Tajusin vasta kolmekymppisenä, että haluan elää ilman kumppania
Vähän hassu otsikko, pahoittelut siitä. Pidin itseäni aina parisuhdeihmisenä. Olen ollut kahdessa pitkähkössä suhteessa. Viimeisen eron jälkeen olen alkanut tajuamaan, että hitto vie, mä haluan kyllä elää elämäni ilman parisuhdetta. Erosta aikaa nyt 5 vuotta. Seksiä toki kaipaan välillä, irtosuhteista en oikein välitä. Ehkä pitäisi harkita jotain friends with benefits -tyyppistä viritelmää.
Kommentit (18)
Vierailija kirjoitti:
Mikä johti sulla tähän päätelmään?
Huomasin vaan olevani onnellinen yksin. Mulla on niin paljon kaikkea mielekästä puuhaa, että kokisin kumppanin vain haitaksi tälle. Ei mulla ole aikaa tai intoa käydä treffeillä tai tutustua vastakkaiseen sukupuoleen.
Mulla sama. Seurustelin muutaman kerran pitkään alle kolmikymppisenä, ja pitkään uskoin että se että on ahdistavaa ja nihkeää johtuu siitä etten vielä ole vain löytänyt Sitä Oikeaa.
Lopulta tajusin sen, että ei se siitä johdu vaan siitä, että olen niin erakko luonne, että olen mieluiten ihan itsekseni. Rakastan hiljaisuutta, rauhaa, yksinäisyyttä. En kaipaa mitään siltä toiselta, en seksiäkään koska olen aseksuaali.
Tämä "identiteetti" varmasti vaihtelee elämän aikana. Minä olin päälle kolmikymppiseksi ehdottomasti yksineläjä, nyt 33-vuotiaana on kiva elää parisuhteessa ensikertaa elämässäni. Siskoni puolestaan on ollut koko ikänsä tiukan yksiavioinen parisuhdeihminen, mutta nyttemmin ajatus moniavioisuudesta on alkanut kiehtoa häntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä johti sulla tähän päätelmään?
Huomasin vaan olevani onnellinen yksin. Mulla on niin paljon kaikkea mielekästä puuhaa, että kokisin kumppanin vain haitaksi tälle. Ei mulla ole aikaa tai intoa käydä treffeillä tai tutustua vastakkaiseen sukupuoleen.
Mitä jos sattumalta silti tapaisit jonkun sopivan kumppanin, luuletko että voisit rakastua?
Mä tajusin ton saman vasta 40veenä, mikä harmittaa, olisinpa tajunnut aiemmin niin olisi monta huonoa kokemusta vähemmän ja olisin ollut pidempään onnellinen!
Itse mietin ja mietin että mikä minussa on vikana kun aina suhteessa ollessani - ja miehet kivoja yms- ahdistun ja voin huonosti.. ja kunolen yksin, niin Tsädää, olen iloinen, rento ja onnellinen. Siitä se ajatus sitten lähti.. :D En kertakaikkiaan tarvitse enää parisuhdetta. Minulla on ihana elämä, kiva työ, paljon hararstuksia yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä johti sulla tähän päätelmään?
Huomasin vaan olevani onnellinen yksin. Mulla on niin paljon kaikkea mielekästä puuhaa, että kokisin kumppanin vain haitaksi tälle. Ei mulla ole aikaa tai intoa käydä treffeillä tai tutustua vastakkaiseen sukupuoleen.
Mitä jos sattumalta silti tapaisit jonkun sopivan kumppanin, luuletko että voisit rakastua?
No koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Voi olla, että jos joku tulisi ja pyyhkäisisi jalat alta niin voisin harkita suhdetta. Sen pitäisi kyllä olla sitten rakkautta ensisilmäyksellä :) Mutta melko epätodennäköistä, en käy juurikaan sellaisissa paikoissa, joissa voisin törmätä miehiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä johti sulla tähän päätelmään?
Huomasin vaan olevani onnellinen yksin. Mulla on niin paljon kaikkea mielekästä puuhaa, että kokisin kumppanin vain haitaksi tälle. Ei mulla ole aikaa tai intoa käydä treffeillä tai tutustua vastakkaiseen sukupuoleen.
Mitä jos sattumalta silti tapaisit jonkun sopivan kumppanin, luuletko että voisit rakastua?
No koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Voi olla, että jos joku tulisi ja pyyhkäisisi jalat alta niin voisin harkita suhdetta. Sen pitäisi kyllä olla sitten rakkautta ensisilmäyksellä :) Mutta melko epätodennäköistä, en käy juurikaan sellaisissa paikoissa, joissa voisin törmätä miehiin.
Useasti miehiä viehättää juuri sellaiset naiset joilla on oma elämä ja jotka eivät enää edes halua suhdetta :)
Siksihän me kaikki olemme täälä somessa tajuamassa, kuinka viihdymme parhaiten yksin. Minua ärsyttää ruoanlaitto ja illan istuminen muiden kanssa olen mieluiten puhelimeni kanssa kahden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä johti sulla tähän päätelmään?
Huomasin vaan olevani onnellinen yksin. Mulla on niin paljon kaikkea mielekästä puuhaa, että kokisin kumppanin vain haitaksi tälle. Ei mulla ole aikaa tai intoa käydä treffeillä tai tutustua vastakkaiseen sukupuoleen.
Mitä jos sattumalta silti tapaisit jonkun sopivan kumppanin, luuletko että voisit rakastua?
No koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Voi olla, että jos joku tulisi ja pyyhkäisisi jalat alta niin voisin harkita suhdetta. Sen pitäisi kyllä olla sitten rakkautta ensisilmäyksellä :) Mutta melko epätodennäköistä, en käy juurikaan sellaisissa paikoissa, joissa voisin törmätä miehiin.
Useasti miehiä viehättää juuri sellaiset naiset joilla on oma elämä ja jotka eivät enää edes halua suhdetta :)
Ehkä. Tässä ei nyt ole kyse siitä ettenkö saisi ketään, mä en vaan halua!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä johti sulla tähän päätelmään?
Huomasin vaan olevani onnellinen yksin. Mulla on niin paljon kaikkea mielekästä puuhaa, että kokisin kumppanin vain haitaksi tälle. Ei mulla ole aikaa tai intoa käydä treffeillä tai tutustua vastakkaiseen sukupuoleen.
Mitä jos sattumalta silti tapaisit jonkun sopivan kumppanin, luuletko että voisit rakastua?
No koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Voi olla, että jos joku tulisi ja pyyhkäisisi jalat alta niin voisin harkita suhdetta. Sen pitäisi kyllä olla sitten rakkautta ensisilmäyksellä :) Mutta melko epätodennäköistä, en käy juurikaan sellaisissa paikoissa, joissa voisin törmätä miehiin.
Useasti miehiä viehättää juuri sellaiset naiset joilla on oma elämä ja jotka eivät enää edes halua suhdetta :)
Ehkä. Tässä ei nyt ole kyse siitä ettenkö saisi ketään, mä en vaan halua!
Juu en sitä epäilekään.
Vierailija kirjoitti:
Siksihän me kaikki olemme täälä somessa tajuamassa, kuinka viihdymme parhaiten yksin. Minua ärsyttää ruoanlaitto ja illan istuminen muiden kanssa olen mieluiten puhelimeni kanssa kahden.
Tottumus on toinen luonto.
Ymmärrän hyvin ap:tä.
Minäkin tajusin vasta myöhemmällä iällä, että olen sinkkuainesta. Miespuoliset kaverit ovat ok, mutta vakavampi suhde aiheuttaa ahdistusta. En sano koskaan ei koskaan, mutta sinkkuna nyt mennään ja olen onnellinen.
Sitten on niitäkin ihmisiä, jotka haluavat kyllä se toisen siihen rinnalle, mutta tarvitsevat itse paljon omaa aikaa tilaa ympärilleen. Mussa ja mun puolisossa on vähän tuota "vikaa" mutta ollaankin seikkailtu myös yksin. Ja tehdään paljon juttuja yksin, mutta sen lisäksi on niitä yhteisiä asioita.
Mutta yksi tuttavamme oli vielä enemmän sellainen. Vaikka oli naimisissa, niin asui viikot eri paikkakunnalla työnsä takia ja ihan senkin takia että sai reilusti omaa aikaa.
Voi olla myös johonkin elämänvaiheeseen liittyvä kausi. On hyvä, että osaa olla onnellinen yksin eikä aina tarvitse olla joku muu siinä vieressä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä "identiteetti" varmasti vaihtelee elämän aikana. Minä olin päälle kolmikymppiseksi ehdottomasti yksineläjä, nyt 33-vuotiaana on kiva elää parisuhteessa ensikertaa elämässäni. Siskoni puolestaan on ollut koko ikänsä tiukan yksiavioinen parisuhdeihminen, mutta nyttemmin ajatus moniavioisuudesta on alkanut kiehtoa häntä.
Näin uskoisin itsekin. Nuorempana oli poikakaveri vierellä koko ajan, sitten pikkuhiljaa kasvanut itsenäisemmäksi ja yhteisöllisyys muuttunut tuosta tiiviistä seurustelusta muunlaiseksi kanssakäymiseksi. Nykyään oon jo oikeesti aika erakko, vietän ehkä kymmenisen tuntia viikossa ihmisten seurassa. Sukulaiset kauhistelee, mutta itsestä tuntuu hyvältä. En oleta eläväni näin loppuelämääni, mutta en toisaalta näe sitäkään mahdottomuutena. Jos perhettä miettii, niin voisin kuvitella sopivani yhteen sellaisen miehen kanssa, joka on myös aika itsenäinen ja vähäsosiaalinen. Voitais erakkoilla yhdessä.
Siinä on se elämän pelastava sivutuote, että ei tule lapsia. Ja silloin elämä on ihanaa. Kyllä parisuhde tekee onnellisemmaksi kuin yksinolo, mutta ilman lapsia on parasta.
Hieno nähdä etten ole ainoa! :) Liityn yksin viihtyvien laajaan joukkoon!
Nuorena sitä piti parisuhteita olla, kun se nyt vaan kuuluu asiaan ja kaikilla muillakin..
Onneksi kasvatin itsetunnon ja tajusin että itsenäisenä ja vapaana paras!
En mitenkään voisi enää sietää ketän toista jakamaan elämääni. Kaveri-mies menisi, muuten ei.
Ootteko nyt varmoja ettei tämä ahdistuminen sitoutumisesta kerro työstettävästä ongelmasta/traumasta?
Mua alkoi nuorempana ahdistaa kun suhde syveni, pitkään laitoinkin poikki.
Mutta sitte päätin että en anna sen ahdistuksen pilata yhtään ihmissuhdetta, jossain vaiheessa huomasinkin ahdistuksen hävinneen ja tilalle tuli järjetön menettämisen pelko. No tuo suhde meni poikki, seuraavan kohdalla tiesin jo suhtautua ahdistukseen silleen et menee ohi.
Nyt on 9 avioliitto vuotta takana rakkaan miehen kanssa,enkä todellakaan vaihtaisi yksin olon ankeuteen.
Mikä johti sulla tähän päätelmään?