Pilaanko lasteni elämän maalla asumisella?

Sanoisin, että riippuu lapsesta. Me asuttiin myös maalla lapsena. Ihan jossain korvessa. Kaksi siskoista oli ehdottomasti sitä mieltä, että oli tosi ikävää siellä ja he muuttivatkin sitten Helsinkiin. Isompi sisko myös valitteli usein tylsyyttä ja lopulta myös pikkuveljeni teini-ikään päästyään päätti, ettei hänkään oikein viihdy. Mä tykkäsin ihan pienenä asua maalla, mutta sitten, kun peruskoulu loppui, niin oli kyllä muutettava muualle, jos meinasi jatkokouluttautua.

Mietin siis että onko lastemme elämä jo lähtökohtaisesti pilalla kun emme asu kaupungissa?

Lapsemme eivät ole vielä edes eskari-iässä, eli kontaktit muihin lapsiin tapahtuvat kerhossa tai meidän vanhempien mennessä heidän kanssaan jonnekin muitten luo kylään tai tapahtumissa.

Esimerkiksi jos tytöllämme on ikäisiään luokkakavereita (tyttöjä) 8-10, ja jos hän ei saa tästä porukasta kaveria, vaan jää sivuun

AP

Pilasitko lapsesi elämän jossain Helsinkiläisessä lähiössä, missä lapsi haluaisi kasvaa aikuiseksi liian aikaisin eikä tilaa normaaliin rauhoittumiseen ole.

Miten et näe hyviä puolia lainkaan? Oletko itsekin vieraantunut luonnosta ja elämästä. Miksi pitää mennä kauas hyviin harrastemahdollisuuksiin kun ympärillä on varmasti muutakin, mitä voi tehdä ja harrastaa?

Saatat pilatakin. Perheemme muutti kaupungista maalle, jäin ilman kavereita. Niin olisi voinut tapahtua muutenkin, mutta enemmän mahdollisuuksia olisi ollut, varsinkin harrastuksiin.

Ei maalla asuminen kenenkään elämää pilaa. Itse olen viettänyt lapsuuden maalla, mutta kouluttautumisen ja työn takia muuttanut kaupunkiin. Teininä toki muutenkin alkoi maaseutu ahdistaa, mutta olisin hyvin voinut palata opintojen jälkeen jos olisi ollut töitä.

Mielelläni olisin tarjonnut omillekin lapsille samanlaisen lapsuuden, mutta pakko asua kaupungissa, koska meidän molempien työt ovat täällä.

En niinkään ajattele harrastusmahdollisuuksia, vaan sosiaalista syrjäytymistä.

Kun meitä vanhempiakaan ei kukaan kaipaile juuri lainkaan. Kylässä käy lähinnä vaan nuorempana muualle muuttaneet, lomaa täällä viettävät vanhat kaverit.

Että jos lapset eivät saa kavereita ollenkaan?

T.Ap

Jos lapset ovat noin nuoria niin heillä on vielä paljon aikaa saada kavereita.

- nelonen

Lasten on hyvä asua maalla. Kyllä he ehtivät oppia kaikki tarvittavat jutut myöhemminkin. Maalla on puhdas ilma, luonto rauhoittaa ja inhottavat, kiusaavat  ihmiset ovat kaukana.

Itse asun lapseni kanssa nyt Vantaan lähiössä ja säästän rahaa, jotta pystyisin jossain vaiheessa ostamaan talon maalta. Todellakin koen, että jos jo nyt asuisimme maalla, elämänlaatumme olisi paljon korkeammalla tasolla.

Sehän riippuu ihan ihmisestä missä on onnellisimmillaan. Minulle itselleni on hyvin tärkeää olla lähellä luontoa ja olen sellainen ihminen, että osaan arvostaa omaa rauhaa, paljon. Luonnon helmassa omassa rauhassa on minulle ihan täydellinen ajatus.

Pystyn nytkin olemaan hyvä äiti, mutta kun ulkoisetkin elementit puoltaa onnellisuutta niin pystyn olemaan varmasti vieläkin parempi.

Ja niin kauan kun myös minä elän, niin en aio elää elämääni miettien ensisijaisesti ketään muuta kuin itseäni. En siis uhriudu ja sitten kymmenen vuoden päästä ole katkera lapselleni kun en muka voinut asua missä haluan.

Minulla on siis erityislapsi, hänkin on kyllä ihminen, joka rakastaa luontoa ja viihtyy paljon omissa maailmoissaan.

Mä itse olen kotoisin maalta, tosi pieneltä paikkakunnalta, ja olen ainoa lapsi. Lähimmälle omanikäiselle kaverille oli matkaa melkein 10 km ja siksi kavereita näki lähinnä koulussa, koska kaikki liikkuminen oli vanhempien kyyditsemisen varassa. Linja-autoja ei meillä päin kulkenut, vain koulutaksi aamulla ja illalla. Harrastuksia yritettiin muutaman kerran, mutta kulkeminen oli vaikeaa ja lisäksi minua kiusattiin, joten eivät harrastukset ja muut lapset minua oikein innostaneetkaan.

Muistelen nauttineeni yksin leikkimisestä ja viihdyn edelleenkin itsekseni, mutten ole varma, olenko syntyjänikin luonnoltani introvertti jolle tällainen sopii, vai tekikö yksin maalla kasvaminen minusta jotenkin erakkoluonteisen ja sosiaalisesti poikkeavan. Nykyään asun kyllä ihan ongelmitta kaupungissa.

Ei kaupunkielämä varmasti olisi lapsillesi parempi, siellä on omat ongelmansa. Mutta syrjässä asuessa vanhemmilla on isompi jaksaminen ja vastuu siinä, että lapsia jaksaa kuljetella ja aktivoida. Näin jälkikäteen ajateltuna varmaankin olisin huomattavasti lahjakkaampi sosiaalisesti ja jo vaikka liikunnallisestikin, jos olisi ollut omanikäisiä kavereita ja harrastuksia luonnollisena osana elämää koko lapsuuden. Sun lapsillasi kuitenkin on sisaruksia leikkikavereina, ja uskon sen jo helpottavan tilannetta huomattavasti!

Kummitytölle kävi noin. Jotain pientä riitaa oli, joka paisui vuosien varrella. Yläasteella ja lukiossa ei ollut yhtään ystävää.

Kun meni opiskelemaan, takertui ensimmäisiin ystäviin, kun kerrankin joku halusi olla hänen kanssaan.

Ei mikään ihan pieni paikka, kun oli, ei enää, lukiokin, mutta riittävän pieni ettei ystäviä saanut.

Hyvä ystäväni asui maalla. Muut sisarukset jäivät, ystäväni muutti heti Helsinkiin.

Jos harrastuksia ja kontakteja ei oteta huomioon niin maalla asuminenhan on juuri parasta. Lapset voi päästää ulos ilman vahtimista, paljon luontoa ympärillä ja teilläkin luultavasti koulukyyditys niin ei tarvitse pelätä auton alle jäämistä koulumatkoilla. On rauhallista ja ei niin paljoa ärsykkeitä kuin kaupungissa, ja lapsien tulee itse keksiä mitä tekisi, vrt kaupunkilapset joilla aina jotain menoa.

Tutustu naapureihin, ja jos heillä on samanikäisiä lapsia niin lapsilla on kavereita. Kilometrin tai parin jaksaa pienempikin lapsi pyöräillä tai kävellä, eikä pienemmillä teillä tarvitse autoja paljoa pelätä. Jos olet töissä samassa kylässä missä koulu on niin lapsi voi mennä kavereilleen siksi ajaksi kunnes pääset hakemaan, ja yökyläilyjä voi harrastaa suuressa määrin.

Mielestäni et pilaa, maalla on paljon kaikenlaista tekemistä vaikka ohjattuja harrastuksia ei välttämättä ihan kotinurkilla olekaan. Tehkää luontoretkiä, bongatkaa muuttolintuja, ripustelkaa linnunpönttöjä askarrelkaa ja pihahommatkin alkavat kohta. Eskarista ja myöhemmässä vaiheessa koulusta tultuaan lapset saavat rauhoittua kotona kunnolla.

Koulussa on muita maalla asuvia lapsia, harrastuksiin heitä voi kyyditä vuorotellen tai urheiluseurojen ihmiset kuljettavat heitä, ei hätää. Toki heidän on mentävä kauemmaksi jatko- opiskelemaan mutta sekin on omalla tavallaan hyvä juttu, oppivat itsenäisiksi ja pärjääviksi.

Olen itse korvesta kotoisin mutta asun olosuhteiden pakosta (=töiden vuoksi) kaupungissa. Olen sen ikäinen että voin lähiaikoina alkaa suunnitella paluumuuttoa, ei välttämättä kotipaikkakunnalle mutta takaisin korpeen :). Lapsille on itsestäänselvästi parempi touhuta kotona vanhempien kanssa kuin olla säilytettävänä jossakin tarhassa ravaamassa edestakaisin verkkoaidan viertä.

Maalla asuessa joutuu itse olemaan aktiivinen ja järjestämään lapsille niitä sosiaalisia kontakteja ja harrastuksia. Eihän lapset niitä pienenä osaa kaivata, mutta teini-ikää kyllä helpottaa jos on kavereita ja edes joku rakas harrastus, jossa lapsi kokee olevansa hyvä. Esim 4h kerho, voi ja joukkuelajeista lentopallo ja jääkiekko ovat meillä päin suosittuja harrastuksia. Löytyy myös aktiivinen taekwondo ja suunnistusseura. Vaikkei maalla nyt ihan kaikkea pysty harrastamaan, niin kyllä yleensä jotain löytyy. Kunhan vanhemmat ovat valmiita järjestämään kyydit ja mahdollisuuden.

Pidätkö sinä jotenkin itsestään selvänä, että kaikki kaupunkien lähiöissä kasvavat lapset saavat kavereita? Mihin tämä käsityksesi perustuu?

Ei mikään estä laittamasta lasta päivähoitoon maallakin. Tietty kuljettaminen on rasittavaa, jos muuten ollaan kotona, mutta osa-aikahoito voisi olla hyvä.

Lapsesi tulevilla luokkakavereilla on sama "ongelma", kun samanlaisissa oloissa ovat maalla kasvaneet.

Sosiaaliset taidot ovat yllättävän hyvät monilla maalaislapsilla. Olen ihmetellyt omiani, että mitä vaihdokkaita nämä ovat. Päivähoidossa kyllä olivat, ja sielläkin omituisen reippaita. Kavereina nyt aikuisena ovat enimmäkseen ammattikouluaikaiset kaverit, jotka tulivat tuntemaan silloin.

Maalla harrastetaan ulkoilua, kalastusta, marjastusta, metsästystä, hiihtämistä, uintia ... Se lisäksi sellaista, jota voi harrastaa itsekseen kotona: käsitöitä, lukemista, musiikkia...

Me asutaan maalla, lähellä kyläkoulua jossa 8 v lapsemme käy. Hänellä on runsaasti kavereita ja kyläilevät joka viikko. Koululla järjestetään myös iltaisin paria harrastusta jossa lapsi käy. Meillä on iso piha ja kylätie on rauhallinen joten ei tarvitse pelätä kaahailijoita tai liikennettä juurikaan. En vaihtaisi tätä henkilökohtaisesti mihikään.

Olisiko siellä kaupan tienoilla jokin harrastusmahdollisuus, muskari tai päiväkerho?

Lapset saavat muita kontakteja viimeistään eskarivaiheessa.

Maalla kasvaminen on mielessäni ihanaa idylliä, jota muistelen kaipauksella: Tilaa ja hiljaisuutta. Täällä suurissa keskuksissa ei sellaiseen paikkaan helpolla pääse, minne ei liikenteen meteli kuuluisi.

Koska kaveriseura oli harvinaista, minusta tuli omaa tilaa ja rauhaa rakastava, vaikka olen luonteeltani muutoin sosiaalinen ja työssäni toimin ihmisten parissa. Monet vuodet olin aika poikki töiden jälkeen, koska tavallaan annoin liikaa itsestäni, en osannut säädellä sosiaalisuuden määrää, koska olin tottunut toimimaan yksin. Nyt vanhempana osaan jo säästää itseäni ja keskittyä olennaiseen, ja pyrin jättämään työt työpaikalle myös henkisesti.

Ei se maaseutu tarkoita automaattisesti sitä ettei ole kavereita. Kyllä kaupungissakin lapsi voi jäädä kaverittomaksi. Kiusaamista lienee esiintyvän sekä maalla että kaupungissa. Asuisin sielä missä itse viihdyn ja mikä mahdollista. Maalta joutuu ehkä muuttamaan muualle opiskelemaan. Ei kaikissa lähiöissä ole hääppöistä asua. Lapsi saattaa ajautua ikävään kaveriporukkaan jne Maalla aikuinen ehkä joutuu olemaan aktiivisempi kavereiden hankinnassa. Esim vanhempainillassa kysyä toiselta vanhemmalta lasta kyläilemään kotiinsa leikkikaveriksi, lupautua kuskaamaan jne. Tai kutusua lapsi ja aikuinen molemmat kylään. Kuskata harrastuksiin jne. Toki harrastusvaihtoehtoja on sitten vähemmän. Voihan sitä mennä lomalle jossa on porukkaa esim etelän kohteissa toimii lapsiklubeja jne..

No onko kaikkien maalla kasvaneiden ihmisten elämä pilalla? Jos on, miten? Jos maalta haluaa pois, sieltä pääsee pois, ja joutuukin, jos haluaa opiskella pitemmälle. Meidän lapsemme kasvavat maalla. He nauttivat omasta pihasta, johon mahtuu trampoliini ja majoja, hiljaisuudesta ja luonnosta. Kaupungissa on omat hyvät puolensa, niin täälläkin. Olen itse asunut erilaisissa paikoissa, ja vaikka kaipaankin kaupungista monia asioita (kaverit, kulttuurimenot, ravintolat), en enää osaisi asua siellä. Tykkään siitä, että ympärillä on tilaa ja hiljaisuutta. Lisäksi jos asuisimme Helsingissä, elämä olisi paljon kiireellisempää, kun pitäisi tehdä enemmän töitä, jotta meillä olisi varaa Helsingin hintatasoon. Nyt elämä on rauhallisempaa ja kiireettömämpää.

Ei se lapsen elämän onnistuminen ole kiinni asuinpaikasta. Lapsen elämässä menestyminen johtuu esim. Rakkaus/rajat, eli miten turvalliseksi lapsi tuntee elämäsä. Toinen tärkeä asia on oppia ratkaisemaan omia ongelmia. Kolmas asia on, minkälaisen koulutuksen maalla voi saada. Neljäs asia, sosiaalisen itsetunnon kasvattaminen. Itse olen kasvanut maalla. Muuttanut Helsinkiin 20-vuotiaana. Nyt ajattelen, että olisi ollut helpompaa, jos olisin saanut asua täällä myös lapsena. Kyllä maalla kasvanut lapsi jää väkisin kaupunkilaislapsen osaamistasosta jälkeen. Ne taidot joutuu opettelemaan myöhemmin. Elämäni on sujunut hyvin Helsingissä, mutta olen joutunut puurtamaan monin verroin.