ja suhtautumaan oloihini paljon paremmin. Silloin, kun en vielä tiennyt miksi minulla oli niin kamala olla, oli paljon vaikeampaa elää masennuksen kanssa. Nyt kun ymmärrän mistä se johtuu, tiedän miten voin hoitaa sitä ja miten suhtautua pahoihin päiviin ja jaksoihin, elämä on paljon siedettävämpää.

Muista että ihan meidän kaikkien elämä on ylä- ja alamäkiä, myös sinun. Masennus voi joskus viedä todella pohjalle, mutta sieltä on täysin mahdollista myös nousta. Ja hyväksy myös se, että voi olla joskus pitkäkin hyvä ajanjakso, jonka jälkeen voi seurata uskomattoman paska olo. Semmoista se tuppaa olemaan. Mitä enemmän vastaan taistelet, sitä pahemmalta se tuntuu. Itse olen saanut paljon apua lemmikkieläinten läsnäolosta ja niiden elämän seuraamisesta. Yritän olla samalla lailla itsekin, että tänään on tämä päivä ja tämä hetki, eikä huomista vielä mietitä.

Mukava siis kuulla että olet päässyt hoitoon, se on kaikkein tärkeintä. Voimia ja tsemppiä ja kaikkea hyvää, taival ei ole helppo, mutta usko pois, se voi kaikesta huolimatta olla antoisa. Ja joka tapauksessa se on sinun elämäsi, ainutkertainen ja ainutlaatuinen - ja täynnä yllätyksiä. Mukavaa kesää sinulle :)

Kiitos, tässä viestissä oli tosi mukava sävy ja jotenkin rohkaiseva, lohdullinen fiilis! Saanko kysyä, mikä persoonallisuushäiriö sulla diagnosoitiin?

- AP

Kiva kuulla, että 20 vuoden masentelun jälkeen mun ulosanti on kypsynyt rohkaisevaksi ja lohdulliseksi. Näin sitä vaan on kaikesta shitistä huolimatta kehittynyt myös itseään kohtaan. :)

Mulla diagnodoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö (rajatila). Se näkyy arjessa mm. ajatusmallien jäykkyytenä, jyrkkänä mustavalkoisuutena, ylenpalttisena impulsiivisuutena, tunteiden suhteettomana voimakkuutena (ei ole sitä kuuluisaa suodatinta) ja tunnetiloista palautuminen kestää myös suhteettoman kauan -> väsyn helposti enkä meinaa palautua millään. Näitä piirteitä on minussa ollut näkyvillä aivan pikkulapsesta saakka. Joten eipä kai mikään ihme, että on vähän matkan varrella masentanut, etenkin silloin kun ei ole ollut hajuakaan että miksi elämä takkuaa niin paljon. Ja silloin epätietoisenahan sitä vertaa itseään muihin, jees, tosi viisasta... Jokainen meistä on jollain tavalla sekaisin, se vertailu on niin maailman turhinta.

Moni täällä tuntuu miettivän, että mitähän sitä olisi ilman masennusta ja kuka minä oikein olen. No se sama tyyppi sinä olet kaikesta huolimatta! Masennus ei määrittele sinua ihmisenä, kyllä se ihminen siellä kaiken surun ja kurjuuden alla on sama koko ajan. Toki monet kulmat pehmenevät ja palojakin voi lohjeta irti, mutta ota käteen vaikka lapsuuden valokuvasi ja näe, että siinä sinä olet. Tietysti kuljettu matka jättää meihin jälkensä ja elämänkokemukset opettavat meille omat asiansa, mutta jokaisella meillä on kuitenkin joku polku kuljettava, eikä se polku = sinä. Jos minä en olisi kokenut nuoruusvuosina traumaattisia asioita, en olisi oppinut siitä sellaista, joka kantaa nykyisten ihmissuhteiden aikana. Vaikka sattuu ja tapahtuu mitä kaikkea ikävää aina nyt milloinkin, niin aina siitä joku opetus jää käteen. Itse ajattelen jopa niin, että masentuneisuus kultivoi ihmistä uskomattomalla tavalla, koska syvällä itsessään käyminen, oman vajaavaisuutensa ja heikkoutensa silmästä silmään kohtaaminen ja vaikeista kokemuksista selviäminen antaa elämään sellaista rikkautta, mitä helppoja polkuja vihellellen hyppien ei ole mahdollista saavuttaa.

Opiskeluvinkki vielä tähän loppuun. Minullakin kesti ylioppilaslakin jälkeen yli kymmenen vuotta ennen kuin valmistuin ammattiin. Aloitin kouluja ja lopetin täysin hetken mielijohteesta (tämä liittyy tähän persoonallisuushäiriöön). Sitten älysin mennä oppisopimusopiskelijaksi, joka toimi minulle kuin nyrkki silmään. Niinä jaksoina kun ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja houkutus keskeyttää oli suurin, muistutin itselleni että olen myös sitoutunut työnantajaani enkä voinut vaan liidellä omia teitäni, ja se piti minut sopparissa kiinni. Koulu kun on kuitenkin sinänsä persoonaton talo, mutta pienyrittäjän kanssa kättä paiskattuani olin sisällä ihan jossain muualla kuin kylmässä laitoksessa. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan. (Voi sen oppisopimusopiskelunkin kuitenkin jättää kesken, jos elämä sitä vaatii.) Jos vielä joskus innostun, saatan lähteä vanhoilla päivilläni opiskelemaan vielä lisää. Omalla kohdalla olen huomannut, että näin vähän vanhempana opiskelukin on aivan toisenlaista kuin teininä. Kummasti sitä vaan kypsyy ja paranee vähän asiassa kuin asiassa, vaikka tuleekin vähän naururyppyjä jo silmäkulmiin. ;)

- 10

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osin siltä, että oisin itse voinut kirjoittaa ton tekstin. Oon saman ikäinen ja masennus diagnosoitu ekan kerran lukioikäisenä, välillä ollut parempia jaksoja mutta aina se vaan palaa. Nyt oon mennyt niin huonoon kuntoon, että diagnosoitu lisäksi dissosiaatiohäiriö. Johtuu luultavasti lapsuudenaikaisista traumoista, on ollut koulukiusaamista (ei tosin ihan niin jatkuvaa tai pitkäaikaista), vaikeita ja traumaattisia ihmissuhteita, vanhempien masennukset mun lapsuudessa ja teini-iässä jne. Aikuisena sitten sattunut muutama muu lisää traumoja aiheuttanut tapahtuma ja ihmissuhde. Ei ihme että olen "sekaisin".

Oon kans vasta nyt alkanut saada kunnolla apua ja tajunnut, kuinka syvällä nää ongelmat on ja miten paljon ja ehkä peruuttamattomasti ne on vaikuttaneet mun persoonaankin. En tiedä tunnenko itseäni ollenkaan, ja pelottaa että tää masennus ja dissosiaatio on jääneet pysyviksi osiksi mua. Tai jos paranen joskus, niin kuka edes olen? Oon kasvanut kiinni näihin ongelmiin ja diagnooseihin, en osaa edes olla ilman niitä.

Mulla ei ole nyt tän järkevämpää sanottavaa, kuulosti vaan niin tutulta että oli pakko kommentoida

Oon pahoillani että sullekin on osuneet paskat kortit kohdalle, mutta toisaalta helpottavaa tietää että meitä on muitakin... Itselläkin masennus on sellaista aaltoilevaa, joskus voi olla pitkiäkin hyviä jaksoja. Niiden jaksojen aikana teen monesti sen virheen, että ajattelen jotenkin parantuneeni masennuksesta, vaikka samalla kyllä tiedostan ihan tasan tarkkaan ne kaikki sairaat ajatusmallit ja oudot reaktiot asioihin, jotka jylläävät päällä silloinkin kun mieliala ei ole varsinaisesti huono.

Onko sulla esiintynyt sellaista ihmeellistä konpensoivaa käytöstä aikuisiällä? Esim. itselläni pakonomaista huomion hakemista, kun nuorena olin täysi sosiaalinen hylkiö. Miten on sujuneet opiskelut/työelämä? Sori kysymykset, alkoi heti kiinnostaa kun tarinasi vaikuttaa tosi samankaltaiselta...

- AP

Ehkä mulla on vaikuttanut niin, että oon tosi vaativa ihmissuhteissa. Tunnen tosi helposti yksinäisyyttä ja pelkään yksin jäämistä. Mulla on kyllä kavereita ja poikaystävä, mutta pelkään ettei ne oikeasti tykkää musta ja sitä pitää olla koko ajan jollain tavalla varmistamassa. Tarvin siis paljon huomiota että saan itseni vakuutettua että musta pidetään eikä mua hylätä.

Opiskelut ja työelämä on sujuneet vähän niin ja näin, oon kyllä valmistumassa yliopistossa mutta opiskelut on venähtäneet. Töihin mun on ollut vaikeaa sitoutua, kun ei koskaan tiedä milloin masennus taas iskee ja tekee työkyvyttömäksi. Omaan osaamiseen ja pärjäämiseen on aina ollut vaikeaa luottaa.

Ja oon sortunut myös siihen, että ootan vaan sitä päivää että oon täysin terve ja kun sitten joskus voin olla täysillä työelämässä eikä mulle enää ikinä tule masennusta. Vaikka nyt alan tajuta, ettei sitä päivää varmaan koskaan tule, ja pystyn ehkä sen hyväksymäänkin pikkuhiljaa.

Miten sulla on nää asiat menneet?

Mulla ei ole tullut opiskeluista yhtään mitään, tosi monta kesken jäänyttä koulua. Lukio meni aikanaan vielä tosi hyvin, koska olen nopea oppimaan ja omaan hyvän muistin, mutta sitten nousi seinä pystyyn. En yksinkertaisesti osaa opiskella, ja lisäksi vuosien varrella tapahtuneet rankat asiat (mm. perheenjäsenen kuolema) ovat vieneet välillä toimintakyvyttömäksi. Kaikki opintotukikuukaudetkin olen onnistunut tuhlaamaan.

Töissä kyllä käyn, olen ollut vuosia samassa työssä, joka on haastavuustasoltaan luokkaa "koulutettu apinakin kyllästyisi" mutta saapahan jotain muuta tekemistä kuin omien murheidensa pyörittelyn.

Miten muuten parisuhteet, löytyykö sulla sieltä puolelta jotain outoa/huonoa? Mun kaikki pidemmät parisuhteet on muuten olleet sellaisten ihmisten kanssa, joilla on jotain addiktioita. Mietin välillä, että onko se merkki jostakin vaiko vain ikävä sattuma.

Harmi että tein tämän aloituksen tähän aikaan, jotenkin ajattelin ettei kukaan varmaan vastaa, mutta tässähän olisi vaikka miten paljon mielenkiintoista keskustelua...

- AP

Nyt vasta pääsin taas tänne, toivottavasti luet vielä keskustelua! 

Kesken jääneet koulut (ja mulla myös töistä irtisanoutumiset) kuulostaa kyllä tutulta, lieneekö jotain kyvyttömyyttä sitoutua? Meni monta yritystä ja vuosia päämäärätöntä haahuilua, ennen kuin aloin tosissaan opiskella. Nyt olen sitten jatkuvassa taloudellisessa ahdingossa, kun tuet tietenkin käytetty loppuun, mutta opiskelua vielä vaikka kuinka jäljellä...

Mulla on ollut yksi todella huono ja traumatisoiva parisuhde. Nyt jälkeenpäin olen tajunnut, että mua käytettiin siinä vain hyväksi, kun annoin kohdella itseäni huonosti enkä uskaltanut lähteä suhteesta etten joudu jäämään yksin. En nyt leimaa ketään narsistiksi kun en ole mikään psykologi, mutta narsistiselta miehen käytös minusta jälkeenpäin ajateltuna tuntuu. Mies oli muun muassa seksiaddikti, voi varmaan kuvitella miltä tuntuu pahasti masentuneena seurustella sellaisen ihmisen kanssa... Muutkaan poikaystävät/ehdokkaat ei ole olleet mitään malliyksilöitä.

Nyt minulla on ihan hyvä ja turvallinen parisuhde ja rakastan miestäni. Olen onnekas kun olen hänet löytänyt, meidän suhteessa hiertää lähinnä molempien rahahuolet. Tämä on mielestäni terveimpiä ihmissuhteita elämäni aikana, mutta jatkuvasti pelottaa, että yhtäkkiä tajuan tämänkin olevan jollain lailla epäterve suhde.

Jos muuten haluat jatkaa juttelua, niin laita mulle viestiä soihku@gmail.com :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osin siltä, että oisin itse voinut kirjoittaa ton tekstin. Oon saman ikäinen ja masennus diagnosoitu ekan kerran lukioikäisenä, välillä ollut parempia jaksoja mutta aina se vaan palaa. Nyt oon mennyt niin huonoon kuntoon, että diagnosoitu lisäksi dissosiaatiohäiriö. Johtuu luultavasti lapsuudenaikaisista traumoista, on ollut koulukiusaamista (ei tosin ihan niin jatkuvaa tai pitkäaikaista), vaikeita ja traumaattisia ihmissuhteita, vanhempien masennukset mun lapsuudessa ja teini-iässä jne. Aikuisena sitten sattunut muutama muu lisää traumoja aiheuttanut tapahtuma ja ihmissuhde. Ei ihme että olen "sekaisin".

Oon kans vasta nyt alkanut saada kunnolla apua ja tajunnut, kuinka syvällä nää ongelmat on ja miten paljon ja ehkä peruuttamattomasti ne on vaikuttaneet mun persoonaankin. En tiedä tunnenko itseäni ollenkaan, ja pelottaa että tää masennus ja dissosiaatio on jääneet pysyviksi osiksi mua. Tai jos paranen joskus, niin kuka edes olen? Oon kasvanut kiinni näihin ongelmiin ja diagnooseihin, en osaa edes olla ilman niitä.

Mulla ei ole nyt tän järkevämpää sanottavaa, kuulosti vaan niin tutulta että oli pakko kommentoida

Oon pahoillani että sullekin on osuneet paskat kortit kohdalle, mutta toisaalta helpottavaa tietää että meitä on muitakin... Itselläkin masennus on sellaista aaltoilevaa, joskus voi olla pitkiäkin hyviä jaksoja. Niiden jaksojen aikana teen monesti sen virheen, että ajattelen jotenkin parantuneeni masennuksesta, vaikka samalla kyllä tiedostan ihan tasan tarkkaan ne kaikki sairaat ajatusmallit ja oudot reaktiot asioihin, jotka jylläävät päällä silloinkin kun mieliala ei ole varsinaisesti huono.

Onko sulla esiintynyt sellaista ihmeellistä konpensoivaa käytöstä aikuisiällä? Esim. itselläni pakonomaista huomion hakemista, kun nuorena olin täysi sosiaalinen hylkiö. Miten on sujuneet opiskelut/työelämä? Sori kysymykset, alkoi heti kiinnostaa kun tarinasi vaikuttaa tosi samankaltaiselta...

- AP

Ehkä mulla on vaikuttanut niin, että oon tosi vaativa ihmissuhteissa. Tunnen tosi helposti yksinäisyyttä ja pelkään yksin jäämistä. Mulla on kyllä kavereita ja poikaystävä, mutta pelkään ettei ne oikeasti tykkää musta ja sitä pitää olla koko ajan jollain tavalla varmistamassa. Tarvin siis paljon huomiota että saan itseni vakuutettua että musta pidetään eikä mua hylätä.

Opiskelut ja työelämä on sujuneet vähän niin ja näin, oon kyllä valmistumassa yliopistossa mutta opiskelut on venähtäneet. Töihin mun on ollut vaikeaa sitoutua, kun ei koskaan tiedä milloin masennus taas iskee ja tekee työkyvyttömäksi. Omaan osaamiseen ja pärjäämiseen on aina ollut vaikeaa luottaa.

Ja oon sortunut myös siihen, että ootan vaan sitä päivää että oon täysin terve ja kun sitten joskus voin olla täysillä työelämässä eikä mulle enää ikinä tule masennusta. Vaikka nyt alan tajuta, ettei sitä päivää varmaan koskaan tule, ja pystyn ehkä sen hyväksymäänkin pikkuhiljaa.

Miten sulla on nää asiat menneet?

Mulla ei ole tullut opiskeluista yhtään mitään, tosi monta kesken jäänyttä koulua. Lukio meni aikanaan vielä tosi hyvin, koska olen nopea oppimaan ja omaan hyvän muistin, mutta sitten nousi seinä pystyyn. En yksinkertaisesti osaa opiskella, ja lisäksi vuosien varrella tapahtuneet rankat asiat (mm. perheenjäsenen kuolema) ovat vieneet välillä toimintakyvyttömäksi. Kaikki opintotukikuukaudetkin olen onnistunut tuhlaamaan.

Töissä kyllä käyn, olen ollut vuosia samassa työssä, joka on haastavuustasoltaan luokkaa "koulutettu apinakin kyllästyisi" mutta saapahan jotain muuta tekemistä kuin omien murheidensa pyörittelyn.

Miten muuten parisuhteet, löytyykö sulla sieltä puolelta jotain outoa/huonoa? Mun kaikki pidemmät parisuhteet on muuten olleet sellaisten ihmisten kanssa, joilla on jotain addiktioita. Mietin välillä, että onko se merkki jostakin vaiko vain ikävä sattuma.

Harmi että tein tämän aloituksen tähän aikaan, jotenkin ajattelin ettei kukaan varmaan vastaa, mutta tässähän olisi vaikka miten paljon mielenkiintoista keskustelua...

- AP

Nyt vasta pääsin taas tänne, toivottavasti luet vielä keskustelua! 

Kesken jääneet koulut (ja mulla myös töistä irtisanoutumiset) kuulostaa kyllä tutulta, lieneekö jotain kyvyttömyyttä sitoutua? Meni monta yritystä ja vuosia päämäärätöntä haahuilua, ennen kuin aloin tosissaan opiskella. Nyt olen sitten jatkuvassa taloudellisessa ahdingossa, kun tuet tietenkin käytetty loppuun, mutta opiskelua vielä vaikka kuinka jäljellä...

Mulla on ollut yksi todella huono ja traumatisoiva parisuhde. Nyt jälkeenpäin olen tajunnut, että mua käytettiin siinä vain hyväksi, kun annoin kohdella itseäni huonosti enkä uskaltanut lähteä suhteesta etten joudu jäämään yksin. En nyt leimaa ketään narsistiksi kun en ole mikään psykologi, mutta narsistiselta miehen käytös minusta jälkeenpäin ajateltuna tuntuu. Mies oli muun muassa seksiaddikti, voi varmaan kuvitella miltä tuntuu pahasti masentuneena seurustella sellaisen ihmisen kanssa... Muutkaan poikaystävät/ehdokkaat ei ole olleet mitään malliyksilöitä.

Nyt minulla on ihan hyvä ja turvallinen parisuhde ja rakastan miestäni. Olen onnekas kun olen hänet löytänyt, meidän suhteessa hiertää lähinnä molempien rahahuolet. Tämä on mielestäni terveimpiä ihmissuhteita elämäni aikana, mutta jatkuvasti pelottaa, että yhtäkkiä tajuan tämänkin olevan jollain lailla epäterve suhde.

Jos muuten haluat jatkaa juttelua, niin laita mulle viestiä soihku@gmail.com :)

Laitoin myöhään eilen illalla sulle sähköpostia. :)

- AP