Masentunut! Mitä vastaat, kun kysytään kuinka voit tai mitä kuuluu?

Olen hieman rajaton, en aina tajua "soveliaisuuden sääntöjä", ja minun on vaikea valehdella. Joten... Tuo on vaikeaa minulle. Pitäisi peilin edessä opetella sitä "I'm fine, how are you" -mantraa. Saatan siis ottaa kysymyksen kovin kirjallisena enkä pelkkänä kohteliaisuutena ja avautua liikaa. Sitten jälkikäteen tajuan ja hävettää. Ei ketään oikeasti kiinnosta (poislukien tietty ne tietyt läheiset).

Vierailija kirjoitti:

Olen hieman rajaton, en aina tajua "soveliaisuuden sääntöjä", ja minun on vaikea valehdella. Joten... Tuo on vaikeaa minulle. Pitäisi peilin edessä opetella sitä "I'm fine, how are you" -mantraa. Saatan siis ottaa kysymyksen kovin kirjallisena enkä pelkkänä kohteliaisuutena ja avautua liikaa. Sitten jälkikäteen tajuan ja hävettää. Ei ketään oikeasti kiinnosta (poislukien tietty ne tietyt läheiset).

Joku hyvinvoiva ihminen varmaan voikin jaksaa kuunnella ja kiinnostua. Itse vaan kun on masentunut, ei jaksa. Varsinkaan kun itse on noudattanut sitä sosiaalista koodia ja jutellut kepeästi. -20

"Mitäs tässä... ei mitään tavallisesta poikkeavaa. Mites sulla tämä kevät/kesä/syksy/talvi", ja tadaa, lisäkyselyiltä vältytty eikä tarvinnut edes valehdella.

Vastauksesi kertoo miten itseesi käpertynyt olet, koska olet masentunut.

Joku kysyy sinulta ystävällisesti mitä kuuluu. Sinä vastaat "kaikenlaista" etkä kysy mitä sille toiselle kuuluu.

Olet sitä mieltä, ettei ketään kiinnosta. Eipä sinuakaan tunnu kiinnostavan. Määrittelet sen toisen yhdentekeväksi ihmiseksi. Mistäpä tiedät mitä hankalia asioita sen toisen elämässä on meneillään? Tyly käytöksesi tuskin lisää sen toisen osapuolen hyvinvointia. En ihmettele, jos tuntuu, että ketään ei kiinnosta. Vuorovaikutus on kaksisuuntaista etkä voi olettaa, että se toinen on aina vakaa kuin peruskallio.

Vierailija kirjoitti:

Olen opetellut vastaamaan neutraalisti, kuin ulkopuolisena, mutta valehtelematta. Luetteloimalla asioita jotka elämässä meneillään. Esimerkiksi: kiirettä pitää (lisää x tapahtuma), lapset lähdössä luokkaretkelle ja onpas siinäkin hommaa järjestellä tai muuta. Tunteet koteloituna. Jos on ystävä, hän myötäelää ja saan hirveän hyvää näkökulmaa. Jos on ihminen joka ei aidosti jaksa kuunnella, vaihtuu puheenaihe ja menen seuraavan puheenaiheen mukana, ulkopuolisena yhä "joo nää on näitä".

Kun on tosi masentunut niin eihän sitä jaksa sanoa mitään. Mutta niissä välivaiheissa pyrin rehellisyyteen. Olen huomannut että auttaa tosi paljon voimissa jo se, kun miettii sen neutraalin näkökulman asiaan. Saa etäisyyttä negatiiviseen ja parhaimmillaan ystävä vie todella hyvin mukanaan positiivisen näkemyksen puolelle.

Tulee ilmaa ajatusten väliin, se on se paras mitä vuorovaikutuksesta voi saada. Yksin ei kannata koteloitua, se on aina viimeinen virhe kun masis iskee :/

Kuulostaa tosi fiksulta toimintamallilta! Olet hienosti saanut tätä asiaa pohdittua. Kiitos, kun jaoit nämä ajatuksesi muillekin.

Vierailija kirjoitti:

Vastauksesi kertoo miten itseesi käpertynyt olet, koska olet masentunut.

Joku kysyy sinulta ystävällisesti mitä kuuluu. Sinä vastaat "kaikenlaista" etkä kysy mitä sille toiselle kuuluu.

Olet sitä mieltä, ettei ketään kiinnosta. Eipä sinuakaan tunnu kiinnostavan. Määrittelet sen toisen yhdentekeväksi ihmiseksi. Mistäpä tiedät mitä hankalia asioita sen toisen elämässä on meneillään? Tyly käytöksesi tuskin lisää sen toisen osapuolen hyvinvointia. En ihmettele, jos tuntuu, että ketään ei kiinnosta. Vuorovaikutus on kaksisuuntaista etkä voi olettaa, että se toinen on aina vakaa kuin peruskallio.

Kenellepä tämä oli vastaus vai yleinen kommentti keskusteluun??

Riippuu tietty kuka kysyy ja missä tilanteessa, neutraalius ja kohtelias hymy ovat aina matkassa. Alla muutama peruslausahdus, sellaisen jälkeen sitten kääntää keskustelun toisen kuulumisiin ja juttelee niistä. Yritän välttää välittämästä kuulijalle epämukavaa painetta siitä että pitäisi kuunnella murheitani mutten aio valehdellakaan. Joskus sen huonon olon voi tarkoituksella jättää mainitsematta ja keskittyä vain muuhun.

"Sitä samaa kuin aina ennenkin"

"Mulla on vähän vaikea jakso menossa, mutta eiköhän tämä tästä joskus helpota"

"Mitäs tässä, tein asioita a, b ja c. Huomenna aion tehdä asiaa d, mitä odotan jännityksellä"

Vierailija kirjoitti:

Samalla tavalla kuin suuri osa edellä, "Ihan hyvää" ja "Ei kummempaa". Ja sitten vastakysymys "Mitä sinulle?". 

Joskus joku (ei läheinen) on muuten alkanut avautua masennuksestaan, kun olen kysynyt tuon "Mitä sinulle". Olen silloin ajatellut, että vi*ttuako siinä avaudut, tuohan on small talk-kysymys, johon ei kuulukaan vastata rehellisesti. Mutta jotkut ottaa sen oikeana kysymyksenä.

Jos voi huonosti, niin tarve puhua jollekin voi olla kova. Loputtomiin ei tietysti väsyneenä tarvitse yrittää jaksaa ponnistelemaan kuunnella, mutta ehkä pienen hetken kuitenkin. Tuo on kuitenkin aika inhimillistä.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tietty kuka kysyy ja missä tilanteessa, neutraalius ja kohtelias hymy ovat aina matkassa. Alla muutama peruslausahdus, sellaisen jälkeen sitten kääntää keskustelun toisen kuulumisiin ja juttelee niistä. Yritän välttää välittämästä kuulijalle epämukavaa painetta siitä että pitäisi kuunnella murheitani mutten aio valehdellakaan. Joskus sen huonon olon voi tarkoituksella jättää mainitsematta ja keskittyä vain muuhun.

"Sitä samaa kuin aina ennenkin"

"Mulla on vähän vaikea jakso menossa, mutta eiköhän tämä tästä joskus helpota"

"Mitäs tässä, tein asioita a, b ja c. Huomenna aion tehdä asiaa d, mitä odotan jännityksellä"

Aletaanko sinulta kysyä lisäkysymyksiä, jos sanot että on mennyt vähän heikommin? Minulta yleensä aletaan. Ja sitten tulee hankala olo, kun ei tiedä mitä sanoisi. Jollei siis haluaisi kauheasti avautua.

Ohhoh! Onpas meitä paljon, jotka vastaamme neutraalisti, ja käännämme keskustelun kysyjää kohti. No niinhän sen keskustelun kuuluukin mennä, ja mitäpä se kysyjä tekisikään sillä tiedolla että edelleenkin ahdistaa, ja edellisten murheiden lisäksi on sitä ja tätä ja tuota.

Avautumisista ei ole minulle tullut muuta kuin paha mieli, ei ihmiset osaa auttaa ja tukea. Eikä heidän tietenkään pidäkään. Mutta toisaalta, minunkaan ei tee sitten mieli tukea heitä. Välillä tuntuu kyllä epäreilulta, kun muut tuntuvat saavan vuodattaa minulle murheensa, mutta minun pitää suojella muiden tunteita, kun minun murheet ovat pahempia ja aiheuttavat muille ahdistusta. Entäs minun ahdistus? Ai niin, sillähän ei ollut väliä.

Vierailija kirjoitti:

Olen hieman rajaton, en aina tajua "soveliaisuuden sääntöjä", ja minun on vaikea valehdella. Joten... Tuo on vaikeaa minulle. Pitäisi peilin edessä opetella sitä "I'm fine, how are you" -mantraa. Saatan siis ottaa kysymyksen kovin kirjallisena enkä pelkkänä kohteliaisuutena ja avautua liikaa. Sitten jälkikäteen tajuan ja hävettää. Ei ketään oikeasti kiinnosta (poislukien tietty ne tietyt läheiset).

Aloittaja painii myös ajoittain näiden samojen asioiden kanssa. Välillä on oikeasti vaikea tajuta sitä, että miten osa ihmisistä pystyykin laskettelemaan silkkaa luikuria niin sujuvasti (ei siis vain puhumaan peitellen, se on eri juttu).

Vierailija kirjoitti:

Ohhoh! Onpas meitä paljon, jotka vastaamme neutraalisti, ja käännämme keskustelun kysyjää kohti. No niinhän sen keskustelun kuuluukin mennä, ja mitäpä se kysyjä tekisikään sillä tiedolla että edelleenkin ahdistaa, ja edellisten murheiden lisäksi on sitä ja tätä ja tuota.

Avautumisista ei ole minulle tullut muuta kuin paha mieli, ei ihmiset osaa auttaa ja tukea. Eikä heidän tietenkään pidäkään. Mutta toisaalta, minunkaan ei tee sitten mieli tukea heitä. Välillä tuntuu kyllä epäreilulta, kun muut tuntuvat saavan vuodattaa minulle murheensa, mutta minun pitää suojella muiden tunteita, kun minun murheet ovat pahempia ja aiheuttavat muille ahdistusta. Entäs minun ahdistus? Ai niin, sillähän ei ollut väliä.

Välillä minusta tuntuu samalta. Yritän silti muistaa myös sen, että masennus tuppaa kärjistämään omaa ajattelua. Asiat näkee helposti turhankin mustavalkoisina silloin, kun voi huonosti.

Kun minä kysyn vieraammalta ihmiseltä " Mitä kuuluu?", niin tietysti se on small talk -tyyppinen keskustelun avaus. Mutta kyllä siihen saa vastata totuudenmukaisestikin, jos on huolia, joista haluaa puhua. Näinkin on käynyt ja siinä sitten vain menee vähän kauemmin siinä juttutuokiossa.

Moni sanoo, ettei sitä kuitenkaan kiinnosta oikeasti ja ei se toinen osaa auttaa. Näin se onkin juuri siinä yhtäkkisessä hetkessä. Mitä ihmeitä siinä yhdesä keskustelussa voisi edes saadakaan aikaan. Ei kukaan pysty yhdellä keskustelulla parantamaan toisen masennusta. Mutta asia jää hautumaan, seuraavalla kerralla kuulumisista keskustellessa päästään ehkä syvemmälle asiaan. Antakaa toiselle aikaa, sitä apua saatten sitten itsekin paremmin.

Tutultu masentuneelta kysyn mitä kuuluu. Hän vastaa näennäisen neutraalisti, mutta olen oppinut suomentamaan hänen ilmaisujaan. "En tiedä" tarkoittaa suomeksi, että menee ihan paskasti. "Normaalia" tarkoittaa, että menee huonosti, mutta lähemänä normaalia. "Tavallista" tarkoittaa, että menee ihan ok, vaikka on alakuloa. Saattaa myös vastata "ok", mikä tarkoittaa ok. "Hyvää" tarkoittaa, että menee tosi paljon paremmin kuin pitkään aikaan.

Sitä vain ihmettelen, että hänen perheenjäsenensä eivät huomaa näitä eroja, eivät reagoi tai eivät kysy enempää. Kysyvät mitä kuuluu, tyyppi vastaa "en tiedä", ja keskustelu jää siihen.

Vierailija kirjoitti:

Kun minä kysyn vieraammalta ihmiseltä " Mitä kuuluu?", niin tietysti se on small talk -tyyppinen keskustelun avaus. Mutta kyllä siihen saa vastata totuudenmukaisestikin, jos on huolia, joista haluaa puhua. Näinkin on käynyt ja siinä sitten vain menee vähän kauemmin siinä juttutuokiossa.

Moni sanoo, ettei sitä kuitenkaan kiinnosta oikeasti ja ei se toinen osaa auttaa. Näin se onkin juuri siinä yhtäkkisessä hetkessä. Mitä ihmeitä siinä yhdesä keskustelussa voisi edes saadakaan aikaan. Ei kukaan pysty yhdellä keskustelulla parantamaan toisen masennusta. Mutta asia jää hautumaan, seuraavalla kerralla kuulumisista keskustellessa päästään ehkä syvemmälle asiaan. Antakaa toiselle aikaa, sitä apua saatten sitten itsekin paremmin.

Tutultu masentuneelta kysyn mitä kuuluu. Hän vastaa näennäisen neutraalisti, mutta olen oppinut suomentamaan hänen ilmaisujaan. "En tiedä" tarkoittaa suomeksi, että menee ihan paskasti. "Normaalia" tarkoittaa, että menee huonosti, mutta lähemänä normaalia. "Tavallista" tarkoittaa, että menee ihan ok, vaikka on alakuloa. Saattaa myös vastata "ok", mikä tarkoittaa ok. "Hyvää" tarkoittaa, että menee tosi paljon paremmin kuin pitkään aikaan.

Sitä vain ihmettelen, että hänen perheenjäsenensä eivät huomaa näitä eroja, eivät reagoi tai eivät kysy enempää. Kysyvät mitä kuuluu, tyyppi vastaa "en tiedä", ja keskustelu jää siihen.

Perheenjäsenen masennus voi olla iso tabu perheen sisällä. Erot toisen käytöksessä ehkä huomataan, mutta kaikkea keskustelua masennuksesta saatetaan tietoisesti yrittää välttää.

”Eipä ihmeitä, samaa kuin ennenkin” ja äkkiä aiheenvaihto.

Ovatko suomalaiset ihan ihmeen puhumatonta porukkaa? Puhumista ja aitoa kohtaamista vältellään viimeiseen asti, padotaan kaikki sisimpään. Sitten ollaan ylpeitä siitä miten ovelasti väistellään ihmisiä. Olette myrkyllisen katkeran sisäänpäinkääntyneitä.

Olen hyvin tarkka yksityisyydestäni enkä halua kertoa asioitani juuri kenellekään, siksi minusta on tullut hyvin taitava kaunistelija.

Hyvää kuuluu, kiirettä vaan pitää. Koko ajan saa juosta pää kolmantena jalkana kun nyt on taas kerääntynyt niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Joo, edelleen teen keikkatyötä kun sen saa parhaiten opiskelun kanssa sopimaan yhteen. Tykkään kyllä että voi valita ne vuorot jotka parhaiten sopii! Onneksi nyt reissua tulossa niin voi taas vähän lepäillä ja ehtii näkemään kaikkia. Etäopintoja teen loman aikana niin ei tarvitse opiskelustakaan stressata. Some-lakkokin on ollut tosi mielenkiintoinen kokemus, huomaa kyllä että jää tosi paljon aikaa harrastaa ja tehdä kaikkea muuta kun olen nyt aikalailla käytön lopettanut. Tosi paljon oon keskittynyt vegaaniseen leivontaan tutustumiseen, pitää hei joskus tuoda makutestiin! Ihana nähdä kyllä taas, hei soittele jos en vastaa viestiin, mulla tulee niin paljon työsähköposteja ja koululta tekstareita että helposti menee ohi. Viimeistään kesällä sitten pitää tulla käymään kunhan nyt noista opinnoista ja matkasta tiedän enemmän!

Eli siis lähinnä makaan sängyssä itkien ja itsemurhaa hautoen. En jaksaisi tavata ketään, en jaksa käyttää somea, en jaksa vastata viesteihin ja keikkatyö on ainoa mitä pystyn tekemään. En mitenkään jaksaisi opiskella ja käydä säännöllisesti töissä. Edellinen reissu oli hyvän ystäväni luokse joka lupasi ottaa minut lääkkeiden vaihdon ajaksi luokseen ettei sitä tarvitse tehdä osatolla. Onneksi hän ymmärtää tilanteeni ja päivät meni lähinnä leffoja katsoessa tai nukkuessa. Opiskelu on korttitalo joka sortuu milloin tahansa, yritän saada sitä etenemään mutta oma vaatimustaso on uskomattoman korkea ja jaksaminen hyvin rajallista. Yritän siis vain selvitä jotenkin eteenpäin vaikka kuolema tuntuu koko ajan paremmalta vaihtoehdolta.

Lapsena minulta kiellettiin kaikkien negatiivisten tunteiden näyttäminen, aina piti olla iloinen ja hyväntuulinen. Opin siihen että aina vastataan että hyvää kuuluu ja että koskaan ei saa valittaa. Tämä on oikeasti ollut iso ongelma myös psykoterapiassa, tuntuu väärältä sanoa mitään muuta kuin että ihan hyvää kuuluu. Enkä osaa näyttää mitään negatiivisia tunteita. Lisänä vielä mt-ongelmiin hyvin tuomitsevasti suhtautuva perhe, suku ja iso osa tuttavapiiristä. Kaikki paitsi kaksi ihmistä pitää minua iloisena, menestyneenä ja ahkerana ihmisenä joka on kiinnostunut hyvin laajasti eri asioista. Osaan tehdä tikusta asiaa ja kertoa kuinka olen tehnyt sitä, lukenut tuota ja suunnittelen sellaista. Oikeasti olen saanut aikaiseksi kerran vuoden aikana leipoa pullaa (=vegaaninen leivonta kiinnostaa paljon), lukenut muutaman kirjan (hitaasti ja pienissä osissa kuukausien aikana) ja minun pitäisi lähteä reissuun tapaamaan ystäviä, eli siis etsimään psykoterapeuttia.

Kaikki tuntuu niin raskaalta. Vihaan itseäni ja en ymmärrä miksi olen vielä elossa. Haluaisin luovuttaa täysin ja antaa elämäni tuhoutua. Ihmiset näkevät vain kalliisiin merkkivaatteisiin pukeutuneen yliopisto-opiskelijan joka on saanut ahkeroitua itselleen omistusasunnon kivalta alueelta ja on aina huoliteltu ja iloinen. Onneksi syvät itseaiheutetut haavat on helppo piilottaa vaatteilla ja kun käy harvoin missään jaksaa käydä sitä varten suihkussa, laittautua ja laittaa korkkarit jalkaan. Kotona makaan sängyssä verisissä lakanoissa tukka likaisena ja silmät turvoksissa itkemisestä.

Mutta minulle kuuluu ihan hyvää, koulua, töitä ja harrastuksia. Entäs sinulle, harmittaa kun ei olla ehditty näkemään, pitää nyt kyllä oikeasti raivata kalenterista tilaa!

Vierailija kirjoitti:

Ovatko suomalaiset ihan ihmeen puhumatonta porukkaa? Puhumista ja aitoa kohtaamista vältellään viimeiseen asti, padotaan kaikki sisimpään. Sitten ollaan ylpeitä siitä miten ovelasti väistellään ihmisiä. Olette myrkyllisen katkeran sisäänpäinkääntyneitä.

Arvaatko missä maassa opin kääntämään kaiken negatiivisenkin iloiseksi small talk -aiheeksi ja iloisen kepeään keskusteluun? No tietenkin pinnallisen ja kepeän höpöttelyn ihmemaassa Yhdysvalloissa. Ollaan tuttavallisia tuntemattomienkin kanssa, jutellaan kuulumisia junassa tuntemattoman kanssa ja koko ajan tuli tavattua tuntemattomia ihmisiä joiden kanssa tulee juteltua niitä näitä. Ei siellä niihin kysymyksiin vastata että no kuule, mietin tässä itsemurhaa ja elämä on ihan sietämätöntä. Vaan ihan hyvää, kiire väsyttää mutta onneksi loma lähenee. Mitäs sinulle kuuluu, ootko tykännyt uudesta opiskelupaikasta? On kyllä mielenkiintoinen ala, vau! Etenkin USA:ssa se rento juttelukulttuuri ja avoin sosiaalisuus on pelkkää tekohymyjen fasadia. Aidot kohtaamiset ovat hyvin kaukana siitä.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko suomalaiset ihan ihmeen puhumatonta porukkaa? Puhumista ja aitoa kohtaamista vältellään viimeiseen asti, padotaan kaikki sisimpään. Sitten ollaan ylpeitä siitä miten ovelasti väistellään ihmisiä. Olette myrkyllisen katkeran sisäänpäinkääntyneitä.

Et varmaan itse ole kokenut sitä, mitä tapahtuu, jos jossain vaiheessa jostain traumaattisesta jutusta sattuu väärälle ihmisille mainitsemaan? Aloittaja on. Hyvin yksikseni sain olla sen jälkeen koko opiskeluaikani. Ei tullut kutsuja opiskelukavereiden bileisiin, kun ihmisille tuli se mielikuva, että tuo on se tyyppi, jolla menee heikosti.

Numero 37, ikävä kuulla! Toivottavasti olo edes hiukan helpottaisi lähiaikoina. Paljon voimia sinulle! ❤️