Mitä tuolle kiukuttelevalle 7-vuotiaalle pitäisi tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluisssa häiritsee aina se, miten vanhempi ei näe lastaan muuta kuin sen kiukuttelun kautta. Teidän 7-vuotiaassa on varmasti paljon hienoja ominaisuuksia ja hän oppii uusia asioita. Mitä jos alkaisit kotona keskittyä enemmän niin puoliin? Huomioisit, kehuisit ja kiittäisit aina, kun hommat sujuvat hyvin.

Usein lasten kiukuttelun johtuu ihan vain siitä, etteivät he saa vanhemiltaan tarpeeksi myönteistä huomiota ja ovat oppineet, että huonolla käyttäytymisellä sitä huomiota saa.

Totta. Kun lapsen kanssa on vaikeaa, huomio kiinnittyy tasan siihen vaikeuteen ja tulee tarve kontrolloida lasta vain enemmän, ettei homma lähde lapasesta. Jos onnistuisi luomaan päiviin kivoja hetkiä, kehuja vaikka miten pienistä asioista ja ennen kaikkea pystyisi luomaan hetkiä, jolloin keskustellaan ja tehdään yhdessä "tasavertaisina", kaikki menisi paremmin. Tasavertaisina on lainausmerkeissä, koska vanhempi on aina se vastuunkantaja ja pomo, mutta kun keskustellaan vaikka mielipiteistä, ei jaottelu pomoon ja alamaiseen ole edes mielekäs. Joskus tuntuu kuin koko lastenkasvatus kiteytyisi vallankäyttöön, vaikka eihän se voi niin olla. Lapset turhautuvat, kun aikuisen ainoa kiinnostuksenkohde on joku valta-aseman säilyttäminen. Rohkenen epäillä, onko lasten ylin päämäärä riistää tämä valta. Kun lapsi sitten on sopuisa ja rauhallinen, vanhempi huokaisee helpotuksesta, kun sai "omaa aikaa". Näin lapsi oppii, että huomiota todella saa lähinnä sillä kiukuttelulla.

Eiköhän suurimmassa osassa perheitä kehuta lapsia?! Joskus ihan pienistäkin asioista. Nykyisin myös vanhemmat kysyvät mielipiteitä. Kun itse olin lapsi 70-luvulla, silloin lähes kaikille kavereillekin tuli lelut ja vaatteet lahjaksi vähintään 10-vuotiaaksi. Harva lapsi edes sai päättää, mitä vaatteita ostetaan. Leluja sai lähinnä joululahjaksi ja syntymäpäivänä, joskus tuliaisena. No, ei siihen aikaa leluja tietysti lapsilla ollutkaan yhtä paljon kuin nykyisin. Kun olin itse hm:llä töissä muutama vuosi sitten, huomasin, että lapset nykyisin useimmin päättävät, mitä vaatteita haluavat. Eikä ollut harvinaista sekään, että äiti tuli vaihtamaan/palauttamaan ostamaansa vaatetta, kun se ei ollutkaan kelvannut. Nykyisin lasten kanssa käydään Hoplopeissa ja activityparkeissa. Ei niitä minun lapsuudessani ollutkaan, mutta ei silloin lasten kanssa vanhemmat tehneet yhdessä paljonkaan asioita. Asuin itse isossa kerrostalossa. Kaikki kesät leikittiin keskenämme pihalla (noin 3-vuotiaasta 12-vuotiaaksi). Pyöräilemässä käytiin kavereiden kanssa, jopa uimahallissa ilman aikuisia. Ei silloin ollut tapana kysyä, mitä ruokaa lapset haluaisivat tai muutoinkaan ottaa mukaan perheen päätöksiin. Minusta nykyisin kuunnellaan jopa liikaa ja unohdetaan, että lapsi tarvitsee rajoja.

Totta tuokin mitä kirjoitit. Tarkoitinkin oikeastaan sitä, että voitaisiin jutella, kysellä mielipiteitä jne. asioista, jotka ei liity suoraan lapseen. Tuntuu, että lasten kanssa kommunikointi on joko sitä komentamista tai lässytystä "mitä sä nyt haluaisit". Lasten kanssa voi jutella ihan luonnosta, maailman tapahtumista tms. Kuulostaa jotenkin itsestäänselvältä, mutta ei se sitä minusta ole. Usein oletetaan, että lapset haluavat olla aina siinä lapsikuplassaan, eikä heitä kiinnosta mikään muu kuin se, mitä he itse juuri nyt haluavat tai eivät halua. Tietysti lapsia kannattaa varjella joiltain maailman julmuuksilta, mutta jotkut tuntuvat pitävän lapsia jossain lasikuplassa, jossa on vain perhosia ja hunajavettä. Käsittääkseni lapset haluavat usein tehdä ihan "oikeita asioita", eivät tulla vain viihdytetyiksi. Tai etenkin pieninä haluavat, ja silloin tähän mahdollisuuteen tulisi tarttua. Ja vähän isomman kanssa voi ihan jutella jostain uutisten aiheista, ei vain jauhaa siitä, kuka haluaa mitäkin ruoaksi ja kuka voittaa kiistan. Ehkä tällainen juttelu ja tekeminen vähentäisi uhmaamistakin, kun joka asiassa ei kerta kaikkiaan ole kyse siitä, kuka päättää, voisi ottaa ihan iisisti sen suhteen.

Vaikket vastannut mulle, niin sen verran kommentoin tuohon, että lapsen kiukku on luonnekysymys. Se on juuri noin, että vaikka perheessä olisi kolme lasta, yksi niistä voi olla kiukkuisempi ja tahtovampi ja vaativampi kuin muut. Ei se siitä riipu, miten lasten kanssa keskustellaan. Jos kaikki lapset tuntuvat erityisen haastavilta, silloin on jo syytä katsoa peiliin ja miettiä, onko kasvattajalla parannettavaa omissa metodeissaan, onko perheessä liian tiukat tai liian lepsut säännöt, onko muussa ympäristössä jotain vialla. Esim. koulukiusaaminen tai ryhmän ulkopuolelle jääminen näkyy kotona kiukkuisuutena tai alakuloisuutena. Kokemusta on.