Aika moni haluaa erakoitua

Olet sellainen moderni hikikomori

Vierailija kirjoitti:

Vai onko tuo ilmiö vain täällä. Itse olen todella tympiintynyt ihmisiin. Haluaisin vain elää, lukea, luoda, marjastaa, kävellä. Ihmiset vouhottavat niin tylsistä asioista. Vai onko se tämä vanhuus, kun täytin alkuvuodesta 45?

Minä olen ollut kaltaisesi jo pikkupojasta lähtien. Ei liittyne ikään. Nykyihmiset vouhottavat todellakin tylsistä asioista eivätkä ymmärrä hyvän päälle.

Onko tauti levinnyt japanilaisnuorista suomalaismummoihin? :D

Somevouhotus tympii, ja kun ihmiset kävelevätkin puhelin kädessä...ja ihmisten tyhmä käytös, jota näkee esim.lehtien kommenttiosioissa: ei lueta juttua, ei ymmärretä sitä, mutta ollaan innokkaita heittämään kommentteja.

Mun teoria on, että kun netti tuli niin kaikki tottuivat ajan pitkään viihdyttämään itseään aiheilla jotka itseä kiinnostaa. Toisten kanssa ei ole yhtä palkitsevaa olla, paitsi ehkä jos löytää livepiirit joissa on samanlaisia. Yksinäisyyteen ja minäkeskeisyyteen kun tarpeeksi tottuu, se alkaa tuntua tutulta - normaalitilalta ja siten hyvältä. Moni järkeilee, että kun sitä istuu kotonaan yksin kaiket päivät muutenkin, niin yhtä hyvin voisi vähentää kuluja ja lisätä viihtyisyyttään siirtymällä jonnekin syrjäseudulle, missä edes naapurit eivät ärsytä ja ulkona voi liikkua miettimättä miltä näyttää.

Miten mahtaisi käydä todellisuudessa - alkaisivatko nämä kaupunkierakot käyttäytyä sanojensa mukaan. Jaksaisivatko käydä hiihtämässä, sienessä ja marjassa, onnistuisiko kasvimaa? Kehtaisivatko he kieltäytyä sukujuhlista? Kuluisiko aika pirtissä puhelimella tai tietokoneella näpytellen kuten tähänkin saakka?

En pidä tätä erakoitumisen haluamista oikein positiivisena ilmiönä, enkä usko että se monelle on se todellinen luonne, vaan siihen on ehdollistuttu jonkin yksinäisen elämänjakson ja kenties ihmissuhteissa pettymisten seurauksena.

Olen 3-kymppinen ja samoja tuntemuksia:) Juuri mietin miten kivaa olisi saada olla vain yksin rauhassa jossain:) Vietän muutenkin paljon aikaa yksin ja olen työtön, mutta juuri nämä jatkuvat vaatimukst (työnhaun hullu stressi ja huoli toimeentulosta, ihmiset kuormittavat minua omilla ongelmillaan vaikka olen aivan loppu jo omienikin kanssa...:( Harvat ystävien tapaamiset ovat hirveää sumplimista viikkoja etukäteen ja toisen osapuolen suunnitelmat aiktaulusita tuntuvat vai vaihtuvan päivittäin..huoh. Jos olisi alkupääomaa erkaantua yhteiskunnasta kokonaan eikä pientä lainaa, häipyisin jonnekin YKSIN.

Aina olen ollut vähän yksinäänviihtyjä, mutta nuorempana sentään oli vielä jonkinlaisia haluja välillä lähteä "bilettämään" yms., nyt neljääkymppiä lähentelevänä parhaiten viihdyn vaan yksin kotona eikä kiinnosta ihmisten seura juurikaan.

Haluaisin tota samaa, paitsi nopea nettiyhteys pitäis olla. Kaiken kanssakäymisen hoitaisin netissä.

Mä haaveilen myös jonkin asteisesta erakoitumisesta. Olisi niin ihanaa muutaa jonnekin syrjemmäksi puolison kanssa, jota ei (vielä jos koskaan) ole ja elää rauhallista elämää. Elellä sellaista perusonnellista "tylsää" arkea. Kaukana kaikesta kiiltävästä ja kylmästä.

Itsekin haaveilen erakoitumisesta. Olisi ihan parasta liikkua luonnossa, marjastaa, sienestää, lukea, valokuvata, kirjoittaa ja puuhastella rauhassa. Seuraksi riittäisi koirat, kissat ja max. yksi ihminen.

Tässä ei ole kuin yksi sukupolvi välissä, isovanhempani elivät omassa pihapiirissään oman perheen parissa. Ei käyty ulkopuolisissa töissä. Pienessä kylässä kaikki tunsivat toisensa.

En ihmettele yhtään, että mieleni haikailee samanlaista elämää... Eikä tätä nykyaikaa, jossa työpäivän aikana kohtaa uusia ihmisiä enemmän kuin isovanhempani koko elämänsä aikana!

Samat ajatukset. Ihmiset ja maailma on perseestä ja maalla omassa pikku mökissä viihdyn hyvin. Toki töitä pitää elämisen takia tehdä, mutta ei ole kuin reilut 10 vuotta eläkkeelle niin sitten saa oleilla vieläkin enemmän omissa oloissa. 

Tuntuu että kaikki on nähty ja kaikki asiat toistaa itseään. Ähky!

Nuorempana oli enemmän yritystä olla "normaali" ja käydä porukalla baareissa ym. Kun ikää tulee lisää, tajuaa että parasta on olla oma itsensä eikä pyrkiä johonkin muottiin. Minulle riittäisi yksi ihmisten tapaamispäivä viikossa, olisin ikionnellinen erakkona muun ajan.

Rauha ja hiljaisuus ovat nykymaailman luksusta. Kaupungilla liikkuessa on aina alitajuinen stressi siitä, että saattaa olla vaarassa. Kivikautiset aivomme tulkitsevat edelleen tuntemattomat ihmiset mahdolliseksi uhaksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai onko tuo ilmiö vain täällä. Itse olen todella tympiintynyt ihmisiin. Haluaisin vain elää, lukea, luoda, marjastaa, kävellä. Ihmiset vouhottavat niin tylsistä asioista. Vai onko se tämä vanhuus, kun täytin alkuvuodesta 45?

Minä olen ollut kaltaisesi jo pikkupojasta lähtien. Ei liittyne ikään. Nykyihmiset vouhottavat todellakin tylsistä asioista eivätkä ymmärrä hyvän päälle.

Kaikkien aikojen ihmiset.

Tutut fiilikset, olen saman ikäinen. Täytin vähän ennen, loppuvuodesta tuon 45. Tosin nyt olen melkein luonut nahkani, ja valmiina uusiin haasteisiin.

Isovanhempien sukupolvi eli ulkoisesti vaatimatonta elämää, mutta mielestäni se oli rikkaampaa kuin nykyajan elämä. He työskentelivät oman tilan, perheen ja kotieläinten hyväksi omassa pihapiirissään. Nykypäivän ihmisen täytyy mielistellä vieraita ihmisiä asiakaspalvelutyössä tai istua tietokoneen ääressä merkityksetöntä dataa pyörittäen.

Vetäytyminen korpimökin rauhaan omavaraisesti eläen on haaveissani...

40 vuotta olen kohta törmännyt uusiin ihmisiin. Niiden joukosta on valkoitunut pieni piiri "omia ihmisiä". Nykyään en enää muita kaipaa. Kun vaan saisi pitää tuon oman piirinsä ympärillään mahdollisimman pitkään.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät osaa olla yhtään yksin. Minulle olisi kauhistus olla niin riippuvainen muista. Viihtyisin hyvin erakkona, jos se olisi toimeentulon kannalta mahdollista.

Ihmiset pelkäävät karhuja ja susia, kun oikeasti toiset ihmiset ovat todennäköisin vaara.