Pohjaton, katteeton itseluottamus vs. todellinen itsetunto

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin mm. yhteen Suomen aikoinaan eturivin taiteilijaan, minut kutsuttiin mukaan paikallisradion toimintaan yms. Hänell ei ois tapahtunut näistä mitään, koska "tunsi itsensä. 😂

1

Mutta näistäkin saattoi kadehtia. Ja huomautella piikikkäästi.

1

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin mm. yhteen Suomen aikoinaan eturivin taiteilijaan, minut kutsuttiin mukaan paikallisradion toimintaan yms. Hänell ei ois tapahtunut näistä mitään, koska "tunsi itsensä. 😂

1

"Tunsi itsensä" ja ymmärsi olla menemättä! 🤣🤣😂😂😅

Kyllähän siitä piti minua rokottaa, kun mä vaan menin, vaikken mitään sen enempää osannut.

1

Sitäpaitsi se voi kohdallani olla, että tunne, että itseluottamukseni oli katteeton oli sekin äitini minulle syöttämä valhe. Eli eihän kukaan ole seppä syntyessään, mutta itseluottamus auttaa opettelemaan asioita. Tätä äitini ei kuitenkaan tukenut, vaan antoi ymmärtää, että olen loukkaaava ja hirveä ihminen.

1

Esimerkiksi äiti ei ollut ollenkaan sitä mieltä, että ystävä kadehtiessaan on väärässä. Minä olin ikävä, koska aiheutin syytä olla kateellinen.

1

Eli ystävän piikikkyys oli minun syyni.

1

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi se voi kohdallani olla, että tunne, että itseluottamukseni oli katteeton oli sekin äitini minulle syöttämä valhe. Eli eihän kukaan ole seppä syntyessään, mutta itseluottamus auttaa opettelemaan asioita. Tätä äitini ei kuitenkaan tukenut, vaan antoi ymmärtää, että olen loukkaaava ja hirveä ihminen.

1

Nykyinen terapeuttini ainakin on sitä mieltä, että äitini vain kadehti minua ja koitti vetää jalat altani, etten kykenisi yhtään mihinkään. Eli hänestä itseluottamukselleni olisi ollut enemmän katetta, kuin mitä äitini sille antoi. Olen samaa mieltä nyt, mutta en nähnyt asiaa nuorena.

1

Nuorena ajattelin vain, että jos itseluottamukseni petti minut, eli että olin jossain kuvitellut osaamisestani ja itsestäni liikoja, että olen kauhean surkea ja huono. Ja äiti tuki tätä ajatusta, oli sen ylläpitäjä. Näin hänen ei tarvinnut kestää sitä, että pärjään ja osaan ja nautin elämästä, kuuntelematta hänen masentamaan tähtääviä pskapuheitaan.

1

Onneksi kohta on äitienpäivä niin voin pahoittaa äidin mieltä olemalla ottamatta yhteyttä :)

1

Hän voi olla kyvyistään yksinään mitä mieltä haluaa 💐

1

Onko itsetunto ja itsetuntemus sama asia?

Itsetuntemus = se mitä tietää itsestään, miten todenmukainen on minäkäsitys/minäkuva. 

Itsetunto = Itsearvostus, omanarvontunto. Se millä fiiliksellä itseensä suhtautuu eli miten paljon arvostaa tai inhoaa itseään.

Eivät siis tarkoita samaa asiaa, vaikka usein ihmisellä onkin yhtä aikaa joko molemmat hyviä tai molemmat huonoja. Ei kuitenkaan mene yksi yhteen niin, että ne olisi aina samassa suhteessa toisiinsa verrattuna.

Faith kirjoitti:

Olen huomannut että eri ihmiset antavat erilaisia sisältöjä käsitteille 'itsetunto' ja 'itseluottamus'.

Tässä omia käsityksiäni sanojen merkityssisällöistä ja niiden välisestä suhteesta.

Itsetunto (siis se että tuntee itsensä, kykynsä, vahvuutensa, heikkoutensa, rajallisuutensa, minuutensa varjoisat ulottuvuudet...) on itseluottamuksen perusta.

Itsensä tunteva, eli ihminen jolla on hyvä itsetunto, voi ryhtyä hankkeisiin ja tarttua tehtäviin, joihin hän tietää soveltuvansa ainakin riittävän hyvin, ja hän voi luottaa itseensä (= itseluottamus) suorittaessaan niitä.

Esim. minä tiedän olevani huono matikassa (ts. tunnen itseni ja tiedän, että matikka kuuluu heikkouksiini), ja ymmärrän, että pärjäisin surkeasti matematiikkakilpailussa enkä sen takia lähde huonolla itseluottamuksella säheltämään sellaiseen.

Samaa mieltä.

Lisäksi terve itsetunto on usein faktapohjaista tai kokemustasolla uskottavasti perusteltua. Esimerkiksi: "olen pärjännyt aivan hyvin tehtävässä x aikaisemmin, joten luotan, että tulen pärjäämään siinä hyvin myös tulevaisuudessa." Katteettoman, pullistuneen egon antama itseluottamus sen sijaan vaikuttaisi perustuvan johonkin olemukselliseen, lähes maagiseen käsitykseen omasta erinomaisuudesta, tyyliin: "olen pärjännyt loistavasti tehtävässä x (todellisuudessa keskivertotasolla), joten tulen menestymään erinomaisesti myös (täysin erilaisessa) tehtävässä y". Pohjaton ego on siis tavallaan täynnä ilmaa. 

Raja on kyllä välillä vähän häilyvä. Itse olen tapellut vuosia huonon itsetunnon kanssa, joten nyt kun itseluottamusta on pikku hiljaa positiivisten kokemuksien kautta alkanut kertyä, pitää tehdä paljon itsetutkiskelua ettei mittari heilahtaisi taas sinne toiseen ääripäähän. 

Keskusteleeko tässä joku itsensä kanssa?  :)

Virtahepo kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Olen huomannut että eri ihmiset antavat erilaisia sisältöjä käsitteille 'itsetunto' ja 'itseluottamus'.

Tässä omia käsityksiäni sanojen merkityssisällöistä ja niiden välisestä suhteesta.

Itsetunto (siis se että tuntee itsensä, kykynsä, vahvuutensa, heikkoutensa, rajallisuutensa, minuutensa varjoisat ulottuvuudet...) on itseluottamuksen perusta.

Itsensä tunteva, eli ihminen jolla on hyvä itsetunto, voi ryhtyä hankkeisiin ja tarttua tehtäviin, joihin hän tietää soveltuvansa ainakin riittävän hyvin, ja hän voi luottaa itseensä (= itseluottamus) suorittaessaan niitä.

Esim. minä tiedän olevani huono matikassa (ts. tunnen itseni ja tiedän, että matikka kuuluu heikkouksiini), ja ymmärrän, että pärjäisin surkeasti matematiikkakilpailussa enkä sen takia lähde huonolla itseluottamuksella säheltämään sellaiseen.

Samaa mieltä.

Lisäksi terve itsetunto on usein faktapohjaista tai kokemustasolla uskottavasti perusteltua. Esimerkiksi: "olen pärjännyt aivan hyvin tehtävässä x aikaisemmin, joten luotan, että tulen pärjäämään siinä hyvin myös tulevaisuudessa." Katteettoman, pullistuneen egon antama itseluottamus sen sijaan vaikuttaisi perustuvan johonkin olemukselliseen, lähes maagiseen käsitykseen omasta erinomaisuudesta, tyyliin: "olen pärjännyt loistavasti tehtävässä x (todellisuudessa keskivertotasolla), joten tulen menestymään erinomaisesti myös (täysin erilaisessa) tehtävässä y". Pohjaton ego on siis tavallaan täynnä ilmaa. 

Raja on kyllä välillä vähän häilyvä. Itse olen tapellut vuosia huonon itsetunnon kanssa, joten nyt kun itseluottamusta on pikku hiljaa positiivisten kokemuksien kautta alkanut kertyä, pitää tehdä paljon itsetutkiskelua ettei mittari heilahtaisi taas sinne toiseen ääripäähän. 

Mikä tässä todistaa, ettei tuo ajatus ole katteeton? En siis väitä mitään, kysyn vain perusteluitasi.

1

Virtahepo kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Olen huomannut että eri ihmiset antavat erilaisia sisältöjä käsitteille 'itsetunto' ja 'itseluottamus'.

Tässä omia käsityksiäni sanojen merkityssisällöistä ja niiden välisestä suhteesta.

Itsetunto (siis se että tuntee itsensä, kykynsä, vahvuutensa, heikkoutensa, rajallisuutensa, minuutensa varjoisat ulottuvuudet...) on itseluottamuksen perusta.

Itsensä tunteva, eli ihminen jolla on hyvä itsetunto, voi ryhtyä hankkeisiin ja tarttua tehtäviin, joihin hän tietää soveltuvansa ainakin riittävän hyvin, ja hän voi luottaa itseensä (= itseluottamus) suorittaessaan niitä.

Esim. minä tiedän olevani huono matikassa (ts. tunnen itseni ja tiedän, että matikka kuuluu heikkouksiini), ja ymmärrän, että pärjäisin surkeasti matematiikkakilpailussa enkä sen takia lähde huonolla itseluottamuksella säheltämään sellaiseen.

Samaa mieltä.

Lisäksi terve itsetunto on usein faktapohjaista tai kokemustasolla uskottavasti perusteltua. Esimerkiksi: "olen pärjännyt aivan hyvin tehtävässä x aikaisemmin, joten luotan, että tulen pärjäämään siinä hyvin myös tulevaisuudessa." Katteettoman, pullistuneen egon antama itseluottamus sen sijaan vaikuttaisi perustuvan johonkin olemukselliseen, lähes maagiseen käsitykseen omasta erinomaisuudesta, tyyliin: "olen pärjännyt loistavasti tehtävässä x (todellisuudessa keskivertotasolla), joten tulen menestymään erinomaisesti myös (täysin erilaisessa) tehtävässä y". Pohjaton ego on siis tavallaan täynnä ilmaa. 

Raja on kyllä välillä vähän häilyvä. Itse olen tapellut vuosia huonon itsetunnon kanssa, joten nyt kun itseluottamusta on pikku hiljaa positiivisten kokemuksien kautta alkanut kertyä, pitää tehdä paljon itsetutkiskelua ettei mittari heilahtaisi taas sinne toiseen ääripäähän. 

Lisäksi asiassa vaikuttaa se, kuka arvioi, ja keitä. Jonkun mielestä toinen ON suoriutunut loistavasti, toinen näkee keskivertoa. Toki on myös tilanteita, joissa tämä en jää varsinaiseksi arviointikysymykseksi, mutta aika usein on siitäkin kyse.

Mitä se sinua haittaa, jos joku arvioi olleensa jossain asiassa erinomainen ja olikin sinusta vain keskiverto? Onko sinun arviosi aina se oikea totuus? Vai vaaditko kiistattomia faktoja ennen kuin tuomitset asioita?

1

Vierailija kirjoitti:

Virtahepo kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Olen huomannut että eri ihmiset antavat erilaisia sisältöjä käsitteille 'itsetunto' ja 'itseluottamus'.

Tässä omia käsityksiäni sanojen merkityssisällöistä ja niiden välisestä suhteesta.

Itsetunto (siis se että tuntee itsensä, kykynsä, vahvuutensa, heikkoutensa, rajallisuutensa, minuutensa varjoisat ulottuvuudet...) on itseluottamuksen perusta.

Itsensä tunteva, eli ihminen jolla on hyvä itsetunto, voi ryhtyä hankkeisiin ja tarttua tehtäviin, joihin hän tietää soveltuvansa ainakin riittävän hyvin, ja hän voi luottaa itseensä (= itseluottamus) suorittaessaan niitä.

Esim. minä tiedän olevani huono matikassa (ts. tunnen itseni ja tiedän, että matikka kuuluu heikkouksiini), ja ymmärrän, että pärjäisin surkeasti matematiikkakilpailussa enkä sen takia lähde huonolla itseluottamuksella säheltämään sellaiseen.

Samaa mieltä.

Lisäksi terve itsetunto on usein faktapohjaista tai kokemustasolla uskottavasti perusteltua. Esimerkiksi: "olen pärjännyt aivan hyvin tehtävässä x aikaisemmin, joten luotan, että tulen pärjäämään siinä hyvin myös tulevaisuudessa." Katteettoman, pullistuneen egon antama itseluottamus sen sijaan vaikuttaisi perustuvan johonkin olemukselliseen, lähes maagiseen käsitykseen omasta erinomaisuudesta, tyyliin: "olen pärjännyt loistavasti tehtävässä x (todellisuudessa keskivertotasolla), joten tulen menestymään erinomaisesti myös (täysin erilaisessa) tehtävässä y". Pohjaton ego on siis tavallaan täynnä ilmaa. 

Raja on kyllä välillä vähän häilyvä. Itse olen tapellut vuosia huonon itsetunnon kanssa, joten nyt kun itseluottamusta on pikku hiljaa positiivisten kokemuksien kautta alkanut kertyä, pitää tehdä paljon itsetutkiskelua ettei mittari heilahtaisi taas sinne toiseen ääripäähän. 

Mikä tässä todistaa, ettei tuo ajatus ole katteeton? En siis väitä mitään, kysyn vain perusteluitasi.

1

Minusta ajatus ei ole katteeton, jos sen voi perustella hyvin nojaten faktoihin. Otetaan esimerkki: opiskelet korkeakoulussa jotain alaa. Olet viimeisen, sanotaanko kahden, vuoden aikana päässyt läpi jokaisesta alasi tentistä, ja saanut arvosteluasteikolla 0-5 arvosanaksi aina 4 tai 5. Tämän perusteella on minusta oikeutettua ja perusteltua tehdä se päätelmä, että sinulla on toimiva opiskelutyyli ja pärjäät hyvin valitsemissasi opinnoissa. Olet todennäköisesti myös melko älykäs.

Itsetuntoon tämä heijastuu siten, että voit tämän pohjalta perustellusti luottaa omiin taitoihisi ja menestykseen alallasi myös tulevaisuudessa, jos jatkat samalla linjalla. Sinulla on tavallaan numerot tukemassa väitettäsi konkreettisena todisteena. Tietenkään kaikki itsetuntokysymykset eivät ole yhtä yksiselitteisiä, ja ei sitä itsetuntoa edes tietenkään kannata rakentaa yksin joidenkin arvosanojen varaan. Tämä nyt on kuitenkin vain yksi esimerkki, joka on helppo havainnollistaa määrällisesti.

Mitä tulee toiseen viestiisi minulle, tietenkään minun näkemykseni ei ole ainoa oikea. En voi enkä halua ratifioida kaikkien ihmisten näkemyksiä omasta itsestään tai sitä, onko heidän itsetuntonsa mielestäni perusteltua vai ei. Tämän keskustelun aiheena on ero pohjattoman, katteettoman ja "todellisen", terveen itsetunnon välillä, ja kerroin ainoastaan oman mielipiteeni.