Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Masentunut! Mitä vastaat, kun kysytään kuinka voit tai mitä kuuluu?
10.04.2018 |
Mitä sinä vastaat näihin kysymyksiin? Ja ellet ole masentunut, niin millaisen vastauksen haluaisit masentuneelta saada asiasta kysyessäsi?
Kommentit (58)
Yritän parhaani mukaan näyttää normaalilta. Mutta viime aikoina olen saanut ihan typeriä kommentteja ulkonäöstäni, mm. silmäpusseistani ja väsyneestä olemuksesta. En voi käsittää, että normaalit (?) ja terveet (?) ihmiset kokevat, että on ihan ok kysyä toiselta että "mitä kuuluu? Oletpa sä väsyneen näköinen!" ja perään kauhistuneen ja huvittuneen sekainen ilme.
En vastaa koskaan muuta kuin että hyvää. Enää en kysy vastakysymyksiä. Olen kyllästynyt kuuntelemaan toisten huolia ja murheita. Yritän parhaani mukaan selvitä tästä masennusjaksosta, eikä sitä auta se, että olen leimaantunut muiden kuuntelijaksi. Mieluiten menisin toisten mukana iltariennoissa ja elokuvissa, mutta siihen tuntemillani ihmisillä on ne oikeat ystävänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen hieman rajaton, en aina tajua "soveliaisuuden sääntöjä", ja minun on vaikea valehdella. Joten... Tuo on vaikeaa minulle. Pitäisi peilin edessä opetella sitä "I'm fine, how are you" -mantraa. Saatan siis ottaa kysymyksen kovin kirjallisena enkä pelkkänä kohteliaisuutena ja avautua liikaa. Sitten jälkikäteen tajuan ja hävettää. Ei ketään oikeasti kiinnosta (poislukien tietty ne tietyt läheiset).
Joku hyvinvoiva ihminen varmaan voikin jaksaa kuunnella ja kiinnostua. Itse vaan kun on masentunut, ei jaksa. Varsinkaan kun itse on noudattanut sitä sosiaalista koodia ja jutellut kepeästi. -20
Tämä on se, miksi kaikille ei sovi vertaistukiryhmät. Siellä tupataan kans jutella usein vain siitä masennuksesta. Se kun on se yhdistävä tekijä. Joitakin se helpottaa. Itseä ahdisti lisää, kun piti käsitellä muidenkin masennusta sen oman lisäksi.
En itsekään ole hyötynyt merkittävästi vertaistuesta livenä. Netissä se on toiminut paremmin, kun huonoista ketjuista voi vain hypätä pois. Ihmisillä voi olla niin erilaisia ongelmia masennuksen taustalla. Ja ryhmässä pitäisi olla tasapuolisempi ja rakentavampi eri henkilöiden aiheita käsiteltäessä kuin mitä itse jaksaisin.
Masennusta sairastan ja kysymykseen mitä kuuluu vastaan "tavalliseen tapaan" ja "niin kuin ennenkin".
En siis valehtele, mutta kuulija voi tulkita miten tahtoo.
Vierailija kirjoitti:
Yritän parhaani mukaan näyttää normaalilta. Mutta viime aikoina olen saanut ihan typeriä kommentteja ulkonäöstäni, mm. silmäpusseistani ja väsyneestä olemuksesta. En voi käsittää, että normaalit (?) ja terveet (?) ihmiset kokevat, että on ihan ok kysyä toiselta että "mitä kuuluu? Oletpa sä väsyneen näköinen!" ja perään kauhistuneen ja huvittuneen sekainen ilme.
En vastaa koskaan muuta kuin että hyvää. Enää en kysy vastakysymyksiä. Olen kyllästynyt kuuntelemaan toisten huolia ja murheita. Yritän parhaani mukaan selvitä tästä masennusjaksosta, eikä sitä auta se, että olen leimaantunut muiden kuuntelijaksi. Mieluiten menisin toisten mukana iltariennoissa ja elokuvissa, mutta siihen tuntemillani ihmisillä on ne oikeat ystävänsä.
Näin käy minullekin välillä. Ihmiset eivät tunnu oikein tajuavan sitä, ettei mielenterveyskuntoutuja ole se ihminen, jolla hirveästi riittäisi voimia toisten kannattelemiseen. Vaikka olisikin kuinka kokeneen ja kypsän oloinen tahansa, niin voimia ei vain ole riittävästi muille jaettavaksi. Ja nämä tukeutujat eivät tietysti itse yleensä koskaan koe olevansa ammattiavun tarpeessa, olivat jutut kuinka hurjia tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan koskaan kysy. Olen siitä sekä kiitollinen että pettynyt.
Ihan totta? Olen kuvitellut, että tuo on aika tavallista, että tuota kysellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaan "kaikenlaista" ihmisille joille puhuminen ei haluta.
Sitten jatkan matkaa.
Ei kukaan halua kuulla.
En kysy vastakysymystä, koska se ei hyödytä mua mitenkään, enkä välitä tietää yhdentekevien ihmisten asioita enää.En haluaisi itse polttaa siltoja, vaan säilyttää ystävälliset välit. Oma masennus ei ole tuttavien syytä, joten yritän olla purkamatta muihin pahaa oloani.
Tässä ei ole taustoja.
Mutta mitäpä siitä.
Pääasia, että tiedän itse mitä teen ja tunnen motiivini.
Lyhyesti: kun kaikki on hyvin, ystäviä riittää.
Kun tulee vakavia murheita, ystävät jaksaa tukea viikon, sitten häipyvät iloisempaan seuraan. Olen vain itse ollut se hyväuskoinen hölmö, joka on tukenut muita ja luullut, ettei jää yksin, jos itselle käy huonosti.
Nykyään hoidan itse omat murheeni ja muut saavat tehdä samoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaan "kaikenlaista" ihmisille joille puhuminen ei haluta.
Sitten jatkan matkaa.
Ei kukaan halua kuulla.
En kysy vastakysymystä, koska se ei hyödytä mua mitenkään, enkä välitä tietää yhdentekevien ihmisten asioita enää.En haluaisi itse polttaa siltoja, vaan säilyttää ystävälliset välit. Oma masennus ei ole tuttavien syytä, joten yritän olla purkamatta muihin pahaa oloani.
Tässä ei ole taustoja.
Mutta mitäpä siitä.
Pääasia, että tiedän itse mitä teen ja tunnen motiivini.
Lyhyesti: kun kaikki on hyvin, ystäviä riittää.
Kun tulee vakavia murheita, ystävät jaksaa tukea viikon, sitten häipyvät iloisempaan seuraan. Olen vain itse ollut se hyväuskoinen hölmö, joka on tukenut muita ja luullut, ettei jää yksin, jos itselle käy huonosti.Nykyään hoidan itse omat murheeni ja muut saavat tehdä samoin.
Täysin ymmärrettävää, mutta silti hirveän sääli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ei tässä mitään", "aika samaa kuin ennenkin" tai sitten kerron kirjaimellisesti mitä olen tehnyt/ollut tekemättä tai millaisia fiiliksiä on ollut.
Vastaan, että eipä tässä kummempia.
Vaikka olisi miten köydenrasvausfiilikset.
Siis jos kysyjä on joku muu kuin erittäin läheinen ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai että mä olen aina vihannut tuota kysymystä. Saa mussa aikaan itkuraivari-tunteen. En ees kestä ajatella että mitä mulle kuuluu. Välttelen ihmisiä jotka tota kysyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen hieman rajaton, en aina tajua "soveliaisuuden sääntöjä", ja minun on vaikea valehdella. Joten... Tuo on vaikeaa minulle. Pitäisi peilin edessä opetella sitä "I'm fine, how are you" -mantraa. Saatan siis ottaa kysymyksen kovin kirjallisena enkä pelkkänä kohteliaisuutena ja avautua liikaa. Sitten jälkikäteen tajuan ja hävettää. Ei ketään oikeasti kiinnosta (poislukien tietty ne tietyt läheiset).
Aloittaja painii myös ajoittain näiden samojen asioiden kanssa. Välillä on oikeasti vaikea tajuta sitä, että miten osa ihmisistä pystyykin laskettelemaan silkkaa luikuria niin sujuvasti (ei siis vain puhumaan peitellen, se on eri juttu).
Sanavalintasi "luikurin laskettelu" antaa ymmärtää, että pidät omaa "rehellisyyttäsi" hyveene. Ei kyse ole rehellisyydestä tai epäreheööisyydestä, vaan sosiaalisen vuorovaikutuksen säännöistä. Mikä hyve sosiaalinen tökeryys on?
-20 & 22
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen hieman rajaton, en aina tajua "soveliaisuuden sääntöjä", ja minun on vaikea valehdella. Joten... Tuo on vaikeaa minulle. Pitäisi peilin edessä opetella sitä "I'm fine, how are you" -mantraa. Saatan siis ottaa kysymyksen kovin kirjallisena enkä pelkkänä kohteliaisuutena ja avautua liikaa. Sitten jälkikäteen tajuan ja hävettää. Ei ketään oikeasti kiinnosta (poislukien tietty ne tietyt läheiset).
Joku hyvinvoiva ihminen varmaan voikin jaksaa kuunnella ja kiinnostua. Itse vaan kun on masentunut, ei jaksa. Varsinkaan kun itse on noudattanut sitä sosiaalista koodia ja jutellut kepeästi. -20
Tämä on se, miksi kaikille ei sovi vertaistukiryhmät. Siellä tupataan kans jutella usein vain siitä masennuksesta. Se kun on se yhdistävä tekijä. Joitakin se helpottaa. Itseä ahdisti lisää, kun piti käsitellä muidenkin masennusta sen oman lisäksi.
Niin me ihmiset olemme erilaisia. Mulle itselle masentuneena se kevyt pinnallinen small talk puolituttujen kanssa on oikeastaan se piristävin vuorovaikutusmuoto. Kun hetken feikkaan iloista, oikeastikin joksikin aikaa mieli piristyy. Varmaan sama juttu kun jossain naurujoogassa, jossa veikattu nauru alkaakin toimia samoin kuin aito. :) Toiset masentuneet on monesti raskasta seuraa. Tai sellaiset rajattomat masentuneet, jotka ei huomaa milloin kuuntelijan vastaanottokyky ei enää toimi. Tai on mulla yksi masentunut kaveri, jonka kanssa heitetään aivan hulvatonta läppää masennuksesta... siis todella mustaa huumoria. Sellaista jonka heittäminen joku masentunut, joka ottaa itsensä tosi vakavasti (kuten masentuneet usein ottaa) voisi loukkaantuakin.... mut meidän välillä se vaan toimii, että heitetään toiselle aloitusrepla "Ai sinuakin näkee, et oo vielä vetänyt itseäsi kiikkuun" tmv. Ollaan todettu, että ollaan toisillemme suunnilleen ne ainoat toiset masentuneet, joilta voidaan saada vertaistukea.
-20 & 22 & 55
Sanon aika usein suoraan, että masentaa ja vituttaa. En ala leikkimään, että menis hyvin.
Jos mahdollista, vältän tuon tilanteen. Vaihdan kadun toiselle puolelle, livahdan kaupassa toiselle hyllyriville, oon kuin en näkis...harva pääsee kysymään tota multa.
Ehkä pahinta on se, ettei oteta mukaan. Äitiporukoissa, työ- tai opiskelupaikassa lounaalle. Jos joku kysyy kuulumisia mun rehellinen vastaus olisi, että olen sairastunut surusta kun en kelpaa mihinkään mukaan. Pitäisi kelvata niin hyvin ja kuulua joukkoon, että pääsisi muiden mukaan ihan inhimillisiin perusjuttuihin kuten juuri lounaalle.
Mikäs tässä, kiirettä opintojen ja työn kanssa.
Alue: Aihe vapaa
Tämä on se, miksi kaikille ei sovi vertaistukiryhmät. Siellä tupataan kans jutella usein vain siitä masennuksesta. Se kun on se yhdistävä tekijä. Joitakin se helpottaa. Itseä ahdisti lisää, kun piti käsitellä muidenkin masennusta sen oman lisäksi.