Lue keskustelun säännöt.
Voiko huonossakin tilanteessa oppia olemaan tyytyväinen elämäänsä? (Muita mt-ongelmaisia paikalla)
12.05.2018 |
Olen miettinyt itsemurhaa paljon ja yrittänytkin sitä. Olen viime aikoina koittanut ponnistella kaikkeni antaen parantaakseni tilannettani, mutta mikään ei vaan onnistu. Elämäni tulee todennäköisesti olemaan surkeaa kituuttamista alusta loppuun vakavien traumojen, mt-onhelmien yms. takia.
Mietin elementtejä, jotka yleensä tekevät ihmisen onnellisemmaksi, ja mitä itse haluaisin. Ulkopuoliset asiat auttavat paljon, mutta se tunne tulee kuitenkin ihmisen sisältä.
Onko se muilta ja ulkoapäin ja tuurin kautta tuleva tarpeellista? Onko mahdollista tulla tyytyväiseksi elämäänsä (=onnelliseksi) ilman oikeastaan mitään? Ja vaikka olisikin ihan sekaisin ja traumatisoitunut?
Olen huomannut, että mussa ainakin on sellaisia ikäänkuin muureja, jotka estävät mun rauhallisen olon. Eläinkään ei rauhoitu, jos se kokee olonsa uhatuksi. Mun tapauksessani uhka tulee pääasiassa sisältä päin. Ulkoiset asiat onkin yllättäen aika pieniä. Ensimmäinen askel on selvästi noiden uhkien kartoittaminen. Eli pitää katsoa totuutta silmiin välittämättä siitä, onko ne todennäköisiä uhkia vai ei. Aivojen mielestä kaikki se on pääosin totta.
Mä en pysty puhumaan tunteista, enkä osaa edes sanoa, miltä musta tuntuu, joten olen maalannut mun tunteitani ja kokemiani uhkia, ja mulla on nyt tavallaan oma värikoodisto ja visuaalinen tietokirja. On aivan sama, miten sen kartoittamisen tekee lopulta, kunhan vaan on perillä siitä, mitkä asiat tarkkaan ottaen vaivaavat ja vaikuttavat eri asioihin sitä kautta.
Kartoittamisen jälkeen tulee tietysti tarkastelu. Mä olen siinä vasta osittain. Kaikki ne asiat on ihmiselle luontaisia. Tasapainoa on vaan vaikeampi löytää. Kullekin tilalle on olemassa vastapaino, ja se on löydettävä. Ne on erilaisia eri ihmisillä. On myöskin epäterveitä vastapainoja kuten alkoholi, itsensä satuttaminen eri tavoin yms. Näistäkin on vaikea oppia pois. Mä olen alkoholisti, koska olen käyttänyt alkoholia epäterveenä vastapainona.
Yleensä nämä positiiviset vastapainot on aika lapsellisia ja "typeriä" asioita, jota ei enää aikuisena pitäisi tehdä. Villi tanssiminen, vesivärien roiskiminen, asioiden hajottaminen, huutaminen, yksinäisyyteen vetäytyminen, itkeminen yms. Ja usein asioiden ratkaisu myös vaatii aika paljon sekä etu- että jälkikäteen, vaikka ne olisikin tavallaan ratkaistavissa, eikä elä sen kanssa -kamaa. Pitäisi pyytää anteeksi, nöyrtyä, kohdata toisen tunteet tai lähteä pois yms. Ja sitten on juttuja, jotka on kroonisia. Esim. traumat. Mä olen riehunut itsekseni huutaen olemattomille ihmisille ja tehden älyttömiä juttuja, koska kuulin ääniä. Tietyt äänet loppuivat siihen, koska olin löytänyt vastapainon. Aikaisemmin olin vaan kuunnellut ja ahdistunut.
Pitää siis olla jokseenkin outo, jos haluaa olla elämäänsä tyytyväinen jotenkin syvemmällä tasolla. Kuvio menee kai näin: uhka > toimintastrategia > toteutus. Tämä tapahtuu luonnollisesti, mutta joskus epäterveillä tavoilla. Toimintastrategia tulee usein jostain alitajunnasta. Prosessi täytyy käydä läpi tietoisesti, jolloin siinä on enemmän vaiheita, mutta toteutus on terveempi. Alitajunnan oma toimintastrategia on esimerkiksi mulla vaan se, että ryyppään kunnes nukahdan.
Uhka on aina uhka. Se on olemassa, vaikka olisikin naurettava juttu. Naurettavatkin jutut voi kasvaa hyvin suuriin mittasuhteisiin. Sen uhan olemassaolo on tunnustettava, ja sitten tehtävä suunnitelma ja rohkeasti toteutettava se.
Onnellisuus tai oman tilanteensa hyväksyminen sen ollessa huono vaatisi tasapainoa, lapsellisuutta, valmiutta muuttumaan ja muuttamaan asioita, lempeyttä, anteeksiantoa, rohkeutta ja ehdotonta rehellisyyttä.
Näin mä koitan pitää itseni hengissä. Toivon, että tulisin tyytyväiseksi.
Kommentit (66)
Mikä ihmeen uhka, oletko skitsofreenikko? :D Kannattaisiko koettaa lähteä lenkille, pyöräilemään tai urheilemaan. Aloittaa vaikka excel-taulukko/vihko menoista ja tuloista, to do -list, hakea opiskelemaan, lukea uutisia, käydä kahvilla ja syömässä. :DD
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sinulla on ihmeellinen maailmankuva/elämänkatsomus.
Mielestäni onni tulee ulkoisista asioista: koulututkinnosta, työpaikasta, kohtuullisesta palkasta, terveydestä ja ihmisistä ympärillä.
Kuulostaa todella sekopäiseltä.
No, mä tiedän olevani aika outo. Mä urheilen, syön terveellisesti ja muutenkin teen kaikkeni jotenkin kunnollisen elämän eteen, mutta joo, olen vaan sekopää. Olen ollut sairas liian pitkään, eikä ilman työkokemusta pääse mihinkään. Ja mulla on paljon epäonnisia rajoitteita. Ammattilaisetkaan ei ole kyenneet auttamaan mua uravalinnassa, koska me jutut vaikuttaa kaikkeen.
Mulla on diagnosoitu asperger ja sivussa on ollut ties mitä. En nyt poissulje sitä skitsofreniaakaan, vaikka mun pitäisikin olla aika epätyypillinen tapaus.
Uhka on uhka. Eläin saattaa säikkyä asioita, jotka ei ole uhkia, mutta se uhan tunne on todellinen. Ihminen voi koittaa löytää keinoja helpottaa sitä uhan tunnetta. Negatiiviset tunteet kielivät jostain koetusta uhasta. Ne on reaktioita. Liioitellun vahva tunne pieneen asiaan kertoo siitä, että taustalla on jokin suuremman uhan tunne johtuen esim. traumoista.
Pointti on se, että mun ei ole mahdollista saavuttaa monia ulkoisia asioita. Ehkä en edes olisi elämääni tyytyväinen, vaikka saisinkin ne, koska olisin edelleen yhtä epätasapainoinen ilman jotain työstämistä. Totta kai haluan elättää itseni, mutta nykyinen tilanne on jatkunut niin kauan, että ehkä se on vaan hyväksyttävä.
ap
En tiedä ymmärsinkö aloitusviestiä kokonaan, mutta vastaan itse otsikon kysymykseen.
Olen traumataustainen ja käyn terapiassa. Löytyy myös ahdistusta, dissosiaatiota ja vaikeaa masennusta. Kaiken päälle pers.häiriö sekä syömishäiriö ja pakko-oireinen häiriö.
Olen tullut jo vuosia sitten siihen tulokseen, että elämäni ei tule ikinä olemaan onnellista siten, miten se yleensä ymmärretään. Minä en tule koskaan olemaan kunnolla tyytyväinen, vakaa tai sisäisesti rauhallinen. Traumat jäytävät, järsivät luitani ja ytimiäni. Käyn terapiassa, mutta en ole kokenut siitä suurta apua. Tunnen selvästi että peli on ns. menetetty jo...
Jotta kestäisin tätä elämääni enkä (enää) yrittäisi itsemurhaa, olen joutunut sulkemaan osan tunnekanavista kokonaan pois päältä. Opettelen elämään sen tiedon kanssa, että en tule koskaan saamaan haluamaani monessakaan asiassa ja että se on nyt fakta- turha itkeä tai pulikoida jatkuvasti vastaan, ei auta. Toisin kuin luulisi, nämä oivallukset ovat helpottaneet oloani ja ahdistustani. Asioiden hyväksyminen on tuonut mukanaan surua ja ulkopuolisuuden tunteita, mutta myös jonkinlaisen rauhan. On turha viljellä toivoa siellä, missä sillä ei ole alkeellisiakaan edellytyksiä kasvaa.
Syötkö ap lääkkeitä? Minä syön. Aluksi vastustin niitä, silloin kun olin vielä nuori ja naiivi. Kuvittelin, että puhumalla paranen. No, en parantunut. Lääkkeet auttavat paljon: poistavat osan ahdistuksesta, tuovat toimintakykyä niin että jaksaa hoitaa asiansa ja kotinsa. Turruttavat myös tunteita, joten ei satu niin paljon.
Vierailija kirjoitti:
No, mä tiedän olevani aika outo. Mä urheilen, syön terveellisesti ja muutenkin teen kaikkeni jotenkin kunnollisen elämän eteen, mutta joo, olen vaan sekopää. Olen ollut sairas liian pitkään, eikä ilman työkokemusta pääse mihinkään. Ja mulla on paljon epäonnisia rajoitteita. Ammattilaisetkaan ei ole kyenneet auttamaan mua uravalinnassa, koska me jutut vaikuttaa kaikkeen.
Mulla on diagnosoitu asperger ja sivussa on ollut ties mitä. En nyt poissulje sitä skitsofreniaakaan, vaikka mun pitäisikin olla aika epätyypillinen tapaus.
Uhka on uhka. Eläin saattaa säikkyä asioita, jotka ei ole uhkia, mutta se uhan tunne on todellinen. Ihminen voi koittaa löytää keinoja helpottaa sitä uhan tunnetta. Negatiiviset tunteet kielivät jostain koetusta uhasta. Ne on reaktioita. Liioitellun vahva tunne pieneen asiaan kertoo siitä, että taustalla on jokin suuremman uhan tunne johtuen esim. traumoista.
Pointti on se, että mun ei ole mahdollista saavuttaa monia ulkoisia asioita. Ehkä en edes olisi elämääni tyytyväinen, vaikka saisinkin ne, koska olisin edelleen yhtä epätasapainoinen ilman jotain työstämistä. Totta kai haluan elättää itseni, mutta nykyinen tilanne on jatkunut niin kauan, että ehkä se on vaan hyväksyttävä.
ap
Öö? Mitäs rajoitteita löytyy, muuta kuin mielisairaus? Olen pahoillasi puolestasi, tuo on järkyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä ymmärsinkö aloitusviestiä kokonaan, mutta vastaan itse otsikon kysymykseen.
Olen traumataustainen ja käyn terapiassa. Löytyy myös ahdistusta, dissosiaatiota ja vaikeaa masennusta. Kaiken päälle pers.häiriö sekä syömishäiriö ja pakko-oireinen häiriö.
Olen tullut jo vuosia sitten siihen tulokseen, että elämäni ei tule ikinä olemaan onnellista siten, miten se yleensä ymmärretään. Minä en tule koskaan olemaan kunnolla tyytyväinen, vakaa tai sisäisesti rauhallinen. Traumat jäytävät, järsivät luitani ja ytimiäni. Käyn terapiassa, mutta en ole kokenut siitä suurta apua. Tunnen selvästi että peli on ns. menetetty jo...
Jotta kestäisin tätä elämääni enkä (enää) yrittäisi itsemurhaa, olen joutunut sulkemaan osan tunnekanavista kokonaan pois päältä. Opettelen elämään sen tiedon kanssa, että en tule koskaan saamaan haluamaani monessakaan asiassa ja että se on nyt fakta- turha itkeä tai pulikoida jatkuvasti vastaan, ei auta. Toisin kuin luulisi, nämä oivallukset ovat helpottaneet oloani ja ahdistustani. Asioiden hyväksyminen on tuonut mukanaan surua ja ulkopuolisuuden tunteita, mutta myös jonkinlaisen rauhan. On turha viljellä toivoa siellä, missä sillä ei ole alkeellisiakaan edellytyksiä kasvaa.
Syötkö ap lääkkeitä? Minä syön. Aluksi vastustin niitä, silloin kun olin vielä nuori ja naiivi. Kuvittelin, että puhumalla paranen. No, en parantunut. Lääkkeet auttavat paljon: poistavat osan ahdistuksesta, tuovat toimintakykyä niin että jaksaa hoitaa asiansa ja kotinsa. Turruttavat myös tunteita, joten ei satu niin paljon.
Mulla taas on tällainen tilanne: ulkonäkö itselleni tärkeä asia->lääkkeet turvottavat->menetän itseluottamuksen->en pysty sosiaalisiin tilanteisiin->tuijotan sitten seiniä.
Vaihtoehtoinen tilanne: en syö lääkkeitä->olen paskana->kehtaisin nähdä ihmisiä, mutta olisin täysin paskana.
Tai jotenkin, en tajua.
Mulle onni ja hyvä elämä ja psyykkinen hyvinvointi tarkoittaa ulkoista hyvinvointia ja keskiluokkaista elämää, mitä sitä miettimään syntyjä syviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisään, että onhan se aika sekopäistä ikäänkuin hylätä ulkoinen maailma ja etsiä onnea itsestään. Mutta lopulta se onnen tunne tulee kuitenkin nimenomaan ihmisestä itsestään. Ihminen on itse oman maailmankaikkeutensa keskus. Moniin asioihin ei voi vaikuttaa, mutta ehkä itseensä voi. Siihen voi ehkä jotenkin vaikuttaa, miten suhtautuu maailmaan ja miten sitä havainnoi. Nämä asiat vaikuttavat toimintaankin.
Samalla sitä rupeaa kunnioittamaan ja arvostamaan muitakin hyvin hienoina elävinä olentoina ja organismeina.
ap
Vierailija kirjoitti:
Lisään, että onhan se aika sekopäistä ikäänkuin hylätä ulkoinen maailma ja etsiä onnea itsestään. Mutta lopulta se onnen tunne tulee kuitenkin nimenomaan ihmisestä itsestään. Ihminen on itse oman maailmankaikkeutensa keskus. Moniin asioihin ei voi vaikuttaa, mutta ehkä itseensä voi. Siihen voi ehkä jotenkin vaikuttaa, miten suhtautuu maailmaan ja miten sitä havainnoi. Nämä asiat vaikuttavat toimintaankin.
Samalla sitä rupeaa kunnioittamaan ja arvostamaan muitakin hyvin hienoina elävinä olentoina ja organismeina.
ap
Ööh, okei. :DD
En nyt tiedä, mitä sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään, että onhan se aika sekopäistä ikäänkuin hylätä ulkoinen maailma ja etsiä onnea itsestään. Mutta lopulta se onnen tunne tulee kuitenkin nimenomaan ihmisestä itsestään. Ihminen on itse oman maailmankaikkeutensa keskus. Moniin asioihin ei voi vaikuttaa, mutta ehkä itseensä voi. Siihen voi ehkä jotenkin vaikuttaa, miten suhtautuu maailmaan ja miten sitä havainnoi. Nämä asiat vaikuttavat toimintaankin.
Samalla sitä rupeaa kunnioittamaan ja arvostamaan muitakin hyvin hienoina elävinä olentoina ja organismeina.
ap
Ööh, okei. :DD
En nyt tiedä, mitä sanoa.
Tai siis, onni tulee ulkoisista asioista, ja jos ne ei ole kunnossa, ei voi olla sisäisestikään kunnossa. Tajuuks? :D
Olet tarkkanäköinen, syvällinen ja hyvä kirjoittamaan. Lisäksi tulee mieleen ihan vaan juuri sellainen taiteilijaluonne. Sun juttus vois olla juuri se ilmaisu taiteen kautta. Tosiaan kuvataiteet, ja olet kyllä hyvä kirjoittamaan.
Aika, ajan kuluminen, usein auttaa ahdistuksessa ja masennussa, siis siten, että lopulta olo helpottaa, edes vähäksi aikaa. Eli pitäis vaan malttaa olla kärsivällinen. Mä myös kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta, ja olen aika huono antamaan vinkkejä tai lohduttamaan. Kuolemaa minäkin tässä vaan odottelen. ;) Mutta mun mielestä sä vaikutat kiehtovalta ja ilmaisuvoimaiselta ihmiseltä, jolla olisi varmaan paljon jaettavaa ja annettavaa. Toivotan voimia ja toiveikkuutta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja jotenkin susta tulee mulle mieleen Mara Balls. Ihan vaan sen perusteella mitä olen hänen haastatteluita lukenut.
Musta tuntuu, et voisin oppia olemaan tyytyväinen, jos voisin lopettaa tuntemasta olevani loinen yhteiskunnalle. En oo työkykyinen just nyt, ja tuntuu että vaikka vuoden-parin päästä pystyisinkin ainakin johonkin helpotettuun työviikkoon, kuka mut palkkaisi?
Kuolema on niin hankala asia. Yhteiskunnalle ois kokonaisuudessaan parempi, jos kuolisin, et tarvisi maksaa sairaus-, kuntoutus- ja tulevaisuudessa työttymyystukea/rahaa/you know. Mut lähipiiri kärsisi. Kumpi sit on oikein?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon varmaan kanssa outo kun ylipäätään pidän onnea aika ohimenevänä ja hetkellisenä enkä hirveen merkittävänä asiana tässä maailmassa. Minua on auttanut se, että yritän aina muistaa olevani tässä hetkessä. Eli jätän menneisyyden vatkaamisen tai tulevaisuuden pelkäämisen ja yritän keskittyä tämän hetken olemiseen useaan kertaan päivässä. Jotain meditaation tyyppistä ehkä? Mulle onnen hetket ei liity ulkoisiin juttuihin vaan nimenomaan sisäiseen tilaan ja sen muutoksiin. Esim jos on ollut kova ahdistus niin se lieveneminen tuntuu suhteessa hyvältä...pyrin hoitamaan hommani, ja ajattelen että se riittää. En siis tavoittelekaan onnellisuutta.
T. Toistuva masennus
Vierailija kirjoitti:
En tiedä ymmärsinkö aloitusviestiä kokonaan, mutta vastaan itse otsikon kysymykseen.
Olen traumataustainen ja käyn terapiassa. Löytyy myös ahdistusta, dissosiaatiota ja vaikeaa masennusta. Kaiken päälle pers.häiriö sekä syömishäiriö ja pakko-oireinen häiriö.
Olen tullut jo vuosia sitten siihen tulokseen, että elämäni ei tule ikinä olemaan onnellista siten, miten se yleensä ymmärretään. Minä en tule koskaan olemaan kunnolla tyytyväinen, vakaa tai sisäisesti rauhallinen. Traumat jäytävät, järsivät luitani ja ytimiäni. Käyn terapiassa, mutta en ole kokenut siitä suurta apua. Tunnen selvästi että peli on ns. menetetty jo...
Jotta kestäisin tätä elämääni enkä (enää) yrittäisi itsemurhaa, olen joutunut sulkemaan osan tunnekanavista kokonaan pois päältä. Opettelen elämään sen tiedon kanssa, että en tule koskaan saamaan haluamaani monessakaan asiassa ja että se on nyt fakta- turha itkeä tai pulikoida jatkuvasti vastaan, ei auta. Toisin kuin luulisi, nämä oivallukset ovat helpottaneet oloani ja ahdistustani. Asioiden hyväksyminen on tuonut mukanaan surua ja ulkopuolisuuden tunteita, mutta myös jonkinlaisen rauhan. On turha viljellä toivoa siellä, missä sillä ei ole alkeellisiakaan edellytyksiä kasvaa.
Syötkö ap lääkkeitä? Minä syön. Aluksi vastustin niitä, silloin kun olin vielä nuori ja naiivi. Kuvittelin, että puhumalla paranen. No, en parantunut. Lääkkeet auttavat paljon: poistavat osan ahdistuksesta, tuovat toimintakykyä niin että jaksaa hoitaa asiansa ja kotinsa. Turruttavat myös tunteita, joten ei satu niin paljon.
Mulla on ns. samat setit. Melkein. Olen todellakin kyyninen yms. ja olen yrittänyt itsemurhaa useamman kerran. Mietin vain, ettei tämä ole vaihtoehto. Ihmismielessä on potentiaalia enempään. En syö lääkkeitä. Olen yrittänyt, mutta niillä on ollut aina liian karseita sivuvaikutuksia tai ne ei ole toimineet oikein siitä huolimatta, että olen kokeillut niitä useita kuukausia.
Mä en suurimman osan ajasta tunne mitään. Kun olen päässyt omaan turvalliseen asuntooni, olen vuosien aikana saanut semmoisia "tunnekohtauksia" välillä ja yleismieliala on sellainen, että olen keskittynyt selviytymään vain yhdestä päivästä.
Luin joskus jotain buddhalaisten juttuja, mutta ne ei vaikuttaneet muhun. Miten voisin iloita jostain yksnkertaisesta asiasta kun dissosiaatio sitoo mun tunteeni useimmiten kokonaan pois? En mitenkään.
Olen tarkkaillut eläimiä aika paljon. Olen ajatellut, että ehkä ajattelen turhan monimutkaisesti. Ehkä kaikki ajattelevat liian mutkikkaasti. Jospa asian ydin on se, että palaa vain ikäänkuin omaksi alkukantaiseksi itsekseen ja sopeutuu yhteiskuntaan vain niiltä osin kuin se on pakollista. Asiat on usein yksinkertaisia. On paino ja vastapaino.
Mulla oli rescue-koira joskus. Se oli pelokkain koira, jonka olen koskaan tavannut. Hänen kanssa opin aika paljon.
ap (kylähullu)
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu, et voisin oppia olemaan tyytyväinen, jos voisin lopettaa tuntemasta olevani loinen yhteiskunnalle. En oo työkykyinen just nyt, ja tuntuu että vaikka vuoden-parin päästä pystyisinkin ainakin johonkin helpotettuun työviikkoon, kuka mut palkkaisi?
Kuolema on niin hankala asia. Yhteiskunnalle ois kokonaisuudessaan parempi, jos kuolisin, et tarvisi maksaa sairaus-, kuntoutus- ja tulevaisuudessa työttymyystukea/rahaa/you know. Mut lähipiiri kärsisi. Kumpi sit on oikein?
En nyt tiedä, miks ajattelet asiaa yhteiskunnan kautta, etkä ittesi kautta. Otat ne rahat, mitkä saat?
Koska olet neuropsykiatrinen potilas, en tiedä. Normaali masennus&ahdistus hyvin kuntoutettavissa.
Mutta en tiedä, muutto johonkin autistiasuntolaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu, et voisin oppia olemaan tyytyväinen, jos voisin lopettaa tuntemasta olevani loinen yhteiskunnalle. En oo työkykyinen just nyt, ja tuntuu että vaikka vuoden-parin päästä pystyisinkin ainakin johonkin helpotettuun työviikkoon, kuka mut palkkaisi?
Kuolema on niin hankala asia. Yhteiskunnalle ois kokonaisuudessaan parempi, jos kuolisin, et tarvisi maksaa sairaus-, kuntoutus- ja tulevaisuudessa työttymyystukea/rahaa/you know. Mut lähipiiri kärsisi. Kumpi sit on oikein?
En nyt tiedä, miks ajattelet asiaa yhteiskunnan kautta, etkä ittesi kautta. Otat ne rahat, mitkä saat?
Koska olet neuropsykiatrinen potilas, en tiedä. Normaali masennus&ahdistus hyvin kuntoutettavissa.
Mutta en tiedä, muutto johonkin autistiasuntolaan?
En oo AP. Mulla on vaikea masennus ja ahdistushäiriö, oon ollut terapiassa/kuntoutuksessa nyt about 10 vuotta. En kärsi autismista.
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu, et voisin oppia olemaan tyytyväinen, jos voisin lopettaa tuntemasta olevani loinen yhteiskunnalle. En oo työkykyinen just nyt, ja tuntuu että vaikka vuoden-parin päästä pystyisinkin ainakin johonkin helpotettuun työviikkoon, kuka mut palkkaisi?
Kuolema on niin hankala asia. Yhteiskunnalle ois kokonaisuudessaan parempi, jos kuolisin, et tarvisi maksaa sairaus-, kuntoutus- ja tulevaisuudessa työttymyystukea/rahaa/you know. Mut lähipiiri kärsisi. Kumpi sit on oikein?
Mun mielestä sun ei tarvitse yhtään miettiä olevasi jotenkin kustannus. Yhteiskunta on sitä varten että pidetään toisistamme huolta. Mä olen ollut ajoittain poissa työelämästä ja nyt taas pitkään jo töissä. Maksan taas aika paljon veroja ja just siksi että me kaikki voitaisiin elää ja pyrkiä olemaan itsejämme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä ymmärsinkö aloitusviestiä kokonaan, mutta vastaan itse otsikon kysymykseen.
Olen traumataustainen ja käyn terapiassa. Löytyy myös ahdistusta, dissosiaatiota ja vaikeaa masennusta. Kaiken päälle pers.häiriö sekä syömishäiriö ja pakko-oireinen häiriö.
Olen tullut jo vuosia sitten siihen tulokseen, että elämäni ei tule ikinä olemaan onnellista siten, miten se yleensä ymmärretään. Minä en tule koskaan olemaan kunnolla tyytyväinen, vakaa tai sisäisesti rauhallinen. Traumat jäytävät, järsivät luitani ja ytimiäni. Käyn terapiassa, mutta en ole kokenut siitä suurta apua. Tunnen selvästi että peli on ns. menetetty jo...
Jotta kestäisin tätä elämääni enkä (enää) yrittäisi itsemurhaa, olen joutunut sulkemaan osan tunnekanavista kokonaan pois päältä. Opettelen elämään sen tiedon kanssa, että en tule koskaan saamaan haluamaani monessakaan asiassa ja että se on nyt fakta- turha itkeä tai pulikoida jatkuvasti vastaan, ei auta. Toisin kuin luulisi, nämä oivallukset ovat helpottaneet oloani ja ahdistustani. Asioiden hyväksyminen on tuonut mukanaan surua ja ulkopuolisuuden tunteita, mutta myös jonkinlaisen rauhan. On turha viljellä toivoa siellä, missä sillä ei ole alkeellisiakaan edellytyksiä kasvaa.
Syötkö ap lääkkeitä? Minä syön. Aluksi vastustin niitä, silloin kun olin vielä nuori ja naiivi. Kuvittelin, että puhumalla paranen. No, en parantunut. Lääkkeet auttavat paljon: poistavat osan ahdistuksesta, tuovat toimintakykyä niin että jaksaa hoitaa asiansa ja kotinsa. Turruttavat myös tunteita, joten ei satu niin paljon.
Mulla on ns. samat setit. Melkein. Olen todellakin kyyninen yms. ja olen yrittänyt itsemurhaa useamman kerran. Mietin vain, ettei tämä ole vaihtoehto. Ihmismielessä on potentiaalia enempään. En syö lääkkeitä. Olen yrittänyt, mutta niillä on ollut aina liian karseita sivuvaikutuksia tai ne ei ole toimineet oikein siitä huolimatta, että olen kokeillut niitä useita kuukausia.
Mä en suurimman osan ajasta tunne mitään. Kun olen päässyt omaan turvalliseen asuntooni, olen vuosien aikana saanut semmoisia "tunnekohtauksia" välillä ja yleismieliala on sellainen, että olen keskittynyt selviytymään vain yhdestä päivästä.
Luin joskus jotain buddhalaisten juttuja, mutta ne ei vaikuttaneet muhun. Miten voisin iloita jostain yksnkertaisesta asiasta kun dissosiaatio sitoo mun tunteeni useimmiten kokonaan pois? En mitenkään.
Olen tarkkaillut eläimiä aika paljon. Olen ajatellut, että ehkä ajattelen turhan monimutkaisesti. Ehkä kaikki ajattelevat liian mutkikkaasti. Jospa asian ydin on se, että palaa vain ikäänkuin omaksi alkukantaiseksi itsekseen ja sopeutuu yhteiskuntaan vain niiltä osin kuin se on pakollista. Asiat on usein yksinkertaisia. On paino ja vastapaino.
Mulla oli rescue-koira joskus. Se oli pelokkain koira, jonka olen koskaan tavannut. Hänen kanssa opin aika paljon.
ap (kylähullu)
En pysty sanomaan tähän mitään, koska tää teksti on ihan henkinen raiskaus. Mä en tiedä mitä sanoa.
Hyi helvetti. Kuulostaa todella friikiltä. Mulla on ollut masennus ja ahdistus, mutta en tiedä, mitä tekisin sinun tilanteessasi.