Se oli mun lapsi, lääkäreille sikiö

Hirveää - otan sydämestäni osaa suruusi! Minulle ei ole koskaan käynyt noin, mutta muistan, kuinka minua ärsytti, kun lääkäri puhui sikiöstä. ”Vauva - se on VAUVA” korjasin aina, ja oppihan se lääkäri. Minulla oli riskiraskaudet, joten näin lääkäriä paljon.

Minä olen varmaan omituinen. Mutta en kauaa surrut kahta keskenmenoani, koska ajattelin, että sikiöt eivät olisi olleet elinkelpoisia tai luonto hoisi asian niin, että minusta ei tullut sairaan lapsen äitiä.

Toki itkin parina iltana ja tuntui pahalta, kun ne haaveet katkaisiin. Surin niitä menetettyjä haaveita, koska raskauden todentuessa alkoi jo mielessä pyöriä, millainen vauva on ja millainen hänestä tulee. 

Voi kuulostaa kovalta ja kylmältä, mutta ehkä joissain asioissa ajattelen liikaakin järjellä. Minulle moni sanoikin keskenmenojen jälkeen, että miten pystyn tulemaan töihin ja miksi en ole surullinen tai romahtanut tms.

Vastasin, kuten ajattelin, että sikiö ei ollut elinkelpoinen ja sillä ei ollut elämisen mahdollisuuksia, joten nyt kävi näin. 

Vierailija kirjoitti:

Verenvuotoa voi olla, mutta verenvuoto menkkakivuilla on hyvin todennäköisesti keskenmeno. Kyllä sen erottaa, olen kokenut molemmat

Ei erota välttämättä. Kolme kertaa raskaana ja yksi lapsi. Joka raskaudessa samanlaista verenvuotoa ja kahdessa ekassa oli keskemeno ja kivut alkoi vasta sitten kun keho työnsi raskausmateriaalia ulos kunnolla ja loppui 3-4tunnin päästä kivut taas kuin seinään kun kohtu oli tyhjä. Siitä pari päivää jomotteli silloin tällöin mutta burana riitti.

Vierailija kirjoitti:

Olenkin kertonut tästä kokemuksestani täällä, mutta kerronpa vielä uudestaan.

Sain keskenmenon viikoilla 16-17. Kivut olivat hirveät ja henkinen tuska vieläkin pahempi. Hakeuduin yksin päivystykseen, jossa keskenmeno todettiin ja minut jätettiin odottamaan jotain hoitajaa. Itkin hysteerisesti ja olin paniikissa, lisäski aivan valtavat kivut vain jatkuivat.

Pian luokseni tulikin hoitaja, noin viisikymppinen nainen. Hän sähisi mulle kiukkuisena, että lakkaa nyt huutamasta kun muut potilaat täällä säikähtää. Että hän tulee katsomaan minua sitten, kun aikani tulee.

Odotin noin tunnin, kivut pahenivat ja hoitaja kävi vähän väliä tiuskimassa, että ”ole nyt hiljaa aikuinen nainen, älä nyt pistä muuta show’ta pystyyn”.

Ja kun yli tunnin odottelun jälkeen hoitajalla löytyi vihdoin minulle se 15-minuuttinen, niin kohtelu oli jotain järkyttävää. Hän toi minulle yhden 400mg Buranan ja sanoi heti, että ”tämän tujumpaa lääkettä on sitten ihan turha pyytää”. Kysyin että mitä hän tarkoitti ja vastaus oli, että bentsodiatsepiineja tai opioideja en SAA vaikka kuinka kirkuisin.

Minulla ei ole minkäänlaista päihdehistoriaa, en edes juo alkoholia! Eikä minun mielessäni käynytkään pyytää mitään huumaavia lääkkeitä. Olisin eniten tarvinnut tukea, ymmärrystä ja apua siinä tilanteessa, kun menetin LAPSENI.

Sanoin tämän hoitajalle. Että tajuaako hän, että minua ei nyt kiinnosta mitkään lääkkeet, LAPSENI on juuri kuollut. Kauan odotettu, toivottu, jo nimetty ja äärimmäisen rakas lapseni.

Hoitaja katsoi minua halveksivaan sävyyn ja sanoi kovaan ääneen niin, että se kaikui huoneeni avoimesta ovesta sairaalan käytävälle: ”luuletko, että olet ainut jolle käy noin!? Toisille keskenmenot on arkipäivää!” ja perään sihisi vielä, että käytökselläni loukkaan niitä, joiden jo syntynyt lapsi on kuollut. ”Mieti nyt miltä heistä tuntuu!”

Olin järkytyksestä shokissa. Itkuni ja tärinäni vain yltyi, samoin kivut. En pystynyt sanomaan hoitajalle kuin että olen pahoillani ja että minuun sattuu. Hoitaja vastasi huokaisten teatraalisesti, että kai hän sitten neuvottelee päivystävän lääkärin kanssa, josko tällä olisi aikaa katsoa minua vielä kerran. Sitten hän lähti huoneesta ja käski minua odottamaan.

Ovi jäi auki ja sairaalan odotushuoneessa istuvat ihmiset vain tuijottivat minua silmät pyöreinä, kun istuin siinä sängyllä oksennukset rinnuksilla, housut ja sänky yltäpäältä veressä ja hyperventiloiden.

En jäänyt odottamaan hoitajaa ja lääkäriä, vaan lähdin sairaalasta pois omin lupineni. Autolla. En muista tuosta n. 10km matkasta mitään. Ihmettelen suuresti, etten ajanut kolaria. Kukaan ei soittanut sairaalasta perään.

Tämä kokemus oli elämäni hirvein, ja olen sentään tullut raiskatuksi ja puukotetuksi teho-osastokuntoon. Toivotan voimia kaikille saman kokeneille. Ja suosittelen hakeutumaan ammattiauttajalle! Keskenmeno on jo itsessään trauma, ja jos hoitohenkilökunnan suhtautuminen siihen on asiatonta niin se on jo todella vakavaa ja voi poikia psyykkisiä ongelmia pahimmillaan loppuiäksi!

Missä vaiheessa se lapsesi sitten syntyi, kun huusit vain housut veressä kivusta ja sitten ajoit kotiin ja se oli siinä

Vierailija kirjoitti:

Minä olen varmaan omituinen. Mutta en kauaa surrut kahta keskenmenoani, koska ajattelin, että sikiöt eivät olisi olleet elinkelpoisia tai luonto hoisi asian niin, että minusta ei tullut sairaan lapsen äitiä.

Toki itkin parina iltana ja tuntui pahalta, kun ne haaveet katkaisiin. Surin niitä menetettyjä haaveita, koska raskauden todentuessa alkoi jo mielessä pyöriä, millainen vauva on ja millainen hänestä tulee. 

Voi kuulostaa kovalta ja kylmältä, mutta ehkä joissain asioissa ajattelen liikaakin järjellä. Minulle moni sanoikin keskenmenojen jälkeen, että miten pystyn tulemaan töihin ja miksi en ole surullinen tai romahtanut tms.

Vastasin, kuten ajattelin, että sikiö ei ollut elinkelpoinen ja sillä ei ollut elämisen mahdollisuuksia, joten nyt kävi näin. 

Suurin osa naisista jotka tiedän että on keskenmenon kokeneet on juuri tuollaisia. Samaa aikaa helpottuneita ja surullisia. Töissä käy jne mutta itkee kuitenkim suruaan kotona. Jos useampi romahtaisi niin keskenmenojen tietous olisi laajempi.

Voin vain kuvitella tuskasi. Itse ehdin olla raskaana vain yhden päivän kunnes vuoto alkoi. Jos en olisi siis tehnyt testiä, en olisi tiennyt koko raskaudesta vaan olisi olleet vain pari päivää myöhästyneet menkat. Silti, siinä yhden päivän aikana ehdin käymään lävitse sellaisen tunnemylläkän ilosta pelkoon. Tapasin kavereita ja kihisin jännityksestä kun minulla oli ” iso salaisuus”. Ehdin miettimään vaikka mitä. Tottakai tiesin että oli liian aikaista juhlaan, mutta minkäs tunteilleen voi. En nyt ehkä tuntenut varsinaista surua, mutta isoa pettymystä.

Näitä alkuraskauden keskenmenoja aina vähätellään, mutta vaikka viikkoja olisi vain muutama, niin sen taustalla on jo ehtinyt tapahtua isoa henkistä työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olenkin kertonut tästä kokemuksestani täällä, mutta kerronpa vielä uudestaan.

Sain keskenmenon viikoilla 16-17. Kivut olivat hirveät ja henkinen tuska vieläkin pahempi. Hakeuduin yksin päivystykseen, jossa keskenmeno todettiin ja minut jätettiin odottamaan jotain hoitajaa. Itkin hysteerisesti ja olin paniikissa, lisäski aivan valtavat kivut vain jatkuivat.

Pian luokseni tulikin hoitaja, noin viisikymppinen nainen. Hän sähisi mulle kiukkuisena, että lakkaa nyt huutamasta kun muut potilaat täällä säikähtää. Että hän tulee katsomaan minua sitten, kun aikani tulee.

Odotin noin tunnin, kivut pahenivat ja hoitaja kävi vähän väliä tiuskimassa, että ”ole nyt hiljaa aikuinen nainen, älä nyt pistä muuta show’ta pystyyn”.

Ja kun yli tunnin odottelun jälkeen hoitajalla löytyi vihdoin minulle se 15-minuuttinen, niin kohtelu oli jotain järkyttävää. Hän toi minulle yhden 400mg Buranan ja sanoi heti, että ”tämän tujumpaa lääkettä on sitten ihan turha pyytää”. Kysyin että mitä hän tarkoitti ja vastaus oli, että bentsodiatsepiineja tai opioideja en SAA vaikka kuinka kirkuisin.

Minulla ei ole minkäänlaista päihdehistoriaa, en edes juo alkoholia! Eikä minun mielessäni käynytkään pyytää mitään huumaavia lääkkeitä. Olisin eniten tarvinnut tukea, ymmärrystä ja apua siinä tilanteessa, kun menetin LAPSENI.

Sanoin tämän hoitajalle. Että tajuaako hän, että minua ei nyt kiinnosta mitkään lääkkeet, LAPSENI on juuri kuollut. Kauan odotettu, toivottu, jo nimetty ja äärimmäisen rakas lapseni.

Hoitaja katsoi minua halveksivaan sävyyn ja sanoi kovaan ääneen niin, että se kaikui huoneeni avoimesta ovesta sairaalan käytävälle: ”luuletko, että olet ainut jolle käy noin!? Toisille keskenmenot on arkipäivää!” ja perään sihisi vielä, että käytökselläni loukkaan niitä, joiden jo syntynyt lapsi on kuollut. ”Mieti nyt miltä heistä tuntuu!”

Olin järkytyksestä shokissa. Itkuni ja tärinäni vain yltyi, samoin kivut. En pystynyt sanomaan hoitajalle kuin että olen pahoillani ja että minuun sattuu. Hoitaja vastasi huokaisten teatraalisesti, että kai hän sitten neuvottelee päivystävän lääkärin kanssa, josko tällä olisi aikaa katsoa minua vielä kerran. Sitten hän lähti huoneesta ja käski minua odottamaan.

Ovi jäi auki ja sairaalan odotushuoneessa istuvat ihmiset vain tuijottivat minua silmät pyöreinä, kun istuin siinä sängyllä oksennukset rinnuksilla, housut ja sänky yltäpäältä veressä ja hyperventiloiden.

En jäänyt odottamaan hoitajaa ja lääkäriä, vaan lähdin sairaalasta pois omin lupineni. Autolla. En muista tuosta n. 10km matkasta mitään. Ihmettelen suuresti, etten ajanut kolaria. Kukaan ei soittanut sairaalasta perään.

Tämä kokemus oli elämäni hirvein, ja olen sentään tullut raiskatuksi ja puukotetuksi teho-osastokuntoon. Toivotan voimia kaikille saman kokeneille. Ja suosittelen hakeutumaan ammattiauttajalle! Keskenmeno on jo itsessään trauma, ja jos hoitohenkilökunnan suhtautuminen siihen on asiatonta niin se on jo todella vakavaa ja voi poikia psyykkisiä ongelmia pahimmillaan loppuiäksi!

Missä vaiheessa se lapsesi sitten syntyi, kun huusit vain housut veressä kivusta ja sitten ajoit kotiin ja se oli siinä

Jo kotona ennen sairaalaanlähtöä. Kivut jatkuivat silti tämän jälkeenkin. Eikä homma todellakaan ”ollut siinä”. Tapauksestahan on kymmenen vuotta aikaa, enkä vieläkään ole toipunut! Terapia jatkuu vielä vuosia ellei lopun ikääni...

Meillekin lääkäri puhuin vain sikiöstä, 4300g ja 56cm kokoisesta sikiöstä. Meille hän oli Väinö-vauva.

Eikä yhtään helpota puheet, että luonto hoiti elinkelvottoman pois. Paska tuuri vain, Väinö kuristui napanuoraan rv 40+1. Miksi Väinö?

Rankkaahan se on, mutta siitäkin pitää päästä yli.

Minun yksi ystäväni sai keskenmenon viikolla 12, ja hän HAUTASI sikiön. Sillä on hautapaikka ja kivi. En todellakaan ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Hirveää - otan sydämestäni osaa suruusi! Minulle ei ole koskaan käynyt noin, mutta muistan, kuinka minua ärsytti, kun lääkäri puhui sikiöstä. ”Vauva - se on VAUVA” korjasin aina, ja oppihan se lääkäri. Minulla oli riskiraskaudet, joten näin lääkäriä paljon.

Mitä olisi lääkärin pitänyt oppia? 😂 Se on lääkärille sikiö, aivan kuten pitääkin. Tuollaisissa ammateissa (lääkäri, poliisi, pelastuhenkilökunta jne) joissa näkee traagisiakin asioita ei vain voi surra aivan kuin olisi jotain menettänyt henkilökohtaisesti. Kuuluu siihen ammattiin, että ottaa tapauksen vain yhtenä muiden joukossa, johan siinä pääkin sekoaisi, jos alkaisi jokaista tapausta suremaan.

Toki empatiaa voi osoittaa, mutta liiallisuuksiin ei voi mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveää - otan sydämestäni osaa suruusi! Minulle ei ole koskaan käynyt noin, mutta muistan, kuinka minua ärsytti, kun lääkäri puhui sikiöstä. ”Vauva - se on VAUVA” korjasin aina, ja oppihan se lääkäri. Minulla oli riskiraskaudet, joten näin lääkäriä paljon.

Mitä olisi lääkärin pitänyt oppia? 😂 Se on lääkärille sikiö, aivan kuten pitääkin. Tuollaisissa ammateissa (lääkäri, poliisi, pelastuhenkilökunta jne) joissa näkee traagisiakin asioita ei vain voi surra aivan kuin olisi jotain menettänyt henkilökohtaisesti. Kuuluu siihen ammattiin, että ottaa tapauksen vain yhtenä muiden joukossa, johan siinä pääkin sekoaisi, jos alkaisi jokaista tapausta suremaan.

Toki empatiaa voi osoittaa, mutta liiallisuuksiin ei voi mennä.

Sitä sikiötä voi kutsua lapseksi ilman että lääkärinä siihen sitoo tunteitaan

Ymmärrän tuskasi, koska olen kokenut myös saman. Minulla piti olla samana päivänä ensimmäinen ultra, mutta samana päivänä sain keskenmenon. Kohtaaminen lääkärin kanssa oli jäätävä. Lääkäri totesi vain, että on tapahtunut keskenmeno ja käski lähteä kotiin, sekä tarvittaessa tulla uudestaan, jos vointi pahenee. Minulle lääkäri ei sanonut mitään empaattista, vaan hoitajat osoittivat empaattista käytöstä ottamalla osaa suruuni.

Surin keskenmenoa pitkän ajan. Sain terveen vauvan puolitoista vuotta keskenmenosta ja silti välillä tuli hetkiä, jolloin surin saamaani keskenmenoa. Suru vie oman aikansa. Toisilla surutyö kestää kauemmin. Tärkeää on kuitenkin surra. 

Vierailija kirjoitti:

Rankkaahan se on, mutta siitäkin pitää päästä yli.

Minun yksi ystäväni sai keskenmenon viikolla 12, ja hän HAUTASI sikiön. Sillä on hautapaikka ja kivi. En todellakaan ymmärrä.

Sairaalan roskikseenko mielummin? Heidän vauva.

Luonto on yllättävän viisas ja keskenmenoissa on kyse siitä, että tuleva vauva ei ollutkaan kenties terve tai elinkelpoinen. Äiti ei ole tehnyt tällöin mitään väärin, mutta luontoäiti valitsee alussa niin että osa raskauksista vain menee kesken.

Sure rauhassa surupois ja sitten kun tuntuu, uusi yritys. Se on sen arvoista.

Äiti ja tytör 7 kk

Mulla on takana kaksi keskenmenoa (viikoilla 8 ja 13) ja useampia biokemiallisia raskauksia eli olen ehtinyt varhaisessa vaiheessa jo ilahtua raskaustestin kahdesta viivasta... jotka eivät ole sitten enää vahvistuneet vaan hiipuneet. Eka noista keskenmenoista oli henkisesti hirveä. Tuntui ehkä kuukauden verran sen jälkeen, että en pysty enää koskaan olemaan iloinen. Siitä kuitenkin pikkuhiljaa noustiin. Ja lopulta parin vuoden kuluttua saatiin terve poitsu ja nyt jos kaikki menee hyvin, on toinen lapsi tulossa ensi vuoden alussa :) Mullakin on näiden raskauksien kohdalla ollut ikää jo vähän alle-vähän päälle 40, niin että omalta kohdaltani voin rohkaista sinua Ap, että toivoa ei pidä menettää turhan aikaisin!!

Tosiaan siis kävin työterveyslääkärissä, joka tarkasti yleiskunnon eli verenpaineen ja hengityksen ja paineli alavatsaa. Ei siis ultrannut tai verikokeita ottanut. Mutta kyllä tämän vuodon ja kipujen perusteella osaan itsekkin dignosoida keskenmenon. Myöskin tein raskaustestin tänäaamuna, joka osoitti haaleamman testiviivan kuin mitä silloin alunperin tein. Hematoomaa ajattelin ekana, mutta "kuukautiskipujen" ja runsaan vuodon takia homma on aika selvä.

Ap

Olen hyvin pahoillani puolestanne!

Lääkärit ovat persoonia, eikä heillä ole yleistä linjaa sen suhteen, onko alkio tai sikiö vauva vai ei. Itse olen lähinnä kohdannut lääkäreitä, joille se on vauva. Varhaisen keskenmenon tapahduttua lääkäri pyyhki kyyneliä silmistään.

Toisaalta lain mukaan syntymättömillä ei juurikaan oikeuksia ole, ja ymmärrän että jotkut lääkärit jotka ehkä näkevät paljonkin kuolemaa, eivät kestä ajatella pikkuisia vauvoina.