Miten käsittelit SHOKKIA? Puhumalla, vaikenemalla?

Käy ihmeessä terapeutilla! Ei siitä ainakaan mitään haittaa voi olla! Itse vaikenin. Tosin kirjoitin päiväkirjaani sitten kaiken. Myöhemmin hävitin päiväkirjan, siellä ei ole mitään sellaista mitä haluaisin lukea vuosien päästä. Pelkkää pelkoa, ahdistusta ja tuskaa. Mutta aikanaan se toimi minun terapiakeinonani.

Ihanaa että lapsesi on toipumassa!

Ensin kun kuulin isän yllättävästä kuolemasta, istuin hiljaa paikallaan. Seuraavaks muistan kun soittavat jostain kriisipalvelusta, ja kattelin tuntematonta numeroa ihmetellen että kukahan soittelee. Oli niin sekava olo etten saanut vastattua ekalla soittokerralla.. Tai ei kyllä kiinnostanutkaan kun en ollut varma kuka oli.

Mutta nää oli mun ekat tunnelmat.

Vierailija kirjoitti:

Ensin kun kuulin isän yllättävästä kuolemasta, istuin hiljaa paikallaan. Seuraavaks muistan kun soittavat jostain kriisipalvelusta, ja kattelin tuntematonta numeroa ihmetellen että kukahan soittelee. Oli niin sekava olo etten saanut vastattua ekalla soittokerralla.. Tai ei kyllä kiinnostanutkaan kun en ollut varma kuka oli.

Mutta nää oli mun ekat tunnelmat.

Mulla vähän sama mutta jäi henkiin. Tilanne oli shokki sillä isä yritti itsemurhaa mutta ei onnistunut siinä, onnistui kylläkin vammauttamaan itseään pysyvästi. Kaikille tuli yllätyksenä hänen itsetuhoituutensa. Hän ei halua ammattiapua. Joten kävin itse työterveys psygologilla pari kertaa juttelemassa asiasta (itkin molemmilla kerroilla). Mulla helpotti tosi paljon asian käsittely ja lähinnä se että avauduin asiantuntijalle ja hän antoi toimintamalleja miten kannattaa käsitellä asiaa. En ole aiemmin käynyt psykologilla.

Vierailija kirjoitti:

Ensin kun kuulin isän yllättävästä kuolemasta, istuin hiljaa paikallaan. Seuraavaks muistan kun soittavat jostain kriisipalvelusta, ja kattelin tuntematonta numeroa ihmetellen että kukahan soittelee. Oli niin sekava olo etten saanut vastattua ekalla soittokerralla.. Tai ei kyllä kiinnostanutkaan kun en ollut varma kuka oli.

Mutta nää oli mun ekat tunnelmat.

Niin, ja välillä olen miettinyt että mikähän mussa on vikana kun en romahtanut heti lattialle. Mutta kai se on osa sitä shokkitilaa.

Kyllä se siitä silti ohi menee. Itsekin olin monta kuukautta tosi väsynyt ja eristäydyin ihmisistä kun ei ollut mitään positiivista jaettavaa kenellekään. Ehkä tää on vähän eri tilanne kun lapsesi tulee palautumaan ennalleenkin mutta kyllä siitä järjissään selviää jos tästäkin :(

Mä muistan sen ihan alun lamaantumisen. Tiesin että monet ihmiset on huolissaan ja kyselivät viesteillä mikä tilanne, mutta en vaan saanut vastattua, mitään.  Se jotenkin nolotti, mutta en vaan pystynyt, kelluin tyhjyydessä. Miehen kanssa pystyin puhumaan, mutta hyvin faktaperusteisesti, tunteista ei mitään. En kyllä osannut erotellakaan tunteita, se tunne jo oli kuin tyhjä eristetty tila jossa oli ihan yksin. Kukaan ei olisi voinut auttaa. Kriisityöntekijäkin otti samana päivänä yhteyttä ja kysyi voiko auttaa. Ihmettelin että miten ihmeessä se voisi auttaa kun ei se tätä tilannetta pysty muuttamaan. 

ap

Mä muistan kun mun isä kuoli, niin mäkin lamaannuin. Sain siitä puhelinsoiton työpaikalle. Mä en pystynyt sanomaan kenellekään mitään vaikka oltiin avokonttorissa. Jätin vain lapun pöydälle, "Isä on kuollut, pitää mennä". Tuntu vähän hölmöltä, mutta ei mulla ollut sanoja, enkä etenkään halunnut mitään huomiota tai kysymyksiä. Halusin vain lähteä pois sieltä.

Tuollaset järkyttävät tapahtumat tuntuvat aina siltä että siitä asiasta ei saa mitään otetta.Se asia hallitsee omaa mieltä koko ajan ja kaikkialla.On vaikea keskittyä mihinkään muuhun.Se että asiaa ei voi muuttaa on totta mutta olis hyvä jos voisit käydä läpi tapahtunutta esim.terapiassa.Hyvä terapeutti voisi osata käydä tapahtunutta läpi kanssasi nii että kun sanoittaa tapahtunutta ja nimeää tunteita ym,niin siinä saa sitä asiaa vähän hallintaan omassa mielessä ja siitä asiasta saa jonkinlaiseen otteen.Aivot voi mennä liian vaikeiden asioiden kohdatessa ikäänkuin oikosulkuun.En tiedä mitään pahempaa kuin se että oma lapsi on vaarassa.Onneksi lapsesi on toipumassa.

Tiedän sen tunteen shokkivaiheessa mikä monella on. Musta tuntui kuin olisin ollut sellasessa äänieristetyssä kopissa, kuin missä tehdään kuulotestejä.  Näkee ikkunoista muita ihmisiä ja kuinka ne puhuvat siellä, mutta itse on jossain ihan omassa maailmassa. Kun joku halasikin niin sekin tuntui tulevan jostain ulkopuolelta.

Minä tunsin joten olevani ulkopuolinen omasta elämästäni. Kuuntelin tunnosllisesti ystävien ja kylänmiesten valittelut ja järkytyksenpurkaukset ja mitä hulluinta, olen huolissani heidän surustaan ja kauhustaan! Pari tyyppiä alkoi pummimaan minulta lääkärin kaiken varalta kirjoittamia rauhoittavia koska menin tyhmyyttäni antamaan heille lääkettä kun heidän tunnekuohunsa menivät yli ymmärrykseni koska eiväthän he olleet uhreja. Jouduin vuoden systemaattiseen pummimisen jälkeen sanomaan, etten aio enää uusituttaa rauhoittavien reseptiä koska lääkäri jo epäilee käytänkö niitä niin sanotusti viihdekäytössä enkä halunnut pilleristin mainetta itselleni. Toki nämä molemmat henkilöt loukkaantuivat sitten minulle ja lähtivät ovia paiskoen.

Olin koko vuoden rauhoittavien potista käyttänyt vain yhden liuskan itse kun uni ei tullut vuorokauden valvomisen jälkeen.

Muuten hoidin tapahtunutta lähinnä suorittaen. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin jäänyt henkiin. Lopulta päätin muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa alusta.

Yleensä traumaattinen kriisi jaetaan neljään vaiheeseen, nelivaiheinen jako on vakiintunut yleisimmäksi eri teorioista.

Ensin on sokki, joka kestää joitain minuutteja tai tunteja. Sokissa esim. muisti muuttuu todella tarkaksi, tunteet voivat turtua ja toimii täysin tunteettomana mutta järki voi pelata normaalia paremmin, voi olla ettei tunne kipua ja voi juosta kilometrejä murtuneella jalalla yms... Yksityiskohdat painuvat mieleen todella kirkkaina.

Sokin jälkeen tulee reaktiovaihe, jolloin ymmärtää tosiasiat ainakin jollain tasolla. Se kestää yleensä joitakin päiviä. Voi tuntua todella tärkeältä selvittää kaikki yksityiskohdat ja käydä läpi, mitä nyt oikeasti on tapahtunut. Tässä vaiheessa yleensä pystyy ja voi olla kova tarvekin kertoa asiasta ja puhua sen aiheuttamista tunteista. Eri tunteiden myrskyt ja tunteiden vaihtelu vihasta suruun ja pettymyksestä epätoivoon on yleistä.

Pisin ja vaikein vaihe on käsittelyvaihe. Silloin yleensä kääntyy sisäänpäin ja kärsii siitä, että ajatuksen pyörivät kehää eivätkä ajatukset ja muistot jätä rauhaan. Keskittymiskyky heikkenee ja voi olla tosi ärtynyt ja pinna kireällä. Se on normaalia, koska pitkittyneen stressin takia yksinkertaisesti uupuu.

Tästä kehämäisestä paikallaan junnaamisesta ei ole omasta mielestäni muuta tietä ulos kuin kertoa asioista ja omista tunteista yhä uudestaan ja uudestaan, kertoa eri näkökulmista ja eri tunteiden valossa, kirjoittaa mielessä pyörivät ajatukset ylös yhä uudestaan, lukea kirjoja ja oppia miten muut ihmiset ovat selvinneet, kuunnella musiikkia ja taas itse kirjoittaa tai puhua... Joskus myös jonkinlainen sovitustyö voi olla paikallaan, jos tuntee syyllisyyttä ja että on itse aiheuttanut jonkun katastrofin. Se voi olla vaikka vapaaehtoistyötä tai omalla työllä kerätty lahja tai lahjoitus vaikka koulun stipendirahastoon tms... Muiden auttaminen on hyvää lääkettä murtuneelle mielelle. Ja kaikkein tärkeintä on olla ja opetella olemaan myötätuntoinen itseä ja muita kohtaan.

Viimeinen vaihe tulee sitten kun on tullakseen. Sitä kutsutaan uudelleen orientoitumisen vaiheeksi, ja siinä pystyy hyväksymään tapahtuneen ja suuntautumaan elämässä tulevaisuutta kohti. Asian kanssa oppii elämään, eikä se enää hallitse elämää vaan elämään on tullut paljon muita asioita. Tähän pisteeseen pääseminen voi kestää kuukausia tai vuosia. Ilman apua jotkut jäävät menneisyyden vääryyksiin ja kamaluuksiin kiinni kuolemaansa asti. Se on kamala kohtalo.

Reaktio- ja käsittelyvaiheissa on tavallista, että esiintyy dissosiaatiota, eli tuntee, että on kuin ulkopuolinen, voi tuntea ettei ole läsnä omassa kehossaan, tarkkailee omia ajatuksiaan ja toimintaansa ulkopuolelta tms. Se on normaalia, mutta jos sitä jatkuu pitkään, kannattaa hakea apua.

Kun on kokenut niin uhkaavan tai pelottvan tilanteen, että se on aiheuttanut psyykkisen trauman (esim. juuri kolari tai vaikkapa on melkein kuollut, tullut raiskatuksi tai ollut äärimmäisen uhkaavassa tilanteessa) kannattaa hakea apua traumaterapiasta, esim. EMDR. Kriisikeskus on hyvä paikka aloittaa, tai etsiä omalta paikkakunnalta mahdollisuuksia traumaterapiaan tai EMDR-terapeutteja. Traumaterapiassa hoidetaan sekä ns. kehon lukkoja ja kehoon jääneitä jännityksiä

yms. että mieltä kokonaisuutena.

Moni on kysynyt minulta miten onnistuin ajamaan itse sairaalaan ja ihmettelen itsekin sitä. Mutta muistan ajaessani olleeni TODELLA skarppina, havainnoin muuta liikennettä todella tarkasti, tuntui että aistit olivat yliherkistyneet, mutta tunnepuoli ihan lukossa. Ilmeisesti itsellä oli silloin juuri tuo sokkivaihe menossa.

ap

juomalla. en suosittele pitemmän päälle.

Kun mieheni kuoli silmieni edessä, tunnin kuluttua siitä tein kotitöitä muina miehinä ja makselin laskuja verkkopankissa. Todellisuus iski vasta myöhemmin tajuntaan.

Mulla shokki oli kummallinen tila. En voinut käsittää tapahtunutta. Uutiset kuultuani stuin tuolilla ja tuntui että se tuoli olisi kiskoilla ja liikkuisi koko ajan taaksepäin. Ihan kuin olisin irtaantunut todellisuudesta, sellanen hitaasti vajoava tunne. Päässä ei liikkunut oikein mitään, siellä oli pelkkä kysymysmerkki johon olin äärimmäisen keskittynyt.

Pakenin juoppoa miestä pois kotoa.

Mulla sydän hakkasi ihan sataa, vaikka ulkoisesti toimin ihan tyynesti ja normaalisti ja pystyin ajamaan autoa. Oli pakko tietoisesti olla painamatta kaasua, oli ihan kuin olisin paennut henkeni edestä.

Adrenaliinit oli niin koholla, että kahtena seuraavana yönä en nukkunut lainkaan, vahdin vain lapsen unta, kuin joku peto voisi tulla syömään hänet tai jotain. Ihan järjetön hälytystila.

Kahtena seuraavana yönä hikoilin valtavasti, ehkä niitä adrenaliineja tai muita pois, sitten vasta aloin nukkua, vaikka aluksi vähän huonosti.

Kaiken tämän ajan olin ulospäin täysin tyyni ja toimintakykyiseltä vaikuttava. Keho ja mieli sen sijaan oli täydessä häkytystilassa ja varmoja että olen jossain kauheassa vaarassa, ehkä kuolemanvaarassa, ja valmiina pakenemaan tai taistelemaan minä tahansa annettuna hetkenä.

Vierailija kirjoitti:

Kun mieheni kuoli silmieni edessä, tunnin kuluttua siitä tein kotitöitä muina miehinä ja makselin laskuja verkkopankissa. Todellisuus iski vasta myöhemmin tajuntaan.

Mä en osaa edes kuvitella kuinka kauheaa tuo on voinut olla. Oon pahoillani puolestasi :( . Ite menin robottimaiseen tilaan kun sain soiton suru-uutiset puhelimitse. Tuntu et iteltäni katos sielu johonkin, mut kroppa suoritti arkea.

Minä vain järkeistin läheiseni kuoleman ja hukutin tunteeni kovaan työntekoon. No sittenhän uuvuin ja romahdin. Nyt olen alkanut toipumaan terapian avulla. Voin paremmin kuin moneen vuoteen.

Mä meinasin menettää lapseni tapaturmassa, mutta onneksi hän toipui. Se oli kuitenkin jotain niin kamalaa ettei voi sanoiksi pukea. Alkuvaihe ja epätietoisuus oli pahinta. Onneksi mies pyöritti kotia minun istuessa sairaalassa. Olen ehkä aliarvostanut miestä kodinpyöritystaidoissa , mutta että hän tositilanteessa, sen kaiken paineen alla pystyi siihen oli asia jonka arvostin valtavan korkealle. Enkä tarkoita että koti olisi ollut tiptop mutta lapsilla oli puhtaat vaatteet ja syömistä, ja arki pyöri mahdollisimman normaalisti. En tiedä miten itse olisin siihen pystynyt. Juuri ja juuri pystyin olemaan lasten tukena kun kokosin itseni.

Aina sitä huolehti, että mitä jos jotain sattuu ja kun tapaturma kävi, niin päähän tuli vain ajatus, että nyt se sitten tapahtui. Mietin jälkeenpäin, että olenko oikeasti odottanut että jotain pahaa tulee tapahtumaan. Vai onko minulla joku kuudes aisti? Joka tapauksessa rankkaa elää lapsiperheen arkea, jos takaravoissa on koko ajan ajatus että kohta jotain pahaa tapahtuu ja yrittää varoitella lapsia kaikesta mahdollisesta. Valitettavasti tapaturma ei ainakaan tilannetta parantanut. Pelkään entistä enemmän, mutta toisaalta osaan nauttia joka hetkestä. Opin myös sen, että vaikka mä kuinka varoittelisin, niin silti voi tapahtua jotain pahaa, joten usein puren kieltäni kun tekee mieli varoittaa jostakin. En halua pelotella lapsiani aroiksi ihmisiksi.

Minä vein kaikki Shokkini divariin!

up