Onko kukaan pettynyt äitiyteen?

Mulla on kolme lasta ja olen välillä ihan puhki. Ajattelen kuitenkin että se on ohimenevää. Omat lapseni ovat vielä pieniä, alle 5-vuotiaita kaikki. Tarvitsevat siis vielä paljon hoitoa ja huomiota. Mut joo, olen mäkin välillä pettynyt. Tuntuu että lapset sitovat hirveästi. Mä olen jotenkin liikaa kadottanut itseni kun on ollut pakko vain keskittyä lapsiin. Voin siis huonosti. Ja häpeän sitä etten ole tarpeeksi hyvä äiti. Vaikka ehkä olenkin joidenkin mielestä. Lapsiani rakastan, mutta joskus olisi kiva saada olla vain rauhassa!!!!

Meillä ei ole kaikki noin hyvin ja ihanasti kuin sinulla.



Erityislapsemme kanssa arki on sitä paitsi hyvin epävarmaa. Sairaudessa voi milloin vain tapahtua käänne pahempaan. Mitään emme voi ennustaa, vaan elämme jatkuvassa epävarmuudessa. Myös lapsen menettäminen tälle sairaudelle on mahdollista.



Tietenkään tällaista en olisi toivonut. Mutta enpä voinut valita.



t. 2

Itsellä myös erityislapsi mutta hei rajansa sentään kaikella! Esim. paljon on siitä kiinni onko tukiverkoka (meillä ei ole) jne. Inhottava, katkera ihminen taidat olla!



Voimia kaikille vanhemmille!

niin erityislapsi ON ERITYISlapsi ja ei hänen kanssaan elämistä verrata tavalliseen lapsiperheen elämään. Se nyt vain on Erilaista!!

Väsynyt olen aika usein, mutta lapset ovat terveen vilkkaita lapsia. Voimia ap:lle ja toiselle äidille, jolla erityislapsi!

mutta ihan vahan aikaa sitten luin tutkimusta, jossa todettiin, etta vanhemmat on paljon stressaantuneempia ja karsivat enemman masennuksesta kuin ei - lapselliset. Siis ihmiset, jotka ihan omasta vallinnasta ovat lapsettomia.



Mina kylla luulen, etta aika monellekin vanhemmuus saattaa olla hurjan raskasta ja ehka jonkinlainen pettymyskin, mutta eihan sita oikein voi sanoa. Ja mita se hyodyttaiskaan, pakkohan ne lapset on hoitaa, kun ne on maailmassa. Ja ihan varmasti nama " pettyneetkin" vanhemmat rakastavat niita lapsiaan, sita en siis tarkoita. Vaan sita, etta loppujen lopuksi aika monellekin saattaisi kuintekin loppupeleissa sopia elama ilman lapsia.



Ennen vanhaan oli eri asia, kun se elama joka tapauksessa oli sita puurtamista ja raatamista. Nykyaan kun voi harrastaa vaikka mita, aika monella olisi mahdollisuus ilman isoa perhetta , halpislentojen myota matkustella vaikka missa, voi opiskella vaikka mita jne. elamansisaltoa on runsaudenpulaan asti, niin voipi olla, ettei se lapsenteko oliskaan kaikille SE juttu. Mutta Suomessa on jotenkin viela niin vahva normi, ettei monikaan ehka osaa sita edes ajatella. Siis sita, etta voisi elaa lapsettomanakin.



Itse asun talla hetkella Keski-Europpassa ja taalla on yha enemman ja enemman vapaaehtoisesti lapsettomia. Jotkut selittaa, etta huono lastenhoitosysteemi olisi siihen syyna, mutta ainakin mun tuttavapiirissa pariskunnat on ihan suoraan sanoneet, etteivat halua/ole halunneet lapsia, koska haluavat satsata elamassaan muihin juttuihin. Ja kyseessa siis ihan aikuisia pariskuntia 40-50- valilta. Vaikuttavat tosi tyytyvaisilta elamaansa, eika taalla tuollaista valintaa pideta - ainakaan mun sosiaalisissa piireissa - paheksuttavana.



Suomessa musta on viela vallalla se ajatus, etta vapaaehtoinen lapsettomuus on jotenkin paheksuttavaa ja itsekkaan ja " huonon" luonteen merkki. Etta lapsien hankkiminen on jotenkin moraalisesti oikein ja ylevaa ja tekee ihmisesta kunnon ihmisen.

Itse olen pettynyt itseeni äitinä. En ole jaksanut olla hyvä äiti lapsilleni, koska olen joutunut kärsimään paljon mieheni vuoksi :(.

Kerroin vain pienen väläyksen meidän elämästämme. Ja vastasin ap:lle hänen kysymykseensä äitiydestä, äitiyteen pettymisestä.



Tuntui pahalta, että rupesit minua arvostelemaan ilkeäksi, katkeraksi ihmiseksi.



Olen vain väsynyt äiti, joka en tahdo jaksaa tätä arkea, joka ei tunnu normaalilta elämältä, vaan jatkuvalta taistelulta. Niin lasten kanssa kuin myös ympäristön asenteiden kanssa.



Niin sen vain täälläkin huomaa, että oikeaa empatiaa ei ole olemassa. Omaa etuaan kaikki vain ajavat. - Ja nyt vaikenen.



Hyvää kevättä kaikille!

Olin ihan varma, että saan läjän mee hoitoon-vastauksia. Oon monesti hieman nolo kun ei ole kuin tuo yksi lapsi, joka on onneksi terve ja silti valitan. Tosin, joillain on hyvä tukiverkko, toisilla ei. Meillä ei ole ja se on harmi. Mietin jokapäivä millainen lapseni tulevaisuus on kun olen mielestäni ollut huono äiti. Sisaruksistakin 3-v jo kyselee, mutta miten uskaltaa kun ei jaksa olla äiti yhdellekään? Vaikeita asioita!



ap

Meillä pojat 2v ja 4v, joista vanhempi erityislapsi. Arkemme on taistelua, tappelua, nujakointia, kiljumista, sotkemista... hermoja raastavaa, kun se ei ole normaalia.



Luulin, että äitinä oleminen olisi edes jotenkin normaalin elämän elämistä, mutta ei ainakaan meillä. Raskasta on, eikä helpotusta ole tiedossa. Onhan niitä valopilkkuja sentään, mutta pääasiassa kuitenkin raskasta.



Eli kyllä, olen pettynyt äitiyteen.

Kolme lasta joista kaksi vilkasta ja yksi vielä vauva. Valvottu on yö jos toinenkin ja yhtä tahimista se on välillä, mutta niinhän se on lapsiperheissä, miksi odottaakaan mitään muuta.

En ikinä vaihtaisi elämääni lapsettomaan elämään, tämä on juuri sellaista normaalia elämää, mitä haluankin elää. Tosin minulla on myös aivan ihana mies, koti ja harrastus, jotka antavat paljon. Lapseni ovat kuitenkin kaikki kaikessa, vaikka ovatkin välillä aika rasittavia, varsinkin esikoinen. Ennen kolmannen syntymää puhuin kaikille, että pitää nyt tehdä sitä ja tätä, että sitten kun kolmas syntyy, en varmaan enää ehdi tekemään mitään, kuvittelin sen tosi rankaksi, kun keskimmäinenkin on vielä pieni, mutta paljon on ollut helpompaa kuin kuvittelin. Ehkä se auttaa, kun ei ole liian ruusuiset kuvitelmat.