Lue keskustelun säännöt.
Musta on hassua, että uhriutumisesta aina "syytetään"
08.05.2018 |
Joskushan ON niin, että ihminen saa aivan kamalaa kohtelua joka aiheuttaa pitkäaikaista vahinkoa, ilman omaa syytä. Mun mielestä ei ole ihme, että se suututtaa ja saa kyseenalaistamaan asioita pitkän aikaa. Se, että sanotaan "älä nyt kuitenkaan uhriudu" tarkoittaa lähinnä, että asiasta ei haluta enää kuulla ja pitää jo alkaa hävetä kärsineensä vääryyttä.
Sinänsä ymmärrän, että uhrin asennetta ei ole hyvä yleisesti ottaen pitää elämässä ja asioista kannattaa yrittää jotenkin päästä eteenpäin.
Kommentit (30)
Kyse on siitä, että jotkut ihmiset eivät näe omaa vastuuta omassa elämässään. Ovat jotenkin kohtalouskoisia ja kaikki on muiden käsissä. Kun joku elämässä menee pieleen, on helpompaa uhriutua kuin yrittää muuttaa elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uhriutumisesta ei ole mitään hyötyä. Suomi olisi parempi paikka jos ihmiset eivät jäisi märehtimään kohtaloaan vaan pyrkisivät eteenpäin. Joku kohteli sua huonosti? Sait potkut töistä? Sure aikasi ja puske elämässä eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Minusta uhriutuminen ei ole sitä, että saa huonoa kohtelua, vaan se on asenne: ”voi minua raukkaa”, ”minun ei tarvitse yrittää parantua tästä, koska minä olin se, jota kohdeltiin huonosti”, ”minun ei tarvitse antaa anteeksi, koska se oli väärin”...
Hyvä, mutta usein olen huomannut uhriutumiseksi kutsuttava myös vain sitä, että on tullut huonosti kohdelluksi ja kertoo sen rehellisesti.
Minusta muuten anteeksi ei tarvitse aina antaa, omaa elämää kannattaa kyllä jatkaa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta uhriutuminen ei ole sitä, että saa huonoa kohtelua, vaan se on asenne: ”voi minua raukkaa”, ”minun ei tarvitse yrittää parantua tästä, koska minä olin se, jota kohdeltiin huonosti”, ”minun ei tarvitse antaa anteeksi, koska se oli väärin”...
Hyvä, mutta usein olen huomannut uhriutumiseksi kutsuttava myös vain sitä, että on tullut huonosti kohdelluksi ja kertoo sen rehellisesti.
Minusta muuten anteeksi ei tarvitse aina antaa, omaa elämää kannattaa kyllä jatkaa. Ap
Joo, ei se ole uhriutumista, että myöntää jonkin asian tapahtuneen. Tosiasiat pitää hyväksyä. Siitä kaikki lähtee.
Anteeksianto on myös tapahtuneen hyväksymistä. Se on asenne ”minulle kävi näin, mutta en enää suostu kantamaan sitä mukanani. Kaikki on nyt hyvin”. Yleensä tämä löytyy vasta anteeksiannon kautta, mutta käytännössä se on tapahtuman hyväksymistä.
Uhriutuminen on sitä, kun jostain mitättömästä asiasta tehdään suuri, tai kun itse tekee väärin mutta pitää itseään uhrina. Nuo on yleistyneet niin paljon internetin myötä, että ihmisiä alkaa vituttamaan tuollainen uhriutuminen. Esim. se eläkeläinen joka ei saanut viedä fifiänsä r-kioskiin oli uhriutunut.
Se on myös uhriutumista, vääryyden yllättäessä otetaan ensin yhteys lehdistöön, ja sitten ehkä kohun jälkeen vastapuoleen. Lehdistö muutenkin tykkää tehdä artikkeleita kysymättä mitään syytetyltä, koska klikkiotsikot.
Jos on oikeasti jokin vika, mitä ei olla saatu/haluttu korjata, niin se ei ole uhriutumista. Esim. viime aikoina opettajat avautuvat lasten käytöksestä ja huonoista opetusolosuhteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Senhän takia oikeusjärjestelmäkin on, että rikosten UHRIT saisivat hyvityksen ja pahantekijät pysyisivät poissa aiheuttamasta tuhoa. Oikeusjärjestelmä on kuitenkin epätäydellinen ja useinkin on tilanteita, joissa ei voida rangaista vaikka pitäisi. Ap
Kaikille sattuu ikäviä asioita, myös niille joilla ulkoisesti kaikki näyttää menevän hyvin.
Osa jatkaa elämäänsä eteenpäin, osa jää pysyvästi siihen itsesääliin. Jälkimmäinen pilaa sen oman elämänsä ihan itse. Siinä kohtaa kun vähän kaikki aikuisen elämässä on muka muiden syytä ja vikaa, kannattaa vilkaista peiliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta uhriutuminen ei ole sitä, että saa huonoa kohtelua, vaan se on asenne: ”voi minua raukkaa”, ”minun ei tarvitse yrittää parantua tästä, koska minä olin se, jota kohdeltiin huonosti”, ”minun ei tarvitse antaa anteeksi, koska se oli väärin”...
Hyvä, mutta usein olen huomannut uhriutumiseksi kutsuttava myös vain sitä, että on tullut huonosti kohdelluksi ja kertoo sen rehellisesti.
Minusta muuten anteeksi ei tarvitse aina antaa, omaa elämää kannattaa kyllä jatkaa. ApJoo, ei se ole uhriutumista, että myöntää jonkin asian tapahtuneen. Tosiasiat pitää hyväksyä. Siitä kaikki lähtee.
Anteeksianto on myös tapahtuneen hyväksymistä. Se on asenne ”minulle kävi näin, mutta en enää suostu kantamaan sitä mukanani. Kaikki on nyt hyvin”. Yleensä tämä löytyy vasta anteeksiannon kautta, mutta käytännössä se on tapahtuman hyväksymistä.
Jotkut asiathan ovat sellaisia, että niitä kantaa aina mukanaan. Vaikka tapauksessa, että lääkärin huolimattomuus pilaa terveyden. Eihän itselleen voi sanoa, että kaikki on hyvin, jos ei se ole edes totta. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta uhriutuminen ei ole sitä, että saa huonoa kohtelua, vaan se on asenne: ”voi minua raukkaa”, ”minun ei tarvitse yrittää parantua tästä, koska minä olin se, jota kohdeltiin huonosti”, ”minun ei tarvitse antaa anteeksi, koska se oli väärin”...
Hyvä, mutta usein olen huomannut uhriutumiseksi kutsuttava myös vain sitä, että on tullut huonosti kohdelluksi ja kertoo sen rehellisesti.
Minusta muuten anteeksi ei tarvitse aina antaa, omaa elämää kannattaa kyllä jatkaa. ApJoo, ei se ole uhriutumista, että myöntää jonkin asian tapahtuneen. Tosiasiat pitää hyväksyä. Siitä kaikki lähtee.
Anteeksianto on myös tapahtuneen hyväksymistä. Se on asenne ”minulle kävi näin, mutta en enää suostu kantamaan sitä mukanani. Kaikki on nyt hyvin”. Yleensä tämä löytyy vasta anteeksiannon kautta, mutta käytännössä se on tapahtuman hyväksymistä.
Jotkut asiathan ovat sellaisia, että niitä kantaa aina mukanaan. Vaikka tapauksessa, että lääkärin huolimattomuus pilaa terveyden. Eihän itselleen voi sanoa, että kaikki on hyvin, jos ei se ole edes totta. Ap
Totta, mutta SILTI pitäisi pystyä löytämään se asenne, että niillä korkeilla pelataan jotka on. Tapahtui, mitä tapahtui. Tilanne on nyt tämä, ja hyväksyn sen. Jos sitä ei löydä, niin sitten asiaa voivottelee ja pyörittelee päässsään lopun elämänsä. Uhriutuu siis.
Kuten Carl Jungn sanoi: what you resist, it persists.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika usein kuulee parisuhteen päätyttyä, että toinen on uhri, vaikka oli tehnyt kaikkensa suhteen eteen. Ei nähdä mitään vajeita omassa itsessään, vaan kaikki on sen toisen syytä. Olen jopa kuullut miesten haukkuvan naisiaan narsisteiksi ja kyttääjiksi, vaikka miehet itse pettävät toistuvasti, ovat alkoholin kavereita ja muuta epämääräistä. Pari tuttavaa miestä jopa puolusteli pettämistä sillä, että vaimot ajoivat heidät siihen epäilemällä pettämisestä. Kun liitto päättyy, ollaan niin uhrin asemassa että.
Toinen esimerkki on työelämässä uhrin aseman ottajat eli puhuvat paljon tyyliin he tekevät muittenkin työt ja heitä ei arvosteta. Jäädään ylitöihin toistuvasti, kun kukaan ei tee tai osaa mitään.
Uhriutuminen on toisinaan huomiohakuisuuttakin. Vastuu pitää ottaa omista tunteistaan, käydä ne läpi ja suunnata eteen päin. Valintoja pitää opetella tekemään eri tavoilla ja tunnistaa rajansa ja toimia niitten mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Uhriutumisesta ei ole mitään hyötyä. Suomi olisi parempi paikka jos ihmiset eivät jäisi märehtimään kohtaloaan vaan pyrkisivät eteenpäin. Joku kohteli sua huonosti? Sait potkut töistä? Sure aikasi ja puske elämässä eteenpäin.
Nimen omaan!!
Vaikuttaa kuitenkin sille, että nämä uhrit nauttii tilanteestaan. Siitä ei halutakaan pois, vaan ryvetään ja kieriskellään surkeudessa ja epäonnistumisessa. "Ei minusta koskaan kuitenkaan mitään eikä kukaan jne". Se vaikuttaa olevan hyvinkin nautinnollista?
Totta kai eteenpäin meno ja vastuun otto omasta olostaan on usein rankkaa ja vaatii työtä. Mutta voi taata että se on palkitsevaa! Elämä vapaana kaikista tuollaisista menneisyydessä tapahtuneista vääryyksistä on oikeaa elämää! Siitä osaa nauttia ja usko itseen ja mahdollisuuksiin kasvaa koko ajan.
Tietenkin, jos pohjalla on todellinen trauma, se pitää käsitellä. Muuten se jää pilaamaan ja hankaloittamaan elämää. Trauman käsittely ei kuitenkaan ole napaan tuijottelua ja itsesääliä, vaan vahvaa tahtoa päästä irti ja eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta uhriutuminen ei ole sitä, että saa huonoa kohtelua, vaan se on asenne: ”voi minua raukkaa”, ”minun ei tarvitse yrittää parantua tästä, koska minä olin se, jota kohdeltiin huonosti”, ”minun ei tarvitse antaa anteeksi, koska se oli väärin”...
No, se johtuu tuollaisista kokemuksista. Miksi se häiritsee sinua? Etkö tiedä rajojasi ja oikeuksiasi ihmissuhteissa ja haluaisit muiden hoitavan ne puolestasi?
Vierailija kirjoitti:
Aika usein kuulee parisuhteen päätyttyä, että toinen on uhri, vaikka oli tehnyt kaikkensa suhteen eteen. Ei nähdä mitään vajeita omassa itsessään, vaan kaikki on sen toisen syytä. Olen jopa kuullut miesten haukkuvan naisiaan narsisteiksi ja kyttääjiksi, vaikka miehet itse pettävät toistuvasti, ovat alkoholin kavereita ja muuta epämääräistä. Pari tuttavaa miestä jopa puolusteli pettämistä sillä, että vaimot ajoivat heidät siihen epäilemällä pettämisestä. Kun liitto päättyy, ollaan niin uhrin asemassa että.
Toinen esimerkki on työelämässä uhrin aseman ottajat eli puhuvat paljon tyyliin he tekevät muittenkin työt ja heitä ei arvosteta. Jäädään ylitöihin toistuvasti, kun kukaan ei tee tai osaa mitään.
Uhriutuminen on toisinaan huomiohakuisuuttakin. Vastuu pitää ottaa omista tunteistaan, käydä ne läpi ja suunnata eteen päin. Valintoja pitää opetella tekemään eri tavoilla ja tunnistaa rajansa ja toimia niitten mukaan.
No mitäköhän nuo naiset sanoivat miehistään... Taisit selvästi uskoa näitä naisia tai niiden versioita kun niin faktana kerrot... :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman onnensa seppä kirjoitti:
Kyse on siitä, että jotkut ihmiset eivät näe omaa vastuuta omassa elämässään. Ovat jotenkin kohtalouskoisia ja kaikki on muiden käsissä. Kun joku elämässä menee pieleen, on helpompaa uhriutua kuin yrittää muuttaa elämäänsä.
NIMENOMAAN! Hvin sanottu! Koko uhrin loppuelämä on MUIDEN KÄSISSÄ; muiden tekojen ja tekemisten riepoteltavana, ei omissa käsissä koskaan. Mulla on tällainen sukulainen, ja tismalleen samoista kotioloista olemme lähtöisin, mutta ai hyvänen aika sitä keski-ikäisen naisen loputonta lapsuusasioiden kaivelua ja jankutusta! Ei kukaan sitä jaksa vuodesta toiseen kuunnella, kun mitään niin karmeaa ei häenlle edes tapahtunut kuin joillekkin oikeasti hakatuille tai rais....ille lapsille. Se EI LOPU IKINÄ!
Hänen mukaansa vanhempien olisi suurinpiirtein pitäneet olla monimiljonäärejä jotka kustantaa keski-ikäiselle lapselleean OKTm autot, luksuselämä , ja aivan kaiken!! Ja jos ei saa heiltä kolmanne velkansa maksajaa, se on loputon marmatus ja viha heitä kohtaan! jos vanhemmat ei olleet 70-luvulla täydellisiä ihmsiä nykyisten mittapuiden mukaan, niin hän on UHRI lopunelämäänsä. ja se asian muille muistuttaminen EI LOPU MIHINKÄÄN: omat lapsensa sillä välin hunningolla kun äiti puhuu miten kamalat hänen vanhemmat oli.
Vierailija kirjoitti:
Uhriutumisesta ei ole mitään hyötyä. Suomi olisi parempi paikka jos ihmiset eivät jäisi märehtimään kohtaloaan vaan pyrkisivät eteenpäin. Joku kohteli sua huonosti? Sait potkut töistä? Sure aikasi ja puske elämässä eteenpäin.
Entä jos ei ole noin hyvä itsetunto kuin sinulla, vaan asia menee paljon pahemmin ihon alle? Entä jos on kasvatettu uskomaan, että se oli osoitus muiden silmissä vioistasi?
Oman onnensa seppä kirjoitti:
Kyse on siitä, että jotkut ihmiset eivät näe omaa vastuuta omassa elämässään. Ovat jotenkin kohtalouskoisia ja kaikki on muiden käsissä. Kun joku elämässä menee pieleen, on helpompaa uhriutua kuin yrittää muuttaa elämäänsä.
Heille ei ole annettu sitä, vastuuta omasta elämästään. Aika monilla on kasvattaja, joka tietää mielestään lapsiaan paremmin, miten näiden kuuluu elää. Etkö ole ymmärtänyt sitä? Itse asiassa uhriutuminen on ensimmäinen, ja hyvä ja oikea, askel irti siitä, etttä antaa muiden määritellä sen, mikä on oikein itselle. Kannustan jokaista uhriutumaan, jota on määritelty ulkopuolelta ja määräilty.
En tajua, miksi joidenkin on niin vaikeaa suhtautua siihen, että toisilta on viety se itsenäisyys? Että miten ei ole kykyä auttaa, vaan syytetään?
Vierailija kirjoitti:
Uhriutuminen on sitä, kun jostain mitättömästä asiasta tehdään suuri, tai kun itse tekee väärin mutta pitää itseään uhrina. Nuo on yleistyneet niin paljon internetin myötä, että ihmisiä alkaa vituttamaan tuollainen uhriutuminen. Esim. se eläkeläinen joka ei saanut viedä fifiänsä r-kioskiin oli uhriutunut.
Se on myös uhriutumista, vääryyden yllättäessä otetaan ensin yhteys lehdistöön, ja sitten ehkä kohun jälkeen vastapuoleen. Lehdistö muutenkin tykkää tehdä artikkeleita kysymättä mitään syytetyltä, koska klikkiotsikot.
Jos on oikeasti jokin vika, mitä ei olla saatu/haluttu korjata, niin se ei ole uhriutumista. Esim. viime aikoina opettajat avautuvat lasten käytöksestä ja huonoista opetusolosuhteista.
Miten se, että joku ei saa viedä koiraansa jonnekin, ja pahoittaa siitä mielensä oikeuttaa sanomaan, että hän tunsi väärin? Saa se eläkeläinen tuntea asioissaan ihan mitä hän haluaa. Ja ilmaistakin sen. Mua ei ainakaan haittaa vähääkään. Olkoot pahoillaan, so what? En ikinä jaksaisi "keskustella" (somessa) aiheesta. Että olipa loukkaavaa.
Vierailija kirjoitti:
Kaikille sattuu ikäviä asioita, myös niille joilla ulkoisesti kaikki näyttää menevän hyvin.
Osa jatkaa elämäänsä eteenpäin, osa jää pysyvästi siihen itsesääliin. Jälkimmäinen pilaa sen oman elämänsä ihan itse. Siinä kohtaa kun vähän kaikki aikuisen elämässä on muka muiden syytä ja vikaa, kannattaa vilkaista peiliin.
Mitä sitten, eivät kaikki ole samanlaisia ja koe asioita samalla lailla, tai varsinkaan saa samanlaista ymmärrystä osakseen kasvaessaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uhriutumisesta ei ole mitään hyötyä. Suomi olisi parempi paikka jos ihmiset eivät jäisi märehtimään kohtaloaan vaan pyrkisivät eteenpäin. Joku kohteli sua huonosti? Sait potkut töistä? Sure aikasi ja puske elämässä eteenpäin.
Nimen omaan!!
Vaikuttaa kuitenkin sille, että nämä uhrit nauttii tilanteestaan. Siitä ei halutakaan pois, vaan ryvetään ja kieriskellään surkeudessa ja epäonnistumisessa. "Ei minusta koskaan kuitenkaan mitään eikä kukaan jne". Se vaikuttaa olevan hyvinkin nautinnollista?
Totta kai eteenpäin meno ja vastuun otto omasta olostaan on usein rankkaa ja vaatii työtä. Mutta voi taata että se on palkitsevaa! Elämä vapaana kaikista tuollaisista menneisyydessä tapahtuneista vääryyksistä on oikeaa elämää! Siitä osaa nauttia ja usko itseen ja mahdollisuuksiin kasvaa koko ajan.
Tietenkin, jos pohjalla on todellinen trauma, se pitää käsitellä. Muuten se jää pilaamaan ja hankaloittamaan elämää. Trauman käsittely ei kuitenkaan ole napaan tuijottelua ja itsesääliä, vaan vahvaa tahtoa päästä irti ja eteenpäin.
Kyllä siitä haluattaisiin pois, mutta jos kukaan ei ymmärrä, niin miten sen tekee? Täytyy saada ymmärrystä, että pääsee tuohon, mitä kuvailit, ja vaikuttaa aika itsekeskeiseltä, että suot sen kyllä itsellesi, mutta et muille, vaan syytät heitä siitä, että he eivät sitä haluakaan, vaikka kyse on siitä, että he eivät ole saaneet sellaista ymmärrystä, joka siihen pääsemisen mahdollistaisi.
Minusta uhriutuminen ei ole sitä, että saa huonoa kohtelua, vaan se on asenne: ”voi minua raukkaa”, ”minun ei tarvitse yrittää parantua tästä, koska minä olin se, jota kohdeltiin huonosti”, ”minun ei tarvitse antaa anteeksi, koska se oli väärin”...