Vanhemman kuolema

Vierailija kirjoitti:

Kenen kanssa nyt puhun päivästäni kun tulen kotiin. Isäni asuu eri paikkakunnalla. Olen aivan yksin tullessani kotiin.

Elämä ei aina ole reilua ja joskus on aikuistuttava pikakelauksella siihen ettei kotona olekaan sitä jolle aina puhua päivästä. 

Lämmin osanotto ja voimia surun läpikulkemiseen.

Kaikella on aikansa. Suru valtaa koko ihmisen ja on raskasta luopua läheisestä ja tärkeästä ihmisestä. Työstä surua, se on tärkeää.

Äitisi varmasti toivoi, että elät elämääsi. Keskustele läheisten kanssa, kirjoita tuntemuksiasi, kuuntele musiikkia, käy kirkossa, tee käsitöitä, piirrä, ulkoile...

Tsemppiä 💚

Otan osaa. Itse menetin äitini 19-vuotiaana. Silloin tuntui, ettei elämä jatku koskaan normaalina, mutta nyt seitsemän vuotta myöhemmin kahden lapsen äitinä voin sanoa, että kyllä se jatkuu vaikkakin erilaisena.

Ainut vinkkini on, että puhu asiasta niin paljon kuin jaksat. Minä puhuin äidistäni kaikille jotka vain jaksoivat kuunnella, ja sitä kautta suru pikkuhiljaa helpotti. Sen myös sanon, että sure niin kauan kuin surettaa, ja itke kaikki itkut ulos. Itse olin siitä onnellisessa asemassa, että minulla oli sisarusteni tuki, ja heidän kanssaan jaettu suru lähensi meitä entisestään. Voimia, suru helpottaa ajan kanssa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen kanssa nyt puhun päivästäni kun tulen kotiin. Isäni asuu eri paikkakunnalla. Olen aivan yksin tullessani kotiin.

Elämä ei aina ole reilua ja joskus on aikuistuttava pikakelauksella siihen ettei kotona olekaan sitä jolle aina puhua päivästä. 

Eihän se ole. Elämä on perseestä tällä pallolla. Toivottavasti kuoleman jälkeen meillä kaikilla on asiat paremmin.

Ne ekat joulut on pahat. Ehkä löydät itsellesi oman perheen niin tilanne muuttuu sitäkin kautta.

Itse eristäydyin ekaksi jouluksi. Oikeastaan toiseksikin.

Suru on pitkä prosessi ja on normaalia, että sinulla menee koko vuosikin pilalle sen takia.

Otan osaa, äidit ovat tärkeitä.

Lämmin osanottoni ap. Vaikka olen paljon sinua vanhempi, äitini kuolema tuntui siltä, kuin koko maailma olisi tippunut niskaani. Kirjaimellisesti. Niin kauhealta kuin se siinä tilanteessa tuntuukin, aika on parantava voima. Etene päivä kerrallaan, rukoile, jos uskot Jeesukseen. Jos sinulla ei ole ketään, kenen kanssa jutella asiasta, ota yhteys terveysasemaan, seurakuntaan. Netistä löytyy vertaisryhmiä omaisensa menettäneille. Suurimman ahdistuksen hetkellä, tilaa ambulanssi. Voimia sinulle.

erityisen kamalaa etenkin jos olit läheinen äitisi kanssa! kyllä se suru vielä helpottaa kun aikaa kuluu. millaiset välit sulla on isääsi? onko sisaruksia? pyydä kavereita ja sukulaisia auttamaan.

Onko paikkakunnallasi millaiset mielenterveyspalvelut? Sinne soittoa jos tuntuu siltä että tarvitsee vaikka keskusteluapua. Puhuminen auttaa todella paljon, oli se ulkopuolinen tai läheinen ihminen.

Oma äiti kuoli 6v sitten. Surun kanssa oppii elämään ajan kanssa. Niin kamalaa kuin se onkin niin kaikkeen tottuu... Voimia <3

Vierailija kirjoitti:

erityisen kamalaa etenkin jos olit läheinen äitisi kanssa! kyllä se suru vielä helpottaa kun aikaa kuluu. millaiset välit sulla on isääsi? onko sisaruksia? pyydä kavereita ja sukulaisia auttamaan.

Ihan ok, on niitä ja varmasti pyydän.

Eli tämä tulee olemaan surkeaa pitkänkin aikaa, mutta sureminen ja siitä puhuminen auttavat.

Joudutko ap muuttaa pois?

Olen pahoillani ja otan osaa suruusi.

Suru helpottaa hieman ajan myötä, joten tulevat vuodet jaksaa, vaikka edesmennyttä läheistä miettiikin.

Vierailija kirjoitti:

Niin, jokainen on tuossa tilanteessa joskus. Sinä kovin aikaisin. Sure nyt kunnolla ja jos et pääse jaloillesi niin hae apua.

Eivät kaikki ole siinä tilanteessa koskaan että oma vanhempi kuolee koska moni kuolee ennen omia vanhempia.

No, millaista elämää olisit elänyt jos äitisi eläisi?

Vanhempasi ovat ilmeisesti eronneet, mutta pystyykö isäsi auttamaan sinut hautajaisten, peruskirjoituksen ym. käytännön asioiden järjestämisessä? Oletko jaksanut vielä ajatella asumiskuvioita eli onko sinulla taloudellista mahdollisuutta jäädä kotiisi asumaan? Ovatko äitisi vanhemmat vielä hyväkuntoisia eli pystyvätkö he oman surunsa keskellä tukemaan ja auttamaan sinua asioiden hoitamisessa?

Vierailija kirjoitti:

Vanhempasi ovat ilmeisesti eronneet, mutta pystyykö isäsi auttamaan sinut hautajaisten, peruskirjoituksen ym. käytännön asioiden järjestämisessä? Oletko jaksanut vielä ajatella asumiskuvioita eli onko sinulla taloudellista mahdollisuutta jäädä kotiisi asumaan? Ovatko äitisi vanhemmat vielä hyväkuntoisia eli pystyvätkö he oman surunsa keskellä tukemaan ja auttamaan sinua asioiden hoitamisessa?

Kyllä, pystyn vähän aikaa, ovat ikäisikseen mutta suurin osa putoaa minun niskaani.

Hakeudu sururyhmään, jossa saat tukea saman kokeneilta. Itseäni auttoi. Ja kyllä sinä toivut ja selviät, olet kuitenkin jo aikuinen. Anna surulle oma aika ja sen jälkeen päättäväisesti eteenpäin. Muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Voimia sulle. Suru vie aikansa. Lopulta elämään ilman läheistä tottuu. Joskus ammattiapu on paikallaan, hae keskusteluapua. Olet nuori ja löydät paikkasi elämässä. On muitakin jotka on olleet tilanteessasi ja kaikki tuntemani ovat selvinneet ja päätyneet elämään hyvän elämän menetyksistä huolimatta. Siis toivoa on.

Olen pahoillani ja otan osaa suruusi. Menetin oman äitini myös juuri parikymppisenä. Se tuntui kauhealta ja epäoikeudenmukaiselta. Olin vihainenkin. En ymmärtänyt miksi menetin äitini niinkin aikaisin kun vielä koin tarvitsevani hänen henkistä tukeaan.

Minua kuitenkin auttoi arki. Jatkoin töitäni ja yritin jatkaa harrastuksiani. Aina se ei onnistunut, saatoin murtua kesken kaiken. Mutta kun kerroin tapahtuneesta, sain tukea.

Sure, puhu, hakeudu ihmisten pariin ja yritä jatkaa elämääsi. Minä kadun, etten hakenut keskusteluapua. Se olisi ehkä nopeuttanut toipumista. Ensimmäisen joulun olin matkoilla veljeni ja isäni kanssa. Aika auttaa, mutta suru ei kyllä kokonaan katoa. Ajoittain se nousee pintaan. Esim. melko vahvasti esikoiseni odotuksen ja syntymän aikaan.