Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun äitiys ei ollutkaan unelmien täyttymys. Onko täällä kukaan pettynyt äitiyteen?
27.04.2018 |
http://www.iltalehti.fi/tosielamaa/201804172200883595_ir.shtml
Eikö äitiys ollut sellaista kuin kuvittelit?
Itselläni on onneksi vain yksi lapsi. Yhden alunperin halusinkin.
Nyt olen lapsen myötä huomannut, miten sitovaa lapsen kanssa on ja miten lapsesta on jatkuva huoli. Kyllä nämä tiesin teoriassa ennen lapsen syntymää, mutta konkreettisiksi nämä asiat tulivat vasta lapsen syntymän jälkeen.
Jos yhden lapsen kanssa tunteet ovat tällaisia, niin useamman kanssa olisin jo mielisairaalassa. Onneksi olen yhden lapsen kanssa huomannut omat voimavarani, enkä ole pykännyt sitä toista ja sitä kolmatta lasta heti perään niinkuin monet tuntuvat nykyään tekevän.
Oma lapseni on kohta onneksi jo 10 vuotias ja olen onnellinen, etten tehnyt useampaa lasta. Nyt alkaa elämäkin jo helpottaa. Ehkä.
Tai sitten se sananlasku pitää paikkansa, että pieni lapsi pienet murheet, iso lapsi isot murheet. Saa nähdä, mitä elämä vielä lapsen kanssa eteen tuo. 🤔
Kommentit (34)
Mä petyin. Tein lapsen lähinnä anopin painostuksesta ja inhosin joka hetkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä petyin. Tein lapsen lähinnä anopin painostuksesta ja inhosin joka hetkeä.
Joko se kuoli?
Vierailija kirjoitti:
Mä petyin. Tein lapsen lähinnä anopin painostuksesta ja inhosin joka hetkeä.
Entä nyt? Onko lapsi mystisesti lakannut olemasta?
Vierailija kirjoitti:
Mä petyin. Tein lapsen lähinnä anopin painostuksesta ja inhosin joka hetkeä.
Tosi kurjaa. Mun oma äiti on aina kauheesti painostanut lastenhankintaan, puhunut siihen sävyyn että "voi että mä niin odotan lapsenlapsia!", "ihanaa sitten kun saan lapsenlapsia!", ym. painostavaa. Onneksi en ole silti tehnyt lapsia, koska itse en todella niitä halua. Vaikka olenkin sillä lailla herkkä, että helposti saattaisin sortua paineen alla kun haluan miellyttää muita. Tässä asiassa olen onneksi pitänyt pääni.
En ole pettynyt äitiyteen. Olen äitiyden myötä oppinut kantamaan suuren vastuun ja saanut erittäin paljon elämänkokemusta, kykyjä, taitoja, hetkessä elämistä, nauttimisesta, olemaan huolehtimatta turhista, laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja onnellisuutta. Olen pettynyt lasten isovanhempiin ja muihin sukulaisiin. En kaikkiin, mutta isoon osaan heistä ja mikä vaikeinta, läheisempiin heistä.
Olen oppinut, että ihmiset ovat itsekkäitä ja jotkut hyvin kieroja ja ovelia itsekkyydessään. Tärkeä oppi tämäkin. Olen löytänyt hengenheimolaisiani. Luulin että antaja saa, mutta ei se aivan niin menekään. Olen oppinut olemaan pyyteetön vain silloin, kun koen itsekin saavani jotain ja hylkäämään ei kiinnostavat ehdotukset, tarpeet ja vaatimukset.
suurperheen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pettymys ei ehkä ole oikea sana. Olin vain tietämätön siitä, miltä äitiys tuntuu, miltä tuntuu olla äiti. Onnellisuudesta kylöä olin kuullut. Olin kuullut äitiyden onnesta ja "hän nauttii äitiydestään". Haaveilin siis seitsemästä lapsesta, mikä oli lapsellinen haave. Korjasin tavoitetilaa ensimmäisen lapsen synnyttyä.
Pitkässä juoksussa (lapsi 17), onhan tämä ottanut paljon enemmän kuin antanut, mutta tokihan homma on hoidettu kunnolla kerran siihen on lähdetty. En ole äidillistä tyyppiä, eikä omakaan äitini ollut, ehkä sellaiset saavat äitiydestä enemmän irti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En odottanut mitään ihmeellistä, mutta petyin silti, miten kamalaa se on.
Mieti niitä raukka parkoja jotka ovat eka lastentarhassa töissä, sitten äitiys "lomalla" ja sitten lastentarhassa ja töiden jälkeen äitinä illan. Ei käy kateeksi!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieti niitä raukka parkoja jotka ovat eka lastentarhassa töissä, sitten äitiys "lomalla" ja sitten lastentarhassa ja töiden jälkeen äitinä illan. Ei käy kateeksi!!!
Eihän se ole mitään normaalien ihmisten työtä. Ei kukaan normaali ihminen menisi työhön, jossa ollaan koko ajan lasten kanssa. Värjötellään jossain ulkona vahtimassa ja niin edelleen. Istutaan jossain nukkarissa. Askarrellaan. Jotain aivan hirveää.
ja valitusta riittää niiltä ketkä sen työn ovat ammatiksi valinneet. kun lapset ovat niin hirveitä, äänekkäitä ja liian vähän henkilökuntaa. Se on ammatinvalinta kysymys!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On todella vaativaa kasvattaa toinen ihminen (ensin vauva, lapsi, nuori)! Hyvä tukiverkosto, hyviä roolimalleja tulee olla ja talous kunnossa.
Olen aina tarvinnut valtavasti omaa tilaa. Ajattelin, että kyllä oman lapsen kanssa pystyy elämään, kun se on kuitenkin rakas. Vauva on vasta puolivuotias, ja nyt jo kaipaan sitä, että ei olisi miestä eikä lasta nurkissa, vaan olisin täysin yksin hautaan asti. Siitä huolimatta en kyllä kadu lasta. Yritän ajatella, että enää 17,5 vuotta jäljellä tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieti niitä raukka parkoja jotka ovat eka lastentarhassa töissä, sitten äitiys "lomalla" ja sitten lastentarhassa ja töiden jälkeen äitinä illan. Ei käy kateeksi!!!
Noo kokemuksesta voin sanoa, että eriltä se tuntuu olla töissä lasten kanssa kuin kotona oman lapsen kanssa - niin hyvässä kuin pahassa :)
Jos open/hoitajan työ ei tunnu omalta jutulta, niin ainakin teoriassa alaa voi vaihtaa. Mutta äitiyden irtisanominen on vähän hankalampaa.. Ihan kaikinpuolin erilaisia kokemuksia muutenkin ovat. Moni työkaveri ei ole ikinä halunnut omia lapsia ja silti kokevat työn kutsumuksekseen. Äitiys on niin kokonaisvaltaista ja kaikennielevää, että ymmärtäähän sen.
En nyt sanoisi että olisin mitenkään erityisemmin pettynyt, mutta kyllä tähän liittyy enemmän negatiivisia asioita mitä osasi odottaa. Positiivisia osasi kuvitella, mutta niitä on kyllä vähemmän kuin ajatteli :D Meillä on siis kaksi kovapäistä, omatahtoista ja kohtuullisen vilkasta poikaa. Monesti kivatkin jutut saattaa epäonnistua, kun lapset ei osaa olla ihmisiksi ja kiukuttelee. Eihän siihen auta suhtsutua kuin mahdollisimman neutraalisti. En minä kuitenkaan ilmankaan olisi.
Minulla on ollut tänään pettymyksen tunteita. Kaikki perheen lapset autisteja, ja vaikka puhuvat jne. niin arki on äärimmäisen raskasta. Purkavat kaiken pahan olonsa minuun, eivät puhu jos on ongelmia vaikka koulussa, sosiaaliset suhteet kaikilla on mitä on. Eivät tykkää esim. halata, suukkoja ei saa antaa, yksi ei anna peitellä sänkyynkään koska hänen pitää tehdä se aina itse.
Tänään tuli ekaa kertaa sellainen tunne, että v.... mitä paskaa. Kaikkeni teen ja annan noiden eteen, ja valittavat vaan. Äärimmäisen raskaita ja itsekeskeisiä ihmisiä. Yhdelle ei kelpaa ruoat mitä teen, toinen valittaa lähes huutamalla jos joutuu osallistumaan ns. normaaliin arkeen jotenkin. Jne. Aina vaan tuota saakelin valitusta ja haastavaa käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
ja valitusta riittää niiltä ketkä sen työn ovat ammatiksi valinneet. kun lapset ovat niin hirveitä, äänekkäitä ja liian vähän henkilökuntaa. Se on ammatinvalinta kysymys!
Henkilökunnan määrä ei ole ammatinvalintakysymys, vaan arvokysymys tässä maassa ja myös turvallisuuskysymys. Lapsia on hoitamassa liian harva käsipari, vaikka heidän pitäisi olla maallemme kallisarvoisia ja tärkeitä.
Ei ollut alunperinkään mitään ruusunpunaisia kuvitelmia. Silti yllätti rankkuudellaan. Kahvi jäähtyi kuppiin ja illalla mietin olenko itse syönyt mitään koko päivänä. Tosin mulla ei ollut vanhempia auttamassa ja puoliso oli aina töissä.
Alue: Aihe vapaa
"Unelmien täyttymys" kertookin kaiken oleellisen!