4-vuotias reipas-ujo tyttöni
Minulla on ihana esikoistyttö, jonka samassa persoonassa on sekä reipasta temperamenttista leikinviejää, että ujoa varuillaan olevaa tyttöä. Olen yrittänyt saada mm. neuvolassa käytännön neuvoja siitä, miten rohkaista tyttöä sosiaalisissa tilanteissa (esim. sukulaiskekkereillä tai kerhossa) olemaan oma eloisa itsensä ja selviytymään isommassa porukassa sekä saada äänensä, toiveensa ja tarpeensa esiintuoduksi. Neuvolatäti on vaan todennut että 'sinulla nyt on tuollainen temperamentiltaan hieman ujo lapsi' ja that's it. Tyttöni ei esim. aina vastaa vieraille jos he kysyvät häneltä vaikka 'mitä kuuluu'. Tai sitten hän tulee pahalle mielelle jos puistossa/kerhossa joku ei leikikään hänen kanssaan. Sydäntäni särkee kun tunnistan saman ujouden olleen itsessäni varsinkin kouluaikoina ja muistan kärsineeni sekä siitä että jännittämisestä. Miten saisin lapseeni lisää itsevarmuutta ja rohkeutta kohdata muita lapsia ja aikuisia - varsinkin silloin kun en ole itse paikalla (hoidossa yms.)? Hän loukkaantuu ja pettyy herkästi jos asiat eivät mene kuin haluaisi. Perheeseemme kuuluu lisäksi pikkusisko 1v ja aviomieheni.
Kommentit (25)
joka täyttää juuri 4 vuotta. On siis ollut ujo koko elämänsä mutta ihan viime kuukausien aikana on itsestään reipastunut todella paljon. Asutaan uudella omakotialueella jossa (meidän tiellämme) joka talossa on lapsia joten kavereita piisaa. Vielä viime kesänä piti leikit mennä aloittamaan niin että menin tytölle itse mukaan, nyt jo tyttö kulkee tiellä (valvotusti) itsekseen ja menee muitten lasten kanssa leikkimään oma-aloitteisesti.
On ollut jännä seurata tytön ujouden kehitystä sillä kotioloissa ja tuttujen kavereitten kanssa tyttö toimii kovastikin leikkien ohjaajana, keksii mitä tehdään, milloin ja missä mutta vieraampien seurassa on aina jähmettynyt paikoilleen. Nyt kun on annettu hieman tytölle tilaa toimia itsekin niin hän on silminnähden reipastunut, siis niin että ensin hän aloitti leikkimään uuden naapurin tytön kanssa kaksin, sen jälkeen tutustui naapurin pikkuveljeen, ja vähitellen sitten kaveriporukka on laajentunut tuttujen kavereitten seurassa. Itse ollaan seurattu hieman kauempaa ja annettu lasten touhuta keskenään jos vaan näyttää siltä että leikki sujuu. Alkuunsa kävi useinkin niin että kaksin kaverin kanssa leikki sujui hienosti mutta jos mukaan tuli kolmas, vieraampi niin heti meidän tyttö hieman väistyi. Mutta pikkuhiljaa totuttelemalla hän on tuossa tottunut uusiin lapsiinkin. Ja itse asiassa lomareissulla jo totesi erään hotellin leikkipaikan olleen tylsän kun siellä ei ollut ketään kavereita... Ennen kun leikkipaikka olis ollut kamala paikka jos siellä olis sattunut olemaan muita lapsia...
Mitä tällä kaikella halusin sanoa... en tiedä. Neuvoja ei kamalasti ole antaa, jokainen lapsi (ja aikuinen, itsekin olen pohjimmiltani ujo vaikka sitä ei moni nykyään usko) on ujoutensakin kanssa yksilö, halusin kai lähinnä kertoa että tuosta pahimmasta ujoudesta voi päästä melkein itsestäänkin.
-minskuliina
Meidän pian 4v täyttävä poika alkoi vierastaa hyvin varhaisessa vaiheessa. Pojan kasvaessa vierastaminen ei helpottanut ja poika on edelleen hyvin ujo ja varautunut uusien ihmisten keskuudessa.
Olen itse ollut todella ujo vielä yläasteella ja minua kiusattiin siitä kun punastelin vähän väliä. Onneksi silloin ei kiusaamisessa menty sen pidemmälle ja minulla oli kuitenkin kavereita koulussa.
MIeheni on myös ujohko ja näin aikuisiällä hän on meistä se hiljaisempi osapuoli. Joten peiliin katsoessamme emme voi kuin "syyttää" itseämme että myös poikamme on ujo. Olen lukenut temperamentista jo pojan ollessa pieni ja se valaisi paljon tilannetta ja antoi enemmän ymmärrystä poikaa kohtaan.
Minä ajattelen näin, ettei kaikkien tarvi olla super reippaita ja puheliaita vieraissa paikoissa - vaikka tämä maailma nykyään ehkä vaatiikin niin. Ystäväni kerran sanoi että voi kun hänenkin kuopuksensa olisi edes vähänkään niin ujo kuin meidän poika eikä menisi joka talon pihaan ja ilmoittaisi että tuun teille tytöksi ;)
Koska olen hyvin aikasessa vaiheessa tiedostanut poikamme temperamentin ja huomannut hänen olevan ihan samanlainen kuin minä itse olen vieläkin, en osaa tehdä asiasta ongelmaa. Tietysti toisinaan tulee tilanteita, ettei tahtois jaksaa ymmärtää hitaasti lämpenevää poikaa. Kuten kesällä kun saimme mennä ilmaiseksi 2 tunniksi paikalliseen vauhtipuistoon. Ei ollut 2 tuntia riittävän pitkä aika pojalle totutella paikkaan, että olisi uskaltanut mennä laitteisiin ja suuren suuren itkun kera lähdettiin sitten kotiin.
Poika ei myöskään aina vastaa kun kysytään, jos kyselijä on oudompi ihminen. Enkä minä ole pakottanut. Yritän vain sanoa, että ruukataan vastata kun kysytään. Usein silti pysyy hiljaa.
Hän on myös isommassa joukossa helposti se tarkkailija ja kulkee muiden mukana mutta ei johda leikkejä. Ja monesti havahdun itsessäni tuohon samaan piirteeseen ja meinaa ihan alkaa naurattamaan. Itsekin olen esim. joillakin lasten synttäreillä, joissa aikuiset on enimmäkseen mulle vieraita, tarkkailijana. Istun enkä juuri osallistu keskusteluun vaan tarkkailen ja samalla saatan huomata tosiaan, että tällainen on myös poikani :)
Rohkaista voi mutta lasta ei voi pakottaa reippaammaksi. Joskus mua ärsyttää kun poikaamme verrataan saman ikäiseen serkkupoikaansa joka on "reippaampi". Välillä siis inhoan jo koko sanaa. Ja olen siinä onnellisessa asemassa että poika on pienessä tarhassa, jossa hänen luonteensa on osattu ottaa hyvin huomioon.
Itse en siis enää ole varsinaisesti ujo, paremmminkin ulospäinsuuntautunut mutta tietyissä tilanteissa tosiaan huomaan siirtyväni tarkkailijan rooliin. Eli huoleta voit olla, kyllä lapsesi isompana sitten osaa vastata kun kysytään ;)
Voi miten kuulostaa tutulta! Meillä on myös 4-vuotias tyttö, joka on kotona varsinainen vilperi, mutta kodin ulkopuolella ei pidä suurta meteliä itsestään. Hän on syntymästään lähtien havainnoinut ympäröivää maailmaa hyvinkin tarkasti, mikä ilmenee nykyisin esim. piirustuksissa, kysymyksinä erilaisten tilanteiden jälkeen, ja kaikenlaisten pienimpienkin yksityiskohtien havaitsemisessa.
En tiedä ujosteleeko sinun tyttösi myös (puoli)tuttuja ihmisiä vai pelkästään ventovieraita. Itse en ole kokenut ongelmaksi sitä, että tyttömme ei vastaa ventovieraiden kyselyihin. Yritän kuitenkin itse toimia tilanteessa rohkaisevasti, sanon kysyjälle muutaman sanan tms.
Meillä luetaan paljon, joten olen yrittänyt etsiä luettavaksi tarinoita, joissa käsitellään erilaisia arkielämän tilanteita (päiväkotiin meno, ystävystyminen). Lukemisen jälkeen lapsen kanssa voi keskustella tarinasta ja johdatella keskustelua johonkin elävän elämän tilanteeseen: miltä lapsesta itsestä tuntuisi, miten voisi toimia jne.
Eli samat neuvot kuin muillakin: oma esimerkki ja keskustelu.
Kaikkea hyvää sinulle ja 4-vuotiaallesi. Kyllä maailmassa on tilaa meille ujommillekin :)
Teidän sanomanne on looginen ja olen samaa mieltä. Jotenkin sitä vaan toivoisi että osaisi antaa omalle lapselle mahdollisimman hyvät eväät elämälle ja siksi tunnen riittämättömyyttä ja pelkoa, että epäonnistun ja hän kärsii temperamentistaan turhaa.
Tietysti toisinaan tulee tilanteita, ettei tahtois jaksaa ymmärtää hitaasti lämpenevää poikaa. Kuten kesällä kun saimme mennä ilmaiseksi 2 tunniksi paikalliseen vauhtipuistoon. Ei ollut 2 tuntia riittävän pitkä aika pojalle totutella paikkaan, että olisi uskaltanut mennä laitteisiin ja suuren suuren itkun kera lähdettiin sitten kotiin.
Niin meidän tyttöäkään ei saa sinne pelmahtelemaan jättikalaan tai pomppulinnaan tms. muitten lasten kanssa. Karusellit ja junan kyllä kiersi jo viime kesänä (silloin siis 3v), siellä kun sai olla itsekseen. Pomppulinnassa ei käynytkään, jättikalassa vain silloin kun siellä sattui olemaan vain pari lasta niin että mies oli toisessa päässä apuna ja minä toisessa päässä vastaanottamassa.
Voisin kuvitella että harmittaa varmaan lastakin tuollaisessa paikassa, paljon olis kivaa tekemistä mutta kun ujostuttaa ne muut lapset... Mutta ymmärrän täysin kommenttisi siitä ettei aina jaksaisi ymmärtää moista. Mutta minkäs sitä ujoudelleen tekee, itsellänikin on niinkin yksinkertainen asia kuin puhelimeen tarttuminen (kun siis pitäis soittaa johonkin) vaikeaa. Voi kun kaiken vois hoitaa tekstiviestein tai sähköpostilla :-)
-minskuliina
Joo tuo vauhtipuisto reissu oli kyllä heti jälkikäteen sanottuna from hell. Päätettiin, että tivolit yms jää sitten käymättä myös. Mutta sitten poika oli kysellyt isältään, milloin mennään tivoliin ja mentiin sitten viimeisenä päivänä. Asenne oli itselläni se, että ollaan niin kauan, että poika omaehtoisesti suostuu menemään laitteisiin eikä hoputeta koska kiire ei ollut. Ja voi kuinka reippaasti hän meni melkein heti laitetisiin ja kaikilla oli kyllä hyvä mieli. Sitten myös päätin, että lomalla käyn pojan kanssa vauhtipuistossa ja olen siellä vaikka koko päivän, että hän uskaltaa mennä laitteisiin.
No, loma meni eikä ehditty mutta onhan tässä vielä kesää jäljellä.
Viime ja toissa kesänä poika kyllä oli touhukkaana vauhtipuistossa ja tivolissa mutta kai tuo jotenkin ikäänkin liittyy koska tänä kesänä samanikäinen serkkupoikansakaan ei vauhtipuistossa säästynyt itkulta kun ei sitten halunnutkaan mennä mihinkään.
Vielä se tuli mieleen, että yhteen pomppulinnaan poika kovasti halus heti mennä vauhtipuistossa mutta kun tuli aika mennä, minun olis pitänyt mennä mukaan :p Tivolissa sama homma mutta suostui kuitenkin yksin ja hyppi ehkä noin vartin ja miehen kanssa seurasimme kuinka poika koko ajan rohkaistui enemmän ja enemmän ja lopulta hyppikin jo pomppulinna perällä muiden lasten kanssa :)
vaikka meillä tyttö onkin jo aika lailla päässyt ujoudestaan.
Mekin käytiin tänään vauhtipuistossa, ja kyllä edelleen oli niin että pomppulinnassa pystyi pomppimaan sen aikaa kun siellä oli lisäksi pari tyttöä. Mutta annas olla kun linnaan pelmahti pari poikaa - alkoikin meidän tytön jalkoja väsyttää. Jättikalassa viihtyi yllättäen kyllä mutta ei tehnyt elettäkään että olisi halunnut sinne jättiliukumäkeen jossa onkin jo hurjempi meno (yksinään uskatlaisi mutta ei muitten lasten sekaan)...
Huomasin tänään muuten hauskan piirteen tytössä kun olen miettinytkin millä tyttö noita kavereita saa vaikkei uskalla kovin hyvin tehdä tuttavuutta. No tyttö kun saa tosiaan liikkua valvotusti yksinään tuossa meidän tiellä, niin hän näemmä tekee niin että pyöräilee aina lähemmäs ja lähemmäs muita lapsia - tarkkailuasemiin. Ja jää sitten katselemaan touhuja ja odottelemaan muitten aloitteita :-) Ovela. Ei tarvitse itse mennä tekemään tuttavuutta, menee sinne "tyrkylle" vain... heh.
-minskuliina
Justiinsa samalla tavalla meidän poika tekee, että hivuttautuu lähemmäksi ja näin on pian leikissä mukana :) Joskin leikkiessäkin on meidän pihapiirissä mukana menijä, ei silleen ota ohjia käsiinsä tms. Mutta leikkikaverit ovatkin tyttöjä, 2,5-vuotias, 5-vuotias sekä pian 6-vuotias. Mutta ihailtavan hienosti leikkivät keskenään ja tuon 6-vuotiaan kanssa osuu leikit ihanasti yhteen. Isompana tyttö ihanasti huolehtii meidän pojasta eikä hetkahda heti jos meidän tinttara vähän äkäilee ;)
Toisaaltahan nuo ujot lapset on niiiin hellyttäviä :x
Minä ajattelen näin, ettei kaikkien tarvi olla super reippaita ja puheliaita vieraissa paikoissa - vaikka tämä maailma nykyään ehkä vaatiikin niin.
Oma nyt 13(!!)-vuotias esikoispoikani on *aina* ollut ujo vieraiden kanssa - on edelleenkin! Jossain vaiheessa kävi vähän sääliksikin, kun etenkin ihan pienenä tuntui aina jäävän muiden jalkoihin ja "päällepäsmätyksi". Samoin leikki- ja vielä koulunaloitusiässäkin ujouteen/arkuuteen (joka mielestäni parempi luonnehdinta) liittyvä "aloitekyvyttömyys" suorastaan häiritsi, itse kun olen *nykyään* suulas enkä pelkää juuri mitään enkä ketään ja helposti juttelen viraiden kanssa ihan kaupassakin - ainakin jos alotteen tekevät. Mutta siinäpä se: en tiedä, olenko itse ollut varsin ujoksi luokiteltava lapsena,mutta ehkä arahko uusiin tilanteisiin/ihmisiin suhtautumisesessa enkä koulussakaan koskaan mitenkään sisäpiiriä tai muutenkaan osallistuva. Mutta tässäpä onkin juuri pointtini: itsestänikin on tullut ihan reipas ;-) ja valveutunut aikuinen, joka osaa pitää puolensa varsin hyvin niin kuluttaja- kuin muissakin asioissa. Mutta niin ikään esikoiseni, joka nyt tosiaan on menossa jo yläasteelle, on edelleen vieraille ihmisille melkoisen "tuppisuu", mutta tutuille varsin huumorintajuinen hemmo, aina "ketunhäntä kainalossa" - mutta mikä tärkeintä, hän uskaltaa kuitenkin jo asioida kaupoissa ja virastoissa ym., jopa henkilökunnalta neuvoa kysyen ;-)(mikä oli muutama vuosi sitten tosi vaikeaa...), eli arkielämässä pärjää ihan loistavasti eikä arkuus sentään estä tekemästä asioita. Se on pääasia!
Olen Tikru-Pikrun kanssa monessa samaa mieltä. "Rohkaista voi mutta lasta ei voi pakottaa reippaammaksi." on hyvin sanottu, mutta itse sanoisin, että lasta ei suorastaan SAA *pakottaa* reippaammaksi...! Se,että olemme kaikki erilaisia, ja että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan, kuulostaa toivottomalta kliseelta,mutta on oikeasti totta! Itseänikin ärsyttää varsin paljon se, että "reippaus" X-( on kaikkinaisessa kunniassa ja hiljaisemmat ja pohtivammat hemmot ja hemmottaret jäävät muiden jalkoihin, ja vain suunapäänä olemiseen tunnutaan nykyisin kannustettavan. Todella tylsää... Oma poikani ainakin on temperamentiltaan asioita punnitseva ja aransorttinen ja aina ollut sellainen, mutta on kasvamassa ihan tasapainoiseksi ja ennen kaikkea iah kohtuullisella itsetunnolla varustetuksi kansalaiseksi, mistä olen varsin iloinen.
Kannustaa ja rohkaista toki pitää - minäkin muistan lämmöllä pojan ensimmäiset onnistuneet itsenäiset maidonhakureissut ja muut vastaavat - kyllä oli poika tyytyväinen, ja äiti myös!! :o) Esimerkin voima on myös tosiaan suuri ja itsenäisyyteen rohkaisun merkitys sitäkin suurempi, mutta älkää pakottako ja välttäkää oikeasti jankuttamasta sitä, miten arka lapsi "voisi kyllä olla vähän reippaampi, kuten naapurin Jaska"... Oma tarkkailijanne on ihan yhtä arvokas kuin ne, jotka aina löytävät tiensä jonon etunenään!!!
Ja vielä: en todellakaan rankaisisi arkaa sivutakatsojalasta kahden tunnin "epäonnistuneen" vauhtipuistoretken jälkeen sillä, ettei lapsi muiden tavoin pääse tivoliin, vaikka mieli tekisi. Jos asetutte lapsen asemaan, niin itse ainakin ajattelen, että lapsesta vauhti *näyttää* hurjan jännältä ja kaikki kaveritkin menevät jne. ja itsekin mieli tekee, mutta kun sitten ollaan sen laitteen luona ja rohkeus pettääkin, on lapsi varmasti vähintään yhtä pettynyt itseensä kuin vanhemmat, jotka harmittelevat kentän laidalla, kun oma on "pelkuri" tai että "ihan turhaan tultiin, kun et sänyt sitten mihinkään uskallakaan"... :-( Ottakaa paremminkin se asenne, että teidän lapsenne tarvitsee muutamia katselu- ja tarkkailukertoja ennen mukaan uskaltamista, mutta kun ekan kerran sitten uskaltavat, se elämys saattaa olla niiden toisten rohkelikkojen elämystä vieläkin palkitsevampi ja mahtava saavutus! :-D Rohkeus ei kartu silläkään, että ei tarjoa tilaisuuksia... Ja ennen kaikkea muistakaa, että oma arka lapsenne ei todellakaan ole ainoa!! Heitä on paljon muitakin, mutta heitä ei huomaa, kun eivätpidäitsestään meteliä... ;-)
Olisi ihana keskustella enemmänkin teidän kanssa. Meillä on myös 4½v varauksellisen temperamentin omaava ihana tyttönen. Ainoa meidän lähipiirissä ja suvussa (lukuunottamatta minua itseäni) ja vertais"seura" tekisi hyvää :)
Suosittelen kaikille lämpimästä Keltinkangas-Järvisen kirjaa "Temperamentti". Sitä sai jossain vaiheessa ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta alesta. Googlettamalla löytynee myös. Itse tilasin Johanna-kirjakerhosta omani.
Juttua riittäisi vaikka kuinka paljon, mutten ehdi nyt kirjoittamaan, mutta pakko oli tulla kommentoimaan kun aina välillä löytyy näitä keskusteluja, jotka on erittäin lähellä sydäntäni. Sen kuitenkin sanon, minkä moni muukin, että olkaa lastenne turvana! Antakaa hänen tutustua uusiin asioihin ja ihmisiin rauhassa, omassa tahdissaan. Ikä tuo itsevarmuutta. Meidän neitonen on yllättänyt meidät tänä vuonna monta kertaa alkamalla ITSE juttelemaan vieraille, kuten kaupan kassoille, traktorinkuljettajalle yms :) :)
Mutta jos on joku osaavampi, tulisin heti mielelläni keskustelemaan. Tietysti täälläkin voi tehdä niin, mutta voisi olla, että sinne saataisiin mukava porukka, joiden kanssa vaihtaa useamminkin kuulumisia. Toisten apu ja kokemus on todella tärkeää kun tuntuu itsestä vaikealta.
Piti vielä tulla tarkentamaan, että tosiaan se ketutus oli itsellä niin suurta luokkaa kun se vauhtipuisto reissu meni metsään, että eka reaktio oli että eipä sitte käydä missään enää ikinä! NÄin varmasti jokainen joskus ajattelee. Tuo oli muutenkin semmosta kiukku aikaa pojalla, että tympäsi niin kovasti.
vaikka ei tivoliin oltais mentykään, ei se olis mikään rangaistus tavallaan ollut koska ei oltu luvattu tai puhuttu sinne menemisestä. Mutta koska poika itse kysyi, milloin mennään (tarhassa oli muut käyneet ja puhuneet) niin ajateltiin, että mennään nyt kun kerran vuodessa siihen on mahis.
Se, ettei oltu menossa sinne oli pikemminkin periaatteellinen ajatus siitä, ettei jokaiseen huvitukseen tarvitse lapsen kesällä päästä. Toisaalta emme olleet suunnitellu menevämme muihin huvipuistoihin niin sikäli tuo oli ihan aiheellista päästä sinne tivoliin :)
Sekavaa, pitää mennä olen töissä
Hyvä idea Mikaela77! Tulen mukaan jos joku osaa kyseisen perustaa..
Eli siis meilläkin ujo 3-vuotias lapsi. On mukava, hauska, valloittava oma persoonansa, mutta muiden lasten lähelle ei rohkene mennä kuin ihan vaan satunnaisesti. Kavereita hänellä ei siis ole. Ei erinäisistä harrastuksista ja säännöllisestä puistottelusta huolimatta. Se on ollut mulle vaikeaa, ja tämä hänen kanssaan eläminen on ollut aikamoista opettelua mulle itsellenikin. Olen yrittänyt monenlaista, ehkä liikaakin, minkä lapsemme on ottanut ehkä painostuksenakin, vaikka tarkoitusperät ovat oleet hyvät. Lopulta olen päätynyt siihen, että annan lapsen määrätä itse etenemistahtinsa. En juuri kannusta enkä yritä rohkaista enää (koska se ei ole meidän kohdallamme osoittautunut toimivaksi), vaan seuraan lapsen omia intressejä ja etenemistä siinä rinnalla. Tämän olen siis meidän lapsen kohdalla todennut parhaaksi. No, nyt hän on pian aloittamassa päiväkodissa, ja mun mielestä se on hyvä asia. On aika rauhallinen ja sopeutuva tapaus, ja uskon että hän sopeutuu sinne ihan hyvin. Aikuisiin hän on aina luottanut aika hyvin, eikä heitä niinkään ujostele, joten varmaan alkaa pian luottaa päiväkodin opettajiin. Ja askartelupuuhista tms pitää kovasti, eli siinä mielessä varmaan kiva kun päiväkodissa noita virikkeitä on. Ihanaa kyllä olisi jos hän siellä sitten pikkuhiljaa uskaltaisi jo alkaa leikkiä muidenkin lasten kanssa, ehkä ystävystyäkin johonkin.. Katsotaan nyt sitten miten käy.
Tulevaisuuden suhteen olen kyllä optimistinen. Minä ja mieheni ollaan molemmat ujoja, ja hyvin ollaan pärjätty elämässä. Ja niin on aika moni muukin lapsena ujo tehnyt, mitä nyt merkille olen pannut.. :). Ujouteen liittyy niin paljon hyviäkin puolia, mm usein empaattisuus, asioiden harkitseminen jne..
Hei!
Olipas mukava lukea viestejä samanlaisista tempperamenttisistä ja samalla etenkin muihin lapsiin ujosti suhtautuvista lapsista kuin oma kohta kolmivuotias esikoistyttäreni. Meillä on myös kovasti puistoteltu ja syksyllä olisi tarkoitus mennä kerhoihin mukaan (olen itse kotona kevätvauvan kanssa) katsomaan, jos tyttöni siellä viihtyisi. Mitään pikakonstia ujouteen en ole keksinyt, periytyy varmaan kummaltakin puolelta, mutta koska vanhemmista on ihan riittävän sosiaalisia ja puolensapitäviä ihmisiä kehittynyt, en liikaa huolehdi. Tärkeää on varmaan se (kuten monet ovat täällä kirjoittaneetkin), että kotona lapsi on täysin hyväksytty ja arvostettu juuri omana ujona itsenään, ei sen mukaan, osaako puistossa lähestyä kavereita tai kuinka monta synttärikutsua myöhemmin tarhassa saa. Helpompi tietysti sanoa kuin toteuttaa, kun oman ujouden takia olisi toivonut lapsen tien olevan juuri siinä asiassa vähän helpompi.
Suljettu yhteisö kuulostaisi ihan kivalta: samoin jos joku teistä on pk-seudulta, meistä saa kyllä ujoa puistoseuraakin!
Mukavaa loppukesää ihanien ujojen lasten vanhemmille! :)
minä kyllä periaatteessa osaisin perustaa yhteisön tuonne MSN-ryhmiin (groups.msn.com). Olisiko ryhmään sitten tulijoita jos sellainen perustettaisiin ja millä perustein sinne ketään hyväksyttäisiin sitten jäseneksi? :-)
-minskuliina
Piti tulla kertomaan, että eilen sitten vein poikani sinne Vauhtipuistoon ja poikahan oli kuin kuka tahansa lapsukainen. Siis heti innoissaan sanoi menevänsä sinne ja tänne ja kaikkiin laitteisiin. Ja niin myös teki - monta kertaa. Lapsia oli paljon vähemmän eilen puistossa, sekin varmasti vaikutti. Ja ehkä siinä edelliskerrassa oli liikaa odotuksia ladattuna vaikkei siis mistään sellaisesta ollut puhetta. Mutta jospa lapsikin vaistosi.
Kolme tuntia siellä oltiin ja yhteistuumin hyvillä mielin hampurilaisen hakureissulle ja kotiin.
Tänään alkoi myös tarhataival taas 7 viikon loman jälkeen. Eikä kertaakaan oikeastaan protestoinut tarhaa vastaan. Aamulla vähän meinas, ettei huvita mennä mutta hyvillä mielin jäi kivan tädin syliin. Onneksi tarhassakin oli vain muutama lapsi eli ei mitään härdelliä siis heti alkuun.
Jotenkin musta on hassua, että 4-v jää vielä tarhatädin syliin mutta mikäs siinä. Tädit tietää pojan luonteen ja itse aina kysyvät, että tuletko ensin vähäksi aikaa syliin. Eli ottavat siis todella hyvin pojan luonteen huomioon. Paremmin siis jäi hoitoon kun monesti viime talven aikana. Ujosteli kyllä ja alkoi sitten leikkimään kun lymysi aina mun takana kun tarhatäti yritti kysellä kuulumisia. Lopulta poika nauroi leikilleen ja hoitaja nappasi sitten syliin.
Yhteisöstä. Mikä ettei. Jos mulla vaan aika riittää, niin voisin tulla mukaan.
Kiva, Minskuliina, jos osaat yhteisöä perustella! Mukaan kaikki jotka kokevat omaavansa ujon lapsen ja kaipaavansa vertaistukea.. :)
Nyt ei ole aikaa tilittää enempää, mutta meillä on myös neljävuotias arkailijatyttö. Mitä pidemmälle vuodet vierivät, sitä tiukempia tilanteita tulee oman reagoimisen kanssa. Olen overpoweredin kanssa ihan samaa mieltä siitä, että tukea pitäisi, mutta joskus se oma pettymys tulvii niin kovana päälle, että ei pysty. Olisi kiva jutella muiden vanhempien kanssa, jos ryhmä perustetaan.
en vaan tiedä huolitteko te enää mua mukaan, meillä kun ei enää olekaan näemmä arkalainen :-) Tänäänkin tyttö meni mukisematta neuvolan terveydenhoitajan mukaan tehtäviä tekemään (4-vuotisneuvola), saa uusia leikkikavereita tuosta noin vain jne...
-minskuliina
Sinne voi hyvin ottaa sisään ihmisiä, jotka kokevat lapsensa luonteen perusteella sinne kuuluvansa. Eli pieni esittely lapsen luonteesta?
Meidän 3.5-vuotias tyttö käyttäytyy samoin ja on oikeastaan aina niin käyttäytynytkin. Meillä auttaa se, että juttelemme paljon uusista asioista etukäteen. Itse yritän toimia esimerkkinä ja pyydän myös tyttöäni tervehtimään muita ihmisiä esim. puistossa. En pakota lastani puhumaan vieraille, mutta juuri puistossa on ollut hyvä pikkuhiljaa harjoitella vieraille vastaamista. Yritän kannustaa aina sopivan paikan tullen ja usein laskeudun hänen tasolleen rohkasemaan tyttöä vastaamaan vaikka mitä kuuluu kysymykseen. Isossa leikkiporukassa lapseni on tarkkailija ja siihen en ole puuttunut niin kauan kuin se hänelle sopii. Näin olen tainut itsekin lapsena toimia... Ei siis ole omena puusta kauaksi pudonnut. Tempperamenttia ei oikein voi muuttaa, mutta tukena vieressä voi olla ja yrittää käydä asioita etukäteen läpi. Muuta en ole itse keksinyt mutta kiva olisi kuulla myös muiden kokemuksia.
Minnis