Vihaan ylettömän ratkaisukeskeisiä ihmisiä!

Vierailija kirjoitti:

Näin on! Ratkaisun sijaan pitäisi keskittyä olennaiseen eli syyllisten etsimiseen.

Nyt repesin! Tuntemani ongelmien valvomista rakastava sukukunta rakastaa myös syyllisten etsimistä! Vain ratkaisut eivät kiinnosta.

Mulle tulee kiusaantunut olo, jos toinen avautuu mulle pitkällisesti ongelmistaan, ja mun ainoa kommentti on jotain tyyliin "voi voi, onpa ikävää" tai "harmi, että tuollaista tapahtuu" tai vaikka "otan osaa". Yleensä siitä seuraa kireä hiljaisuus ja se toinen osapuoli jää selvästi odottamaan, että sanoisin vielä jotain lisää, en vaan tiedä mitä tuon lisäksi voi sanoa jos ei sitten jotain avuliasta.

Sitten jos ei myöhemmin kysy, että mitä sille sun ongelmalle nykyään kuuluu... No, täälläkin keskusteluissa ihmiset on valittaneet, että heille tulee sellainen olo, että kukaan ei välitä, jos he ovat kertoneet ongelmistaan ja jälkeenpäin on kuin ystävät/tuttavat eivät edes muistaisi koko asiaa. Munkin mielestä on ihan normaalia kysyä, että miten asia on edennyt sitten viime kerran. Eikö se ole tylyä, jos ei kysy toisen kuulumisia?

Itsestäänkään ei voi alkaa puhua vaikka olisikin ollut joku verrattavissa oleva kokemus, koska siitäkin ihmiset loukkaantuu. "Aina kun kerron ystävälle ongelmistani se kääntää puheen itseensä, minä sitä ja minulle tätä, minä minä minä" jne...

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee kiusaantunut olo, jos toinen avautuu mulle pitkällisesti ongelmistaan, ja mun ainoa kommentti on jotain tyyliin "voi voi, onpa ikävää" tai "harmi, että tuollaista tapahtuu" tai vaikka "otan osaa". Yleensä siitä seuraa kireä hiljaisuus ja se toinen osapuoli jää selvästi odottamaan, että sanoisin vielä jotain lisää, en vaan tiedä mitä tuon lisäksi voi sanoa jos ei sitten jotain avuliasta.

Sitten jos ei myöhemmin kysy, että mitä sille sun ongelmalle nykyään kuuluu... No, täälläkin keskusteluissa ihmiset on valittaneet, että heille tulee sellainen olo, että kukaan ei välitä, jos he ovat kertoneet ongelmistaan ja jälkeenpäin on kuin ystävät/tuttavat eivät edes muistaisi koko asiaa. Munkin mielestä on ihan normaalia kysyä, että miten asia on edennyt sitten viime kerran. Eikö se ole tylyä, jos ei kysy toisen kuulumisia?

Itsestäänkään ei voi alkaa puhua vaikka olisikin ollut joku verrattavissa oleva kokemus, koska siitäkin ihmiset loukkaantuu. "Aina kun kerron ystävälle ongelmistani se kääntää puheen itseensä, minä sitä ja minulle tätä, minä minä minä" jne...

Tämäkin varmaan riippuu siitä ystävyyden laadusta - onko läheinen vai joku hyvänpäivän tuttu/työkaveri/naapuri. Jos minä avautuisin jollekin hyvin läheiselle ystävälle niin sellainen vastaus kuin "niin tapahtuuhan tuota" ilman mitään henkilökohtaista panosta tuntuu vähän ontolta. Että ollaanko me sittenkään niin läheisiä kuin luulin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toiset ihmiset haluavat vain sympatiaa, toiset ratkaisuja. Varmasti rasittavaa, jos pyytämättä neuvoja tuputetaan, ihan yhtä rasittavaa on, jos kaveri kerta toisensa perään valittaa samoista asioista laittamatta tikkua ristiin ongelmilleen. Hyvä olisi varmaan löytää tässäkin se molemmille sopiva keskitie.

Silloin pitääkin puhua asioista, joissa ei edes ole mitään ratkaistavaa. Ja on muitakin aiheita kuin sää. 

Jos ihmiset vähänkään tuntevat toisiaan, niin pitäisihän sitä löytyä muutakin jutunjuurta kuin säätilasta puhuminen. "Oletko nähnyt viime aikoina mitään hyviä elokuvia?" "Oletko seurannut Game of Thrones tai Walking Dead tv-sarjoja?" "Minkä tyyppistä musiikkia kuuntelet? Ostatko vielä CD- tai LP-levyjä?" "Mitä mieltä olet pääministeri Juha Sipilästä?" "Oletko seurannut Donald Trumpin ja Vladimir Putinin viimeisimpiä tempauksia?" "Missä määrin teet itse kotona ruokaa vai syötkö yleensä jossain ravintolassa?" "Oletko tehnyt mitään uusia hankintoja vaikkapa vaatteiden tai viihde-elektroniikan suunnalta?"

Jos se toinen keskustelukumppani vain kitisee aina samoista ongelmista, niin pitäisikö sen toisen vain hiljaa nyökytellä ja poistua vaivihkaa takavasemmalle. Jos pessimisti ja optimisti kohtaavat, voi helposti tuntua siltä että toinen ihminen kaataa omat ongelmansa muitten ratkaistavaksi. Jos joku on vaikkapa työttömänä, niin eihän sitä tarvitse sen kummin ruveta paisuttelemaan vaan voidaan yhdessä todeta tilanne että eipä nuo työmarkkinat vedä. Ja sitten voidaan puhua jostain muusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee kiusaantunut olo, jos toinen avautuu mulle pitkällisesti ongelmistaan, ja mun ainoa kommentti on jotain tyyliin "voi voi, onpa ikävää" tai "harmi, että tuollaista tapahtuu" tai vaikka "otan osaa". Yleensä siitä seuraa kireä hiljaisuus ja se toinen osapuoli jää selvästi odottamaan, että sanoisin vielä jotain lisää, en vaan tiedä mitä tuon lisäksi voi sanoa jos ei sitten jotain avuliasta.

Sitten jos ei myöhemmin kysy, että mitä sille sun ongelmalle nykyään kuuluu... No, täälläkin keskusteluissa ihmiset on valittaneet, että heille tulee sellainen olo, että kukaan ei välitä, jos he ovat kertoneet ongelmistaan ja jälkeenpäin on kuin ystävät/tuttavat eivät edes muistaisi koko asiaa. Munkin mielestä on ihan normaalia kysyä, että miten asia on edennyt sitten viime kerran. Eikö se ole tylyä, jos ei kysy toisen kuulumisia?

Itsestäänkään ei voi alkaa puhua vaikka olisikin ollut joku verrattavissa oleva kokemus, koska siitäkin ihmiset loukkaantuu. "Aina kun kerron ystävälle ongelmistani se kääntää puheen itseensä, minä sitä ja minulle tätä, minä minä minä" jne...

Tämäkin varmaan riippuu siitä ystävyyden laadusta - onko läheinen vai joku hyvänpäivän tuttu/työkaveri/naapuri. Jos minä avautuisin jollekin hyvin läheiselle ystävälle niin sellainen vastaus kuin "niin tapahtuuhan tuota" ilman mitään henkilökohtaista panosta tuntuu vähän ontolta. Että ollaanko me sittenkään niin läheisiä kuin luulin.

Voi aina tietysti sanoa myös olevansa todella pahoillaan, jos kuulee että toisella menee heikosti. Eivät ihmiset niin kovin ihmeellisiä viisauksia toisilta yleensä oleta kuulevansa, mutta ovat yleensä ilahtuneita huomatessaan toisen olevan myötätuntoinen.

On näitä ratkaisukeskeisiä ihmisiä, jotka myös ihan itse keksivät toisille ns. ongelmia. Esimerkiksi nuorelta parilta saatetaan jokaikisellä tapaamiskerralla kysyä onko jo perheenlisäystä tulossa ja pontevasti antaa neuvoja miten homma tulisi hoitaa (kysymättä edes haluaako pari ylipäätään lapsia).

Vanha ketju, mutta nostan. Olen välillä sortunut tuohon valittamiseen (kun muutkin ovat valittaneet) ja yksi työkaverini on ruvennut suorastaan vainoamaan minua ja haluaa "auttaa". Kuitenkin jotenkin aina niin, että pahentaa tilannetta. Omalta osaltani olen vielä miettinyt miten toimisin ja olen näköjään avannut suuni liian aikaisin. Olen ruvennut pelkäämään sosiaalisia tilanteita ja välttelen työkavereihin tutustumista etten enää vahingossakaan mene puhumaan mistään muusta kuin töistä enää ikinä. On nimittäin todella ikävää ja pelottavaa kun joku puolituntematon sekoittaa pakkaa ja järjestää vaikka työhaastatteluita puolestani muihin firmoihin ja joudun perumaan niitä, koska en "viihdy nykyisessä selvästikään tarpeeksi hyvin." Sori vaan ratkaisijat, mutta ihan h*lvetin sekoa ja ylenkatsovaa monella tavalla.

Ratkaisija täällä hei! Asia on siinä mielessä hankala, että itse en oikein tajua miksi joku ylipäätään puhuisi jostain ongelmastaan, jos ei kaipaa kuulla siihen ratkaisuehdotuksia. Paitsi siis vastata kysymykseen, mutta jos ottaa itse asian puheeksi, niin mikä muu syy siihen voisi olla kuin avun tarve? En oikeasti ymmärrä näitä avautumisen vuoksi avautuvia, ja siksi en osaakaan sellaiseen oikein suhtautua - saatan jopa pahoitella, jos en osaa keksiä ratkaisua johonkin asiaan! Mutta en kyllä todellakaan lähtisi toisen puolesta sopimaan jotain työhaastatteluja tai muuten konkreettisesti säätämään toisen asioita, vaan nimenomaan keskustelun tasolla yrittäisin auttaa.

Kun joku valittaa ensimmäistä kertaa ongelmaa x, olen myötätuntoinen.

Kun sama ihminen valittaa toista kertaa ongelmaa x, kysyn millä eri tavoilla hän on yrittänyt asiaa ratkaista. Jos meneillään on joku ratkaisuyritys, jossa voin olla avuksi, saatan tarjoutua jos se tuntuu sopivalta. Jos mitään ei ole yritetty, totean että hän varmaan saa asiaan muutosta kun aika tuntuu sopivalta.

Kun sama ihminen valittaa mulle samasta ongelma kolmatta tai useampaa kertaa, tarjoan ratkaisuehdotuksia. En siksi, että kuvittelen ihmisen haluavan niitä, vaan siksi että sen jälkeen tämä ihminen jatkaa valitusta jollekin muulle kuin mulle.

Miksi näin? Koska sillä energialla, joka mulla menee tyhjän valittamisen kuuntelemiseen ratkon tai yritän ratkoa omia ongelmiani tai autan jotain sellaista, joka haluaa yrittää ratkoa omiaan. Jokaisella meistä on ongelmia, ihan jatkuvasti.

Surut ja menetykset on asia erikseen. Silloin kuuntelen ja tarjoan myötätuntoa niin pitkään kun ihmisellä on tarve.

Vierailija kirjoitti:

Vanha ketju, mutta nostan. Olen välillä sortunut tuohon valittamiseen (kun muutkin ovat valittaneet) ja yksi työkaverini on ruvennut suorastaan vainoamaan minua ja haluaa "auttaa". Kuitenkin jotenkin aina niin, että pahentaa tilannetta. Omalta osaltani olen vielä miettinyt miten toimisin ja olen näköjään avannut suuni liian aikaisin. Olen ruvennut pelkäämään sosiaalisia tilanteita ja välttelen työkavereihin tutustumista etten enää vahingossakaan mene puhumaan mistään muusta kuin töistä enää ikinä. On nimittäin todella ikävää ja pelottavaa kun joku puolituntematon sekoittaa pakkaa ja järjestää vaikka työhaastatteluita puolestani muihin firmoihin ja joudun perumaan niitä, koska en "viihdy nykyisessä selvästikään tarpeeksi hyvin." Sori vaan ratkaisijat, mutta ihan h*lvetin sekoa ja ylenkatsovaa monella tavalla.

Siis miten sovitaan työhaastattelu toisen puolesta? Esiintyykö tämä työkaveri sinuna vai miten tuo onnistuu? Kuulostaa aivan sekopäiseltä ja mahdollisesti rikolliselta toiminnalta.

Monella tällaisella ratkaisukeskeisellä ihmisellä on empatiavaje. Toinen kertoo ongelmistaan ja siihen tulee sitten ideoita miten ratkaista ne, mutta valitettavasti kaikki erityisesti tunnetason ongelmat eivät ole ratkaistavissa kuin jonkin auton moottorin vika.  Joskus pelkkä kuuntelu ja läsnäolon taito on se ratkaisu, ei se että toisen kertoessa huolistaan alkaa toisen toimesta se ratkaisujen etsiminen.

Vierailija kirjoitti:

Toiset ihmiset haluavat vain sympatiaa, toiset ratkaisuja. Varmasti rasittavaa, jos pyytämättä neuvoja tuputetaan, ihan yhtä rasittavaa on, jos kaveri kerta toisensa perään valittaa samoista asioista laittamatta tikkua ristiin ongelmilleen. Hyvä olisi varmaan löytää tässäkin se molemmille sopiva keskitie.

Mistähän löytyisi sellainen nainen kumppaniksi, joka olisi vastaanottavainen ongelmien ratkaisemiselle sen sijaan, että vuodesta toiseen vain huokaillaan samaa ongelmaa, että aijai ja voivoi? Ei pidetä itsestä huolta ja sitten murenee myös parisuhde kun ei jaksa eikä pysty, mutta puuttuakaan ei saisi mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Monella tällaisella ratkaisukeskeisellä ihmisellä on empatiavaje. Toinen kertoo ongelmistaan ja siihen tulee sitten ideoita miten ratkaista ne, mutta valitettavasti kaikki erityisesti tunnetason ongelmat eivät ole ratkaistavissa kuin jonkin auton moottorin vika.  Joskus pelkkä kuuntelu ja läsnäolon taito on se ratkaisu, ei se että toisen kertoessa huolistaan alkaa toisen toimesta se ratkaisujen etsiminen.

Miksi kaataa ongelmiaan toisten niskaan, ellei edes halua mitään ratkaisua tai muutosta? Se pelkkä kuuntelu ei ratkaise yhtään mitään, mikään ei muutu, paitsi että kaadoit sotkusi jonkun toisenkin ongelmaksi.

Minä tarjoan tahallaan ratkaisuja, kun en jaksa kuunnella loputonta turhaa marinaa asioista, jotka olisivat ihan muutettavissa. Ellei halua ratkaisuehdotuksia, ei myöskään tarvitse avautua minulle.

Yleensä valittaja ei halua kuulla ratkaisuja, hän haluaa vaan kaataa sotkunsa toisten niskaan ja sitten jatkaa samaa, todistettavasti toimimatonta mallia. Mun ei tarvitse kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanha ketju, mutta nostan. Olen välillä sortunut tuohon valittamiseen (kun muutkin ovat valittaneet) ja yksi työkaverini on ruvennut suorastaan vainoamaan minua ja haluaa "auttaa". Kuitenkin jotenkin aina niin, että pahentaa tilannetta. Omalta osaltani olen vielä miettinyt miten toimisin ja olen näköjään avannut suuni liian aikaisin. Olen ruvennut pelkäämään sosiaalisia tilanteita ja välttelen työkavereihin tutustumista etten enää vahingossakaan mene puhumaan mistään muusta kuin töistä enää ikinä. On nimittäin todella ikävää ja pelottavaa kun joku puolituntematon sekoittaa pakkaa ja järjestää vaikka työhaastatteluita puolestani muihin firmoihin ja joudun perumaan niitä, koska en "viihdy nykyisessä selvästikään tarpeeksi hyvin." Sori vaan ratkaisijat, mutta ihan h*lvetin sekoa ja ylenkatsovaa monella tavalla.

Siis miten sovitaan työhaastattelu toisen puolesta? Esiintyykö tämä työkaveri sinuna vai miten tuo onnistuu? Kuulostaa aivan sekopäiseltä ja mahdollisesti rikolliselta toiminnalta.

Onnistuu varmaan sillä tasolla, että kehuu kaverin omassa työpaikassaan, jossa on tarve tekijälle ja pomo toteaa, että pyydä ottamaan yhteyttä, niin sovitaan haastatteluaika. Meillä ainakin vanhojen työntekijöiden tutut on hyvillä sijoilla paikan saannissa, kun niistä "tiedetään" jo jotain.

Vierailija kirjoitti:

Empatia on tärkeää ja usein ihmiset tarvitsevatkin ns vain kuulijaa eivätkä neuvoja. Toisaalta on ihmisiä, jotka osoittavat välittävänsä antamalla neuvoja, olemalla sillä tavalla läsnä.

Myös sen kysymisenn onko asia edistynyt jne. voi tulkita kiinnostukseksi ja ystävällisyydeksikin.

Vasta vuosien jälkeen olen tajunnut että yksi kaverini tarvitsee vain kuuntelijaa eikä sitä, että toinen vastaisi millään tavalla. Hän tilittää pitkät litaniat sähköpostissa aina minulle ongelmistaan, mutta kun ennen vastasin jotain esim. kertomalla miten itse olen vastaavassa tilanteessa kokenut ja ajatellut, hän ei reagoinut siihen enää mitenkään, vaan jonkin ajan päästä aloitti toisen sähköpostiketjun jostain toisesta ongelmastaan. Joskus ihan ajattelin, että eiköhän hän jonkin teknisen ongelman takia saa vastausviestejäni.

Rumasti sanottuna tuollainen on sitä, että toinen on ns. likasanko johon oksentaa paha olo. Ollaan kuitenkin väleissä edelleen ja hänessä on paljon hyvää tuosta itsekkyydestään huolimatta.

Olen taas itse sellainen ihminen joka ei puhu ongelmistaan ollenkaan joten en aluksi tajunnut millaisia erilaisia persoonallisuuksia "ongelmistaan puhujien" joukkoon mahtuu.

Oletko nyt ap edistynyt vihasi käsittelyssä? Minkä keinon olet kokenut toimivimmaksi?

Minulla meni välit poikki kaverin kanssa juuri sen takia, että hän niin hanakasti puuttui asiohini. Nimenomaan työasioista kysyi ja kuulusteli. Ollaan samalla alalla ja hän mielestään paremmissa työtehtävissä ja otti minut vastahakoiseksi valmennettavakseen.Ei auttanut kun sanoin, että ei puhuta työstä. Kaikilla kavereillaan oli joku asia jonka hän oli ottanut tehtäväkseen muutaa, yhdellä taloustilanne, toisella kumppanin puute, kolmas kasvatti lastaan löperösti.

Hänen seuransa alkoi tuntua viranomaisen kuulustelulta, että olisin selitysvelvollinen hänelle asioistani. Mistään turhanpäiväisistä muista kuulumisista ei halunnut kuulla. Ylitti rajani vaikka olen avoin ihminen.