Lue keskustelun säännöt.
Vanhempi siirtää pelkojaan lapselleen. Onko yleistä?
14.04.2018 |
Miten yleistä tämä on ollut aiemmin? Kuinka pitkään hyvänä kasvatustapana on pidetty sitä, että vanhempi omista peloistaan ja epävarmuuksistaan huolimatta pyrkisi luomaan lapselle kuvaa maailmasta turvallisena paikkana ja ottaisi puheissaan lapsen ikätason huomioon?
Vanhemman musertava pessimismi ja kyyniset nimittäin ovat lapsen näkökulmasta todella pelottavia. Lapsi ottaa pelottelun helposti täysin tosissaan ja masentuu. Täysin suotta vieläpä. Ehtiihän ja joutuuhan maailman kurjuuksiin jokainen vähintään jossain määrin iän kartuttua perehtymään.
Kommentit (29)
Pelkääminen on inhottavaa, joten kaikin keinoin yritän estää tartuttamasta sitä lapsiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pelkääminen on inhottavaa, joten kaikin keinoin yritän estää tartuttamasta sitä lapsiini.
Olen samaa mieltä. Lisäksi lapsuudessa pelotelluksi tulleena on mennyt hyvin pitkään siihen, että on ymmärtänyt sen, että vanhemman näkemykset maailmasta ovat olleet hyvin yksipuolisia ja liioiteltuja. Pelottelun takia olin aika ahdistunut lapsuudessa ja nuoruudessa.
Enemmän varmasti riippuu vanhemman omasta taustasta ja persoonasta kuin aikakaudesta.
Kyllähän elämänmyönteisyys ja luottavaisuus terveessä mitassa on nimenomaan positiivinen ominaisuus.
Lasta täytyy tietysti myös valistaa vaaroista kiihkottomasti. Vanhemman oma rauhallisuus ja turvallisuuden tunne on pohjana lapsen turvallisuudelle.
Täysin normaalia. Korkeat ja vaaralliset paikat, vaaralliseksi katsotut eläimet, uhkaavat sosiaaliset tilanteet, you name it. Toki voi olla jossain kohtaa hyvä tarkastella onko ne omat pelot ajankohtaisia ja tarpeellisia, esim hämähäkkipelko suomessa, mutta silläkin on pitkä primitiivinen, vaistomainen pohja. Joskus lapsi katsoo itsekin paremmaksi olla välittämättä pelosta ja saattaa alkaa vaikka hunsvotiksi tai syrjäytyneeksi, mikä voi olla vanhemmille hullun pelottavaa ja tuomitsevat lapsen elämäntyylin. Onnea yritykseen jos kuvittelet pystyväsi olemaan siirtämättä pelkojasi lapseesi.
Vierailija kirjoitti:
Enemmän varmasti riippuu vanhemman omasta taustasta ja persoonasta kuin aikakaudesta.
Kyllähän elämänmyönteisyys ja luottavaisuus terveessä mitassa on nimenomaan positiivinen ominaisuus.
Lasta täytyy tietysti myös valistaa vaaroista kiihkottomasti. Vanhemman oma rauhallisuus ja turvallisuuden tunne on pohjana lapsen turvallisuudelle.
Tätä olen miettinyt, mutta onhan myös tieto lapsen tunne-elämän kehittymisestä koko ajan huomattavasti lisääntynyt. Harva enää nykyään ajattelee lasten olevan samaan tapaan "pikkuaikuisia", kuin mitä aiemmin on oltu taipuvaisia enemmän ajattelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On todella yleietä ja aikaisemmin sitä on sanuttu kasvatukseksi. Pelkääminen voi olla ikävän tuntuista, mutta se on kuitenkin perusedellytys ihmisen hengissä selviämiselle ja menestymiselle. Vaarallisia asioita pitää osata pelätä. Ja suuri osa maailman asioista ON tavalla tai toisella vaarallisia. Peloton ihminen on tyhmä ja lyhytikäinen, ei kukaan halua lapsensa sellaiseksi tulevan!
Kokonaan toinen asia on sitten, että pelkojaan pitää osata myös hallita, niin että välillä pystyy pelostaan huolimatta tekemään asioita, kutn nyt vaikka ylittämään tien, pitämään puheen tai esityksen ja ottamaan velkaa - mutta pelon takia on silti varovainen, katsoo tuleeko autoja, tarkistaa estityksensä faktat ja mietiii, mitä tapahtuu kun korot nousevat.
Eihän lasta voi suojella kaikilta maailman peloilta, mutta ei ole mitään järkeä aikuisen kaataa hänelle vielä omiaankin taakaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täysin normaalia. Korkeat ja vaaralliset paikat, vaaralliseksi katsotut eläimet, uhkaavat sosiaaliset tilanteet, you name it. Toki voi olla jossain kohtaa hyvä tarkastella onko ne omat pelot ajankohtaisia ja tarpeellisia, esim hämähäkkipelko suomessa, mutta silläkin on pitkä primitiivinen, vaistomainen pohja. Joskus lapsi katsoo itsekin paremmaksi olla välittämättä pelosta ja saattaa alkaa vaikka hunsvotiksi tai syrjäytyneeksi, mikä voi olla vanhemmille hullun pelottavaa ja tuomitsevat lapsen elämäntyylin. Onnea yritykseen jos kuvittelet pystyväsi olemaan siirtämättä pelkojasi lapseesi.
Ei ole ollut tällaista varoittelua. Vaan hirveää meuhkausta siitä, miten ihmisten itsekkyys tuhoaa koko maailman ja lopun ajat ovat lähellä jne.
Nämä mikään ei koskaan onnistu, opiskelu ei kannata vanhemmat ovat lähinnä vastenmielisiä. Tulevaisuus pilalla jne... yksi työkaverini on tällainen. Sanoin kerran, että ethän puhu tällä tavoin lapsillesi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sodan jälkeen on traumat siirretty lapsille, siitä on sitten tehty kansan tapa. Onhan ne osaksi vähän laimentuneet, mutta vieläkään ei osata olla puhumatta ikävistä asioista lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Nämä mikään ei koskaan onnistu, opiskelu ei kannata vanhemmat ovat lähinnä vastenmielisiä. Tulevaisuus pilalla jne... yksi työkaverini on tällainen. Sanoin kerran, että ethän puhu tällä tavoin lapsillesi...
Toivottavasti otti vinkistä onkeensa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen on traumat siirretty lapsille, siitä on sitten tehty kansan tapa. Onhan ne osaksi vähän laimentuneet, mutta vieläkään ei osata olla puhumatta ikävistä asioista lapsille.
Tämäkin on varmasti osaltaan vaikuttanut asiaan. Kyllähän sotavuosien niukkuus ja huolestunut tunnelma on jättänyt ihmisiin jälkensä, jota ei välttämättä ole ollut niin helppo olla siirtämättä eteenpäin.
Naapurissa on täysin neuroottiseksi peloteltu lapsi. Olen itse kuullut tätä pelottelua esim. koirien suhteen.
Lapsiparka purskahtaa itkuun, jos osumme koirani kanssa rappuun samaan aikaan. Kerran kiljui hysteerisenä, kun pari kaljaveikkoa käyttäytyi riehakkaasti pihalla (ei aggressiivisesti).
Henkistä pahoinpitelyä tuollainen, mutta eihän tämä äiti itse sitä ymmärrä. Luulee varmaan tekevänsä palveluksen lapselle.
Lapsi on siis jo koulussa eli tämä käytös ei ole aivan pikkuisen arkuutta ja herkkyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän lasta voi suojella kaikilta maailman peloilta, mutta ei ole mitään järkeä aikuisen kaataa hänelle vielä omiaankin taakaksi.
Juuri näin! Tämä on henkisesti kypsän aikuisen asenne.
Vierailija kirjoitti:
Naapurissa on täysin neuroottiseksi peloteltu lapsi. Olen itse kuullut tätä pelottelua esim. koirien suhteen.
Lapsiparka purskahtaa itkuun, jos osumme koirani kanssa rappuun samaan aikaan. Kerran kiljui hysteerisenä, kun pari kaljaveikkoa käyttäytyi riehakkaasti pihalla (ei aggressiivisesti).
Henkistä pahoinpitelyä tuollainen, mutta eihän tämä äiti itse sitä ymmärrä. Luulee varmaan tekevänsä palveluksen lapselle.
Lapsi on siis jo koulussa eli tämä käytös ei ole aivan pikkuisen arkuutta ja herkkyyttä.
Erittäin surullista! Vanhempi ei ilmeisesti tajua sitä, että omat pelot ovat ylimitoitettuja, jos ne tuolla tavoin on suoraan siirretty eteenpäin omaan lapseen.
Kaksi siskoani ovat tällaisia. Ja heillä onkin sitten "erityisiä" lapsia, kovin pelokkaita.
Itse tuskin täydellinen vanhempi olen, mutta sen verran koulutustaustaa, että ymmärrän miten lapsi on kuin tyhjä taulu, johon me aikuiset voimme vaikuttaa. Haluan, että omat lapseni saavat aivan itse "päättää" mitä pelkäävät ja mitä eivät. Jos joku toinen pelottelee lapsiani esimerkiksi ikkunassa vakoilevilla tontuilla joulun alla, niin kerron lapsilleni rehellisesti, että tontut ovat satua, eikä niitä kukaan oikeasti ole koskaan nähnyt. Niillä on kautta aikain peloteltu.
Tai jos siskoni ja minä menemme lasten kanssa puistoon ja vastaan tulee iso koira. Siskoni sanovat lapsilleen kauhuissaan ääni väristen: "Hui, tuollaiset koirat voivat syödä lapsia. Tule äidin syliin, ettei se puraise" (ja lapsi kirkuu ja säikähtää lähinnä äitinsä reaktiota)
Minä sanon lapsille, että isokin koira on jonkun lemmikki ja voi olla aivan yhtä hellyyttävä kuin meidän oma pieni koiramme. Ja lapsemme menevät luvan saatuaan rapsuttamaan isoa koiraa.
Uimassa meidän lapset uivat jo reippaasti alle kouluikäisinä ihan itse, räiskyttelevät vettä ja iloitsevat. Hyppivät laitureilta pommilla veteen jo alle kouluikäisinä.
Siskoni kiljuvat, kun lapsensa astuvat varpaillaan veteen, pitävät heistä kiinni (isoistakin) ja jos lapsi kaatuu matalassa vedessä, huokaisevat kauhistuneina ja kiljuvat vielä enemmän. Eivät käytä lapsiaan koskaan uimahallissa omien vesipelkojensa takia, eivätkä lapsensa osaa uida edes kouluikäisinä.
Eivätkä ymmärrä, vaikka asiasta sanoisikin.
Meidän lapset kyllä kaikki kammoovat hämähäkkejä (kuten minä) mutta toisaalta uskaltavat kyllä esimerkiksi riippuliitää, kiipeillä, hypätä laskuvarjolla ja lentää konetta (toisin kuin minä) eli en ole ollut kaikenkattava kopteriäiti
Vierailija kirjoitti:
Haluan, että omat lapseni saavat aivan itse "päättää" mitä pelkäävät ja mitä eivät.
Toivottavasti et kuitenkaan anna lapsesi ”itse päättää”, kokemuksen kautta, kannattaako lähteä vieraiden kyytiin vai olisiko hyvä pelätä; tai kannattaako leikkiä junaradalla, vai olisiko hyvä pelätä; jne.
Ja kuulkaa. Kyllä niitä ketjussa moneen kertaan mainittuja koiriakin on hyvä vähän kunnioittaa. Ne eivät tykkää halailemaan ryntäävistä tuntemattomista lapsista. Ei tarvi kiljua kauusta, mutta on hyvä ymmärtää pysytellä vähän kauempana naapurin pitbullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen on traumat siirretty lapsille, siitä on sitten tehty kansan tapa. Onhan ne osaksi vähän laimentuneet, mutta vieläkään ei osata olla puhumatta ikävistä asioista lapsille.
Tämäkin on varmasti osaltaan vaikuttanut asiaan. Kyllähän sotavuosien niukkuus ja huolestunut tunnelma on jättänyt ihmisiin jälkensä, jota ei välttämättä ole ollut niin helppo olla siirtämättä eteenpäin.
Puhumattomuus on ainut oikea tapa, olla siirtämättä.
Olen 1980-luvulla syntynyt ja tällainen pelottelu on leimannut omaa lapsuuttani. Onko tämä ollut silloin yleinen kasvatus metodi vai kertooko tämä enemmän omista vanhemmistani kuin tuosta aikakaudesta?