Lue keskustelun säännöt.
Miten käsittelit SHOKKIA? Puhumalla, vaikenemalla?
28.04.2018 |
Lapseni oli onnettomuudessa ja loukkaantui vakavasti mutta on jo toipumassa ennalleen. Minä vain en meinaa toipua. Pää ei toimi vaan aivot on yhtä puuroa, sekoan ajatuksissani ja sanoissani. Kolarin jälkeen en juuri puhunut, lähinnä vain hengitin, en elänyt, vaan olin pysähdyksissä. En halunnut kertoa tapahtuneesta, tuntui että jos puhun siitä ääneen niin siitä tulee enemmän totta. Viikon elin epätietoisuudessa enkä tiennyt kuinka pahasti kävi, lähinnä aivoille. Onneksi aivot toipuvat todennäköisesti ennalleen. Minäkin nyt olen alkanut puhumaan, puhun tutuille ja puolituntemattomille ja kerron mitä on tapahtunut yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta riittääkö, pitäisikö kuitenkin käydä ammattiauttajalla? Mitä ammattiauttaja voisi tehdä, paitsi että saisin kerrottua kaiken taas yhden kerran. Voin mielestäni hyvin, mutta pään puuroutuminen mietityttää, mutta luulisin että kuuluu asiaan ja menee itsestään ohi? Olo on vielä vähän sellainen kuin ohjaisin itseäni ulkopuolelta käsin, mutta kai tämä menee ohi?
Kommentit (31)
mä en puhunut pitkään aikaan yhtään kellekään. Pelkäsin aina sitä itkua mikä tulee, jos alan kertomaan asiasta. Tulee sellainen olo et taannuin lapseksi. Nyt neljän vuoden jälkeen pystyn mainitsemaan asiasta ohi mennen. Ääni ehkä saattaa värähtää ja olen uomannut, että pystyn puhumaan puhelimen välityksellä paremmin, koska kukaan ei pysty näkemään silloin liikutusta kasvoillani. Saatan vaikka vähän vetää vitsiksikin. Kasvokkain en juurikaan ota asiaa esille kenenkään kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa puhua kriisityöntekijälle. Oman kokemukseni mukaan kriisiapua tungetaan yleensä liian aikaisin, silloin kun on juuri se pökkelöpäinen shokkivaihe, jolloin ei tajua vielä yhtään mitään yhtään mistään. Eli ei heti samana päivänä eikä edes seuraavana, mutta vaikkapa viikon päästä voi pystyä jo käsittelemään traumaattista asiaa ja puhumaan asiasta, kun tunteet alkavat tulla pintaan ja se pahin tärinä ja epätodellinen olo on ohi.
Minua myös yhden ihan liian nuorena kuolleen läheisen äkillisessä poistumassa auttoi suuresti kirjoittaminen. Sattumalta yhden muuton jälkeen löysin noita vihkoja joihin olin kirjoittanut ja hyvä tavaton miten ahdistunutta se teksti oli, en pystynyt paljoa lukemaan. Toisaalta kun se teksti tuntui niin vieraalle, niin sehän kertoo että olen päässyt asiasta jollain tavalla yli ja ainakin eteenpäin. Kirjoitin siis joka ilta vaan sellaista tajunnanvirtaa, jotta saisin vähän tyhjennettyä päätä ja pystyisin nukkumaan.
Vaikenin, kunnes jossain vaiheessa aloin puhumaan.
Nyt kaduttaa! kirjoitti:
Minä vein kaikki Shokkini divariin!
Rahat on juotu ja nyt kaduttaa?
Vierailija kirjoitti:
kokemukseni mukaan kriisiapua tungetaan yleensä liian aikaisin, silloin kun on juuri se pökkelöpäinen shokkivaihe, jolloin ei tajua vielä yhtään mitään yhtään mistään. Eli ei heti samana päivänä eikä edes seuraavana, mutta vaikkapa viikon päästä voi pystyä jo käsittelemään traumaattista asiaa ja puhumaan asiasta, kun tunteet alkavat tulla pintaan ja se pahin tärinä ja epätodellinen olo on ohi.
Mulle kans tarjottiin kriisiapua ihan heti. Ei silloin pystynyt ajattelemaan tilannetta järkevästi. Ajattelin lähinnä, että kukaan ei voi auttaa ellei pysty muuttamaan jo tapahtunutta. Olin vieraalla paikkakunnalla ja sosiaalityöntekijä varasi minulle hotellihuoneen. Siitä olen kiitollinen, ettei edes pyytänyt minua tekemään sitä itse, sillä kaikki ajatukset olivat tapahtuneessa. Jos olisi kysynyt, että soitanko itse vai soittaako hän, niin todennäköisesti olisin sanonut soittavani itse, mutta katunut sitä jo hetken päästä. Nyt hän kertoi muutaman vaihtoehdon ja kysyi mihin varaa huoneen. Sanoin vaan et hän voi valita itse, etten osaa päättää. Ja oikeesti se oli oikeesti ihan kauhean vaikea jo ajatuksenakin, että miten ihmeessä pystyisin päättämään sellaisen asian. Ajatus tuntui tosi vaikealta, että suuntaisin hetkeksikään ajatuksia johonkin epäolennaiseen. Aivot ei vaan toimineet.
Kriisityöntekijä soitteli viikon aikana muutaman kerran ja aina sanoin etten tarvitse apua. Sitten ei enää mitään. En muista antoiko hän minulle ohjeita jos myöhemmin tarvitsen apua tms. Todennäköisesti antoi, mutta enhän minä siitä mitään muista. Ihan sumua koko viikko. Soitto vaikka kuukauden päästä olisi voinut jo auttaa, kun todellisuus alkoi silloin pikkuhiljaa valkenemaan ja robottimainen suorittaminen alkoi vähentymään ja pääsin enemmän kosketuksiin itseni ja elämän raakuuden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhumalla. Kirjoittamalla. Viettämällä paljon aikaa jäljelläolevien ystävieni kanssa.
Se vähän vaihtelee - jopa saman shokin aikana. Välillä on tarve vetäytyä ja olla hiljaa, välillä taas haluan puhua ja purkaa asiaa. Puhuminen ei ole koskaan pahasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhu aina ,kun voit tutuille ja tuntemattomille,,,aina kun joku on kuulemassa.
Omassa elämässä ei ole tapahtunut mitään noin traumaatista,mutta on ollut onnettomuuksia,tullut sairaus , kuin salama kirkkaalta taivaalta jne.
Kaikkien näiden tragedioiden jälkeen puhui kaikille mahdollisille,,,,olin asiakaspalvelussa,missä oli mahdollisuus puhua tuntemattomille,,,aina apteekissa kerroin lyhyesti tuntemattomille farmaseutille. Vieraat ihmiset jaksaa kuunnella.
Lenkillä ollessani ,jos aloimme juttelemaan muuten vaan ,saatoin kertoa.Ja enemmään kuitenkin aivan tuntemattomille.
Koen että asian uudelleen ja uudellleen kertominen on valtavan terapeuttista-koska nämä pahat tapahtumat minulla kuuluvat elämään ,en ole koskaan käynyt ammattiauttajalla,mutta sinun murheesi Aloittaja on niin suuri,että kannattaa kokeilla myös se.
Itkua tulee varmasti paljon ja silloin pitää itkeä ,eikä koskaan tukahduttaa sitä.
Voimia teille,rukoilen ,että kaikki kääntyy vielä parempaan.
Vaikenin ja vetäydyin yksinäisyyteen, kuljin paljon metsissä ja luonnossa. Siinähän se tuska vähitellen taittui. En koskaan ole kokenut tarvetta puhua noista, ei helpota ollenkaan minua.
Nykyään sille on jopa tutkimustukea, että sama ei ole hyvä kaikille ihmisille. Esim. ne jotka ennen onnettomuuksien jälkeistä kriisiterapian tarjoamista sanoivat, etteivät koe halua puhua asioistaan eikä saada terapiaa, eivät sitten hyötyneetkään terapiasta verrattuna niihin ei-terapiaa-haluaviin, jotka eivät tukitoimia ottaneet. OIkeastaan vähän päinvastoin, he toipuivat hitaammin kuin vaistoaan noudattavat. Sen sijaan niille, jotka kokivat tarvetta puhua, kriisiterapia edisti toipumista merkittävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ammattiauttaja voi kuunnella toisella tavalla. Hän ei käsitele tilannetta "huh onneksi ei minulle!" tai voivoivoi.
Itselleni puhuminen kyllä auttoi, mutta eniten auttoi kun minulta kyseltiin. Ammattilainen toi uuden näkökulman.
Mä mietin, että pitääkö hakea ammattiapua, jos kuitenkin pystyy asiasta puhumaan. Mä oon käynyt läpi tilannetta puhumalla kaikille tutuille jotka vastaan tulee. Hyvä etten kaupan kassallekin alkanut puhumaan asiasta kun puhumisen tarve on niin suuri. Jännä kun olen kuitenkin edelleen itseni ulkopuolella vielä kolmen kuukauden jälkeenkin. Jotkut joille kerron saattavat alkaa itkemään ja mä vaikutan varmaan kylmältä kun en itse liikutu.