Kauhein vappu, ERO! Itkettää, mistä voimaa jatkaa?

"Kun yksi portti sulkeutuu,

on tuhat muuta avoinna."

-Kiinalainen sananlasku

Ap tässä sinulle voimalause, ole hyvä!

Pahinta erossa on se, ettei toinen enää rakasta.

Sama tilanne paitsi että olen mies ja ikää 29-vuotta. Naista ei enää kiinnostanut tavata minua ja seksi loppui kokonaan. Nyt tekisi mieli kirota kaikki naiset alimpaan helvettiin.

Yhtään helpompaa asiasta ei tee se että lisäksi olen vielä loukannut polvenikin ja voi olla että on leikkaus edessä. Täällä nyt sitten olen yksin kämppäni vankina eikä ruokakaan enää maistu enkä pääse varmaan kohta kauppaankaan tällä kipeällä polvella. Olen nyt ryypännyt melkein viikon putkeen ja käynyt tuossa Lähi Pubissa kun sinne ei ole onneksi kuin 50 metriä matkaa.

Sitä vain kysyy itseltään että miksi kaikki paska kaatuu niskaan samaan aikaan? Nyt todellakin tuntuu siltä että elämä ei jatku ja välillä miettii myös jopa itsemurhaa näiden jatkuvien kipujenkin johdosta. Naisena olisi sentään helpompaa kun koska tahansa löytää kyllä seksiseuraa tai jopa uuden parisuhteen kunhan vain vähän meikkaa ja menee baariin. Miehenä näin ei todellakaan ole. Taidan viettää koko loppuikäni yksin saamatta edes seksiä. Eihän tässä varmaan kauaa järjissään pysy.

Ei tuollaiset Tinderit mitä joku ehdotti ole minun juttu ja tällaisena tavallisena miehenä sieltä nyt on turha kuvitella mitään löytävänsä. Jos olisin nainen niin tilanne olisi täysin toisenlainen mutta en ikävä kyllä ole.

Haluan vain sanoa että te joilla on vielä kumppani eikä mitään terveysongelmia niin olkaa tyytyväisiä. Se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Kyllä se siitä teilläkin vielä ennenpitkää suruksi muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Juuri eron kokeneena voin kertoa:

Shokkivaihe kestää kolme päivää. Psykologinikin vahvisti sen kriisin vaiheen. Sen ajan kuljet sumussa ja itket. Se täytyy vaan lusia. Se on kamalaa, mutta oikeasti se menee ohi.

Pahin on siis ohi kolmessa päivässä ja sen jälkeen alkaa löytyä parempiakin hetkiä. Totaalinen toipuminen vie paljon aikaa, mutta alat vahvistaa itseäsi ja löytää asioita, joiden tekemistä rakastat. Elämä ei lopu. Eron kokemua on universsli. Katso ympärillesi ja näe, kuinka moni on selvinnyt. Sinäkin selviät. Tsemppiä!

3 päivää?? Kuukauden mittaisesta styylailysta on ilmeisesti kyse.

Eron toipuminen voi viedä miten pitkään hyvänsä. Jos on ollut vuosikymmeniä naimisissa, se on kuin lähiomaisen kuolema. Ensimmäinen vuosi tuo eteen kaikki rituaalit, joita ei enää ole.

Syvin suru voi tulla sen jälkeen. Tajuntaan uppoaa vähitellen mitä menetys tarkoittaa käytännössä. Jos masentuu, voi tulla todella vaikeaa. Riippuu tukiverkoista, iästä, terveydentilasta, muista ihmissuhteista ja tietty siitä, miten ero tapahtui. Se voi olla jopa pahempi kaikkine liitännäistunteineen kuin kuolema. Etenkin jos siippa ui satamaan saman tien toisen kanssa. Silloin voi nousta vihaa ym. mihin ei tiennyt pystyvänsä.

Pari traumaattisen eron kokenutta sanoi, että 5 vuotta meni. Itsellä 3,5 v. nyt. Uin syvällä ja taistelen löytääkseni elämänhalua ja -uskoa.

Että näin.

Ymmärrän AP tuskasi hyvin. Erosin vähän reilu vuosi sitten 3,5 vuoden suhteesta ja olin ihan shokissa aluksi. Välillä tuntui, että sekoan omiin tunteisiini. Sisältä tuli vihaa, katkeruutta, surua, pelkoa ja ikävää. Ystävät, lapsuudenperhe ja opiskelu auttoivat siirtämään ajatuksia välillä muuhun.

Nyt reilu vuoden päästä totean, että selvisin. :) Selvisin erosta ja katson tulevaisuuteen avoimena. Olen entistä vahvempi, tiedän enemmän mitä haluan, iloisempi ja ennen kaikkea vapaa. Se kaikki kannatti käydä läpi ja ajan kanssa. 

Ota aikaa nyt itsellesi. <3 Älä murehdi tulevaa. Tiedän miten ahdistavaa on olla sinkkunainen. Nyt kuitenkin on tärkeintä pysyä "elossa" ja mennä päivä kerrallaan. Jos sinulla on joku ystävä, puhu hänelle. Jos ei ole ketään, voit hankkia vaikka ammattilaisen puhumaan kanssasi. Sinä selviät. Sinä selviät vaikka nyt näyttäisi miltä. <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan aito kysymys: Mikä siinä erossa on pahinta ja satuttaa eniten? Onko se pettymys toiseen ihmiseen vai itseensä? Tuntuvatko vuodet valuneet hukkaan, kun täytyy aloittaa alusta? Voisiko joku avata tilannettaan?

Pahinta on varmaankin juuri se pettymys molempiin osapuoliin ja siihen, että odotukset eivät täyttyneetkään. Tuntuu, että kaikki on mennyt hukkaan. Olen odottanut yhteistä tulevaisuutta. Yhteisiä matkoja, perheen perustamista... Nyt ne on viety minulta pois. Toisaalta mies vihaa matkustamista eikä halunnut lapsia kanssani. Kai pitäisi vihdoin ymmärtää se ja päästää irti.

Pelkään myös yksin jäämistä. Pelkään, etten enää koskaan kelpaa kenellekään ja olen yksin koko loppuelämäni. Kukaan ei koskaan enää halaa, pidä kädestä.. ei ole ketään, kenen kanssa puhua arkisista asioista kotona. Pyörittää yhteistä arkea. Suunnitella tulevaa. Perustaa perhe. Ystävät ovat kiinni omissa perheissään ja puolisoissaan, eivät he koskaan ehdi matkustaa tai viettää aikaa tunnin kahvikupposta pitempää.

Kuulostaa varmasti älyttömältä nämä minun pelot. Mutta jos näkisitte minut livenä, ymmärtäisitte huoleni. En ole sellainen nainen, jolle juurikaan on kysyntää. Siksi huoleni on aivan aiheellinen.

ap

Erosin itse kaksi ja puoli viikkoa sitten lyhyehkön asumiseron jälkeen, ja jaan pelkosi. Pelkään myös sitä että en itse enää uskalla edes lähteä uudestaan mihinkään suhteeseen  mukaan, sillä luulin viettäväni koko loppuelämäni tämän miehen kanssa, ja vaikka suhteessa olikin ongelmia, olin hänen kanssaan aina onnellinen ja pelkkä hänen läsnäolonsa tai viesti häneltä paransi oloani. Nyt en vaan tiedä mitä teen, koitan selviytyä hetki kerrallaan, en edes päivä kerrallaan, ja joku huominen päivä tuntuu olevan niin kaukana tulevaisuudessa että sitä ei edes hahmota. Oon ihan lamaantunut. 

Kaikista kauheimpia on nää sanonnat että kun ikkuna sulkeutuu niin ovi aukeaa ja kyllä se siitä vielä helpottaa ym. Mun olo menee vaan koko ajan pahemmaksi, kun mieli alkaa tajuta tilanteen laajuutta ja damagen kokoa. 

Pahinta on varmaan se pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne. Meillä oli yhteiselle lapselle suunniteltu jo nimi, nyt se lapsi ei ole enää edes mahdollisuus. Kaipaan niitä meidän yhteisiä juttuja. Pahimpien listalle kuuluu myös se että rakkaus ei kummaltakaan osapuolelta ole loppunut vaan mies ei vaan saa omaa pääkoppaansa ojennukseen jotta saataisiin asiat selvitettyä. Pariterapiasta hänkään ei ollut kiinnostunut.

Välillä toivon että lakkaisin vain olemasta, sillä ilman häntä en koe että elämälläni olisi enää mitään merkitystä, tai että ylipäänsä tulevaisuudella olisi mitään annettavaa. Näen edessäni pelkkää tyhjää, hänen kanssaan näin vuosikymmenten päähän. 

Anteeksi kun tulin purkautumaan ketjuusi. En tiedä oliko tästä edes vertaistueksi. 

Edelliseen pitää lisätä vielä se, että oon just sen ikäinen että mikäli lapsia olisinkaan koskaan aikonut tehdä, niin tää meni nyt tässä. Ennenkuin tästä pääsen selville vesille, ennenkuin taas tutustun uuteen ihmiseen jos koskaan edes uskallan ja ennenkuin ollaan siinä vaiheessa että asiaa voisi ajatella, on mun lapsentekovuodet menneet heittämällä ohi, Tämä mies oli ainoa, kenen kanssa olen ikinä lapsia edes vähääkään harkinnut.

Raajarikkoinen kirjoitti:

Sama tilanne paitsi että olen mies ja ikää 29-vuotta. Naista ei enää kiinnostanut tavata minua ja seksi loppui kokonaan. Nyt tekisi mieli kirota kaikki naiset alimpaan helvettiin.

Yhtään helpompaa asiasta ei tee se että lisäksi olen vielä loukannut polvenikin ja voi olla että on leikkaus edessä. Täällä nyt sitten olen yksin kämppäni vankina eikä ruokakaan enää maistu enkä pääse varmaan kohta kauppaankaan tällä kipeällä polvella. Olen nyt ryypännyt melkein viikon putkeen ja käynyt tuossa Lähi Pubissa kun sinne ei ole onneksi kuin 50 metriä matkaa.

Sitä vain kysyy itseltään että miksi kaikki paska kaatuu niskaan samaan aikaan? Nyt todellakin tuntuu siltä että elämä ei jatku ja välillä miettii myös jopa itsemurhaa näiden jatkuvien kipujenkin johdosta. Naisena olisi sentään helpompaa kun koska tahansa löytää kyllä seksiseuraa tai jopa uuden parisuhteen kunhan vain vähän meikkaa ja menee baariin. Miehenä näin ei todellakaan ole. Taidan viettää koko loppuikäni yksin saamatta edes seksiä. Eihän tässä varmaan kauaa järjissään pysy.

Sinun suurin ongelmasi on naisviha, joka puskee pintaan heti, kun hommat eivät mene putkeen. Luuletko, ettei kenenkään naisen poikaystävä ole koskaan lopettanut suhdetta? Pitäisikö kaikkien jätettyjen naisten nyt vihata sinua? Joo, saahan nainen aina halutessaan p*skaa seksiä jonkun lähikapakan juopon kanssa mutta ketä se lohduttaa? Vinkiksi jatkoon: itsesäälissä rypevä, naisia pelkkänä sukupuolensa edustajana pitävä alkoholisoitunut misogyyni ei ole kuuminta hottia parisuhdemarkkinoilla.

Itke. Itke niin että et jaksa enää itkeä.

Se hyvä puoli: nyt ei aikaa tuhlaannu toimimattomaan suhteeseen, ts: hän halusi lähteä. Ei se silloin toiminut, eikä pakolla toimi koskaan.

Ja päivä kerrallaan. Surussakin on jotain suloista. Mutta EI itsesääliä! Jos siihen

sorrut niin kasva!

Päivä kerrallaan.

Raajarikkoinen kirjoitti:

Sama tilanne paitsi että olen mies ja ikää 29-vuotta. Naista ei enää kiinnostanut tavata minua ja seksi loppui kokonaan. Nyt tekisi mieli kirota kaikki naiset alimpaan helvettiin.

Yhtään helpompaa asiasta ei tee se että lisäksi olen vielä loukannut polvenikin ja voi olla että on leikkaus edessä. Täällä nyt sitten olen yksin kämppäni vankina eikä ruokakaan enää maistu enkä pääse varmaan kohta kauppaankaan tällä kipeällä polvella. Olen nyt ryypännyt melkein viikon putkeen ja käynyt tuossa Lähi Pubissa kun sinne ei ole onneksi kuin 50 metriä matkaa.

Sitä vain kysyy itseltään että miksi kaikki paska kaatuu niskaan samaan aikaan? Nyt todellakin tuntuu siltä että elämä ei jatku ja välillä miettii myös jopa itsemurhaa näiden jatkuvien kipujenkin johdosta. Naisena olisi sentään helpompaa kun koska tahansa löytää kyllä seksiseuraa tai jopa uuden parisuhteen kunhan vain vähän meikkaa ja menee baariin. Miehenä näin ei todellakaan ole. Taidan viettää koko loppuikäni yksin saamatta edes seksiä. Eihän tässä varmaan kauaa järjissään pysy.

Ainoa asia mitä suret on se ettet saa seksiä. Asia selvä.Et tainnut tehdä naiselle selväksi että  arvostat hänessä muutakin kuin seksiä (koska se on ainoa mitä arvostat)  ja siksi hän lähti.Seksiseksiseksi. Osta nukke, kun et  osaa naisia arvostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan aito kysymys: Mikä siinä erossa on pahinta ja satuttaa eniten? Onko se pettymys toiseen ihmiseen vai itseensä? Tuntuvatko vuodet valuneet hukkaan, kun täytyy aloittaa alusta? Voisiko joku avata tilannettaan?

Pahinta on varmaankin juuri se pettymys molempiin osapuoliin ja siihen, että odotukset eivät täyttyneetkään. Tuntuu, että kaikki on mennyt hukkaan. Olen odottanut yhteistä tulevaisuutta. Yhteisiä matkoja, perheen perustamista... Nyt ne on viety minulta pois. Toisaalta mies vihaa matkustamista eikä halunnut lapsia kanssani. Kai pitäisi vihdoin ymmärtää se ja päästää irti.

Pelkään myös yksin jäämistä. Pelkään, etten enää koskaan kelpaa kenellekään ja olen yksin koko loppuelämäni. Kukaan ei koskaan enää halaa, pidä kädestä.. ei ole ketään, kenen kanssa puhua arkisista asioista kotona. Pyörittää yhteistä arkea. Suunnitella tulevaa. Perustaa perhe. Ystävät ovat kiinni omissa perheissään ja puolisoissaan, eivät he koskaan ehdi matkustaa tai viettää aikaa tunnin kahvikupposta pitempää.

Kuulostaa varmasti älyttömältä nämä minun pelot. Mutta jos näkisitte minut livenä, ymmärtäisitte huoleni. En ole sellainen nainen, jolle juurikaan on kysyntää. Siksi huoleni on aivan aiheellinen.

ap

Jos nyt luet tuota omaa tekstiäsi, niin pitäisi joidenkin asioiden avautua. Mies ei halunnut lapsia, ei halunnut matkustella... menetitkö mitään? Varmaan teillä oli myös kivaa, mutta elämäsi oli ollut varmasti melkoisia kompromisseja.

Ja kyse ei ole tosiaan siitä kelpaatko kenellekään, vaan kelpaako joku sinulle. Elämää ei todellakaan kannata käyttää sellaiseen "ihan kestettävissä olevaan" parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Kävikö AP aattona baarissa pettämässä, ja nyt itkee kun mies jätti?

Urpo. Hanki empatiakyky.

Vierailija kirjoitti:

Minusta seitsemän vuotta ei ole aikana juuri mitään. Kaikki on kovin suhteellista.

Meillä mies uhkaa lähteä kolmenkymmenen vuoden yhteiselon "kunniaksi" ja kohta jompikumpi varmaan viheltääkin pelin poikki.

Eihän tällaista kukaan kauaa jaksa.

Tätä tilannetta on nyt jatkunut jo kuukausia.

Tärkeintä on löytää joku, jolle voit puhua ja joka aidosti kuuntelee. Itse löysin sen seurakuntamme naispastorista. Olen myös puhunut tästä kaikesta hyvin avoimesti muille, jotta pysyisin järjissäni ja ymmärtäisin tapahtuneen.

Voimia meille!

Toisen surun vähätteleminen vertaamalla sitä omaan tilanteeseen ei ole mitään lohduttamista. AP:lla on pahin erokriisi päällä ja tänne tullaan kertomaan että 7 vuotta ei ole mitään.... Hyvin tökeröä.

Sure rauhassa ja ala sen jälkeen etsiä kaikki hyvät puolet siitä, että ero tuli juuri nyt,

Esimerkiksi

- et tuhlannut parhaita vuosiasi turhaan tapaukseen

- et ehtinyt hankkia lapsia tai mennä avioliittoon heikon tollon kanssa

- ehdit vielä löytää sen oikean (tuo ei missään tapauksessa ollut se)

- voit matkustaa, opiskella, pistää elämän kokonaan uusiksi: mistä olet haaveillut?

- opit valtavasti ihmisuhteista etkä taatusti enää lankea samanlaiseen caseen (oppimisprosessi on tehonnut ainakin minuun, koska löysin OIKEAN miehen jo samana vuonna eron jälkeen)

Hyvät puolet: kesti aikansa ja oli hauskaakin, mutta tuo ei ollut se mitä ansaitset. Ennenkaikkea opit paljon etkä enää tee samoja virheitä. 

Tämän päivän naisten ei tarvitse olla missään tapauksessa taloudellisesti eikä henkisesti riippuvaisia kenestäkään kaksilahkeisesta. Paras, jos kummallakin on oma asunto, omat ystävät ja hyvä antoisa ammatti, jonka avulla on paljon työkavereita ja ystäviä. Liikaa ei pidä keneenkään luottaa tai tulee turpiin, että helisee (henkisesti). Tasaa-arvoinen fiksu pari osaa keskustella asioista ja ottaa toisen huomioon, alistamatta tai halveksimatta toista. Pettäjät syövät usein omaa lääkettään, olen huomannut. Eipä harmita :D

Aikuinen nainen ja itkee kuin pikkutyttö! Häpeä.

Elämä on laiffii. Ei tuolla asenteella maailmassa pärjää.

Ns.asiantuntijat sanovat, että suhteesta toipuminen kestää puolet suhteen kestosta.

Itse en jaksa millään uskoa että 30 vuotta yhdessä vaatisi 15 vuoden toipumisajan.

Mutta varmaa on ettei mistään suhteesta pääse yli kolmessa päivässä.

Minulle ero oli aikoinaan kauhea shokki siksi, että olin sitoutunut avioliittoomme 110%:sti. Ei kyse ollut siitä, että olisin rakastanut puolisoa niin hirveästi, tai että hän olisi ollut niin ihana. Saati siitä, että pelkäsin yksinjäämistä. Olin luvannut tahtoa ja pysyä yhdessä.

Ei elämäni/avioliittomme ollut lähelläkään täydellistä, mutta halusin, että pysymme yhdessä. Itse en olisi eronnut, vaikka puoliso paljastui petturiksi. Olin valmis jatkamaan, kunhan hän olisi päättänyt myös sitoutua perheeseemme. En halunnut lasten kokevan eroa.

Sitten se vain otti ja lähti.

Ero tuli meillekin. Nyt emme edes voi puhua, mies vetäytyy makuuhuoneeseen, eikä suostu edes katsomaan minua. Kyllä tämä tekee kipeää! Silti, koitan uppoutua tv-sarjoihin ja nettihömppään, en halua enää itkeä.

Mutta miten ihmeessä voin saada unta tänä yönä? En kehtaa edes soittaa kenellekään, jottei menisi heidänkin vapaapäivä pilalle.

Asuntohakemuksen laitoin kaupungille ja aloin ahdistumaan muutosta. Kaikki nämä tavarat, kaikki yhteiset kokemukset... Suuri pettymys siitä, etten saakaan kasvaa vanhaksi tämän miehen kanssa. Ja häpeän tunteet: mitä kaikki oikein sanovat?

Nyt on pakko alkaa katsomaan vaikka Gilmoren tyttöjä alusta. Jonnekin täytyy päästä tätä kaikkea pakoon.