Lue keskustelun säännöt.
Mies muuttuu vihamieliseksi, kun minuun koskee
05.04.2018 |
Mitä tämä on? Loukkasin tässä jokin aika takaperin itseni ja muutaman kerran on koskenut niin paljon, että kyyneleet ovat nousseet silmiini kivusta. En ole tehnyt siitä numeroa, en muutenkaan hössötä tai valita, ennemmin koitan ainavaan toimia reippaasti.
Niinä kertoina, kun kivusta oleni itkenyt, mies menee ihan oudoksi. Välttelee minua, ei katso päin, muuttuu ärtyneeksi ja jos olemme vaikka kävelemässä jonnekin, kiirehtii askeliaan, vaikka tietää etten kivusta pysty liikkumaan niin lujaa, ja jättää minut jälkeen.
Mitä hemmettiä tämä oikein on?
Kommentit (76)
Minullakin on naispuolinen ystävä, joka menee aivan lukkoon, kun olen kipeä, loukannut itseni. Kohtuuttomalta tuntuu, koska häntä olen kyllä tukenut aina tiukan paikan tullen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli vähän samantapainen ex. Jos minä sairastuin tai minuun sattui niin hän muuttui jotenkin vihamieliseksi, ei tosin yhtä pahalla tavalla kuin ap:n mies. Hän ei suostunut keskustelemaan asiasta kun otin sitä puheeksi. Lopetin liittomme lopulta muista syistä, mutta eroamisen yhteydessä kysyin vielä kerran että miksi aina meni vihamieliseksi kun olin sairas. Hän kertoi silloin suoraan, että oli aina ihan vilpittömästi ajatellut, että minä esitän kerjätäkseni huomiota ja häntä ärsytti valheellinen huomionkerjäys. Kauhistuin tästä selityksestä ja sanoin, että olin kyllä joka kerta ollut ihan aidosti sairas, näytin hänelle vielä kerran myös sairauksia koskevat lääkärinpaperit (joita hän ei ollut suhteen aikana suostunut pyynnöistäni huolimatta koskaan lukemaan). No hän vihdoin ne luki ja myönsi että oli ollut väärässä ja että olin ollut oikeasti sairas ja pyysi anteeksi että oli epäillyt minun valehtelevan ja kerjäävän huomiota. Hän ei osannut selittää miksi oli ajatellut minusta sellaista, koska sanoi kyllä että en ollut hänelle missään mitenkään noin muuten valehdellut tms.
Tämä on nyt täysin epäsuosittu mielipide, mutta mun mielestä fyysisestä kivusta itkeminen on lasten hommaa enkä osaisi itsekään suhtautua aikuiseen joka reagoi niin. Enkä tarkoita ettei kipua saisi ilmaista, huudahtaminen, valittaminen, jopa kiroaminen on mun mielestä ihan ok. Ja itkeminen syvästä mielipahasta on tietysti minkä hyvänsä ikäisellä ymmärrettävää. Mutta itkeminen kyynelten kanssa pelkästä fyysisestä ohimenevästä kivusta on aikuiselle erikoinen reaktio.
Vierailija kirjoitti:
Mua alkoi välittömästi ärsyttämään sinun kirjoitus tyyli: "Loukkasin itseni" "Minuun koskee" "Mitä hemmettiä"
Kuulostaa ihan joltain vanhainkoti mummon kirjoittamalta aloitukselta. En osaa selittää mistä ärsyyntymiseni heikkoutta vastaan kumpuaa. Jostain lapsuudesta varmaankin. Tai sitten vaan ihan puhdasta psykopatiaa/narsismia.
Niin minuakin. Tuli heti tunne liioittelevasta valittajasta joka köpöttelee naamaa väännellen ympäriinsä ja mököttää, kun kumppani sekä muut ihmiset ei voivottele päivittäin hänen kipujaan.
Itse en valita kipujani muille vaan yritän peittää ne viimeiseen asti esimerkiksi reväyttäessäni nivelsiteet.
Mikäli mies on vaikka flunssassa en jaksa yhtään kuunnella valitusta tai katsoa myrtsiä naamaa. Ei siitä kipeänä olosta tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä. Voin kyllä oikein mieluusti laitella ja tarjoilla syötävää ja inkivääriteetä ym, mutta en rupea säälimään ja tekemään asiasta koko päivän puheenaihetta tai jos vaikka jalka paketissa niin sen ympärillähän jutut pyörisi sitten viikkotolkulla. Eli konkreettista apua saa ja muuta ajateltavaa, mutta ei sääliä.
Miksi kuuntelet kehoasi etkä häntä? Marssilla ei heikkoja odoteta ja mies määrää tahdin. Suututtaisi minuakin moinen omaan napaansa tuijottelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on nyt täysin epäsuosittu mielipide, mutta mun mielestä fyysisestä kivusta itkeminen on lasten hommaa enkä osaisi itsekään suhtautua aikuiseen joka reagoi niin. Enkä tarkoita ettei kipua saisi ilmaista, huudahtaminen, valittaminen, jopa kiroaminen on mun mielestä ihan ok. Ja itkeminen syvästä mielipahasta on tietysti minkä hyvänsä ikäisellä ymmärrettävää. Mutta itkeminen kyynelten kanssa pelkästä fyysisestä ohimenevästä kivusta on aikuiselle erikoinen reaktio.
Eihän ap varsinaisesti itkenyt, vaan kyyneleet tulvahtivat silmiin reaktiona kipuun. Se on ei-tahdonalainen, yleinen reaktio äkilliseen kipuun eikä kerro mitään ihmisestä (pitkän linjan joukkue-urheilijana voin todistaa että niin voi käydä niille kovimmille tyypeille, kun taas herkkikset eivät välttämättä kyynelehdi).
Vierailija kirjoitti:
Mun miehellä on sama. Se on aina ollut jotenki tyly minua kotaan jos olen sairastanut ja muutama vuosi sitten mulla oli paljon terveys ongelmia ja sairastuinkin vakavasti ja silloin hän alkoi ihan välttelemään mua ja se tuntui tosi pahalta ja siltä että hän ei välitä musta ollenkaan. Sen jälkeen en ole hänelle edes kertonut jos on ollut jotain oiretta tai muuta. Mutta sitten tuli joku aika sitten jostain puheeksi tämä käytös hänen kaverinsa kanssa ja tämä hänen kaveri kertoi että mieheni oli silloin joskus avautunut että että sillä oli niin kova pelko että kuolen että pelkkä mun näkeminen sai aikaan ihan fyysisen pahan olon. Mahassa oli vaan kuulemma aina vaan kouraissu ja tullut jommasta kummasta päästä tavaraa ulos.
Miten voi miehet ja naiset ajatella samasta asiasta noin erilailla? En ymmärrä ollenkaan että joku noin itsekkäästi hylkää toisen, joka on sairas/kipeä ja ajattelee vain omaa pahaa oloaan ja sairaan näkeminen saa aikaan fyysisen pahan olon. Ja jos pelkää toisen kuolevan niin eikö silloin halua viettää kaiken aikansa sen kuolevan kanssa? Silloinhan sitä läheisyyttä eniten kaipaa kun sairastaa. Kyllä minullakin oli paha olo ja pelotti ja itketti kun läheinen teki syöpäkuolemaa mutta en siinä tilanteessa ajatellut itseäni vaan sitä kuolevaa ihmistä ja nielin oman pahan oloni, kotona sitten itkin muiden näkemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun miehellä on sama. Se on aina ollut jotenki tyly minua kotaan jos olen sairastanut ja muutama vuosi sitten mulla oli paljon terveys ongelmia ja sairastuinkin vakavasti ja silloin hän alkoi ihan välttelemään mua ja se tuntui tosi pahalta ja siltä että hän ei välitä musta ollenkaan. Sen jälkeen en ole hänelle edes kertonut jos on ollut jotain oiretta tai muuta. Mutta sitten tuli joku aika sitten jostain puheeksi tämä käytös hänen kaverinsa kanssa ja tämä hänen kaveri kertoi että mieheni oli silloin joskus avautunut että että sillä oli niin kova pelko että kuolen että pelkkä mun näkeminen sai aikaan ihan fyysisen pahan olon. Mahassa oli vaan kuulemma aina vaan kouraissu ja tullut jommasta kummasta päästä tavaraa ulos.
Miten voi miehet ja naiset ajatella samasta asiasta noin erilailla? En ymmärrä ollenkaan että joku noin itsekkäästi hylkää toisen, joka on sairas/kipeä ja ajattelee vain omaa pahaa oloaan ja sairaan näkeminen saa aikaan fyysisen pahan olon. Ja jos pelkää toisen kuolevan niin eikö silloin halua viettää kaiken aikansa sen kuolevan kanssa? Silloinhan sitä läheisyyttä eniten kaipaa kun sairastaa. Kyllä minullakin oli paha olo ja pelotti ja itketti kun läheinen teki syöpäkuolemaa mutta en siinä tilanteessa ajatellut itseäni vaan sitä kuolevaa ihmistä ja nielin oman pahan oloni, kotona sitten itkin muiden näkemättä.
Ei se ole mikään sukupuolikysymys. Joiltain ihmisiltä vain puuttuu kyky asettua toisen asemaan. Mun mies ainakin on aina tukena oli tilanne mikä hyvänsä. Hankkikaa kunnon miehet ja jättäkää ne epäkypsät pojankoltiaat.
Vierailija kirjoitti:
No ei tässä nyt ole kyse mistään empatian puutteesta. Sun kipu voi olla miehelle aika kova paikka, eikä osaa reagoida. Turhautuu, kun ei osaa auttaa ja sen takia vetää tollaiseen tilttiin. Miehillä ja naisilla yleensä raksuttaa vähän eri tavalla. Nainen vastaavassa tilanteessa ajattelee, että riittää kun on sanallisesti tukena, mutta miehenmielestä tilanne pitää jollain tavalla ratkaista, eikä miehellä ole siihen ratkaisua.
No mä olen nainen ja voin häveten tunnustaa että hermostun/suutun/ärsyynnyn helposti läheisilleni kun ne on kipeitä. Että ei tää varmaan varsinaisesti mikään sukupuolisidonnainen juttu ole.
Itse olen käyttänyt aika paljon aikaa sen pohtimiseen, mikä mut saa esim. ärisemään kipeälle puolisolleni, vaikka muuten olen todella empaattinen, hoivaava ja huolehtiva tyyppi. Hellin ja hemmottelen miestä ja lapsia muuten mutta heidän ollessaan sairaita tilanne muuttuu jos en tietoisesti koko ajan hillitse itseäni. Jotkut pikkujutut menee vielä mutta kun ovat kunnolla kipeitä niin en enää osaa olla "oma itseni". En ole keksinyt muuta syytä tällaiselle käytökselle kuin omasta lapsuudesta lähtöisin olevat ns. käytösmallit; lapsena piti olla reipas, pärjäävä, ei saanut valittaa eikä pillittää. Vaikka kuinka järjellä ajateltuna tiedän tämän olevan aivan kamalaa niin silti se empatiakyky tuntuu täysin katoavan kun joku läheinen on kyseessä. Töissä sairaiden parissa tästä piirteestä ei ole tietoakaan... Eli huono käytökseni näkyy vain ja ainoastaan niitä minulle tärkeimpiä ja läheisimpiä ihmisiä kohtaan, siis jos antaisin sen näkyä.
Onko muita, jotka kehtaavat tunnustaa vastaavaa? Olisi mielenkiintoista tietää, onko tällaisen käytöksen syyt tosiaan lapsuudessa. Sinällään se selittäisi myös sen miksi tällainen piirre tunnutaan yleisesti miellettävän miehien "ominaisuudeksi", aika usein kai oman sukupolven miehille poikina hoettiin "miehet/pojat ei itke"-tyyliin ja poikien piti olla reippaita eikä pillittää pikkuasioista. Pikkutytöiltä varmaan yleisesti sallittiin enemmän heikkoudenosoituksia? Mitä nyt sitten joissain perheissä (niinkuin meillä) ne tytötkin sai pärjätä lähinnä omillaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei tässä nyt ole kyse mistään empatian puutteesta. Sun kipu voi olla miehelle aika kova paikka, eikä osaa reagoida. Turhautuu, kun ei osaa auttaa ja sen takia vetää tollaiseen tilttiin. Miehillä ja naisilla yleensä raksuttaa vähän eri tavalla. Nainen vastaavassa tilanteessa ajattelee, että riittää kun on sanallisesti tukena, mutta miehenmielestä tilanne pitää jollain tavalla ratkaista, eikä miehellä ole siihen ratkaisua.
No mä olen nainen ja voin häveten tunnustaa että hermostun/suutun/ärsyynnyn helposti läheisilleni kun ne on kipeitä. Että ei tää varmaan varsinaisesti mikään sukupuolisidonnainen juttu ole.
Itse olen käyttänyt aika paljon aikaa sen pohtimiseen, mikä mut saa esim. ärisemään kipeälle puolisolleni, vaikka muuten olen todella empaattinen, hoivaava ja huolehtiva tyyppi. Hellin ja hemmottelen miestä ja lapsia muuten mutta heidän ollessaan sairaita tilanne muuttuu jos en tietoisesti koko ajan hillitse itseäni. Jotkut pikkujutut menee vielä mutta kun ovat kunnolla kipeitä niin en enää osaa olla "oma itseni". En ole keksinyt muuta syytä tällaiselle käytökselle kuin omasta lapsuudesta lähtöisin olevat ns. käytösmallit; lapsena piti olla reipas, pärjäävä, ei saanut valittaa eikä pillittää. Vaikka kuinka järjellä ajateltuna tiedän tämän olevan aivan kamalaa niin silti se empatiakyky tuntuu täysin katoavan kun joku läheinen on kyseessä. Töissä sairaiden parissa tästä piirteestä ei ole tietoakaan... Eli huono käytökseni näkyy vain ja ainoastaan niitä minulle tärkeimpiä ja läheisimpiä ihmisiä kohtaan, siis jos antaisin sen näkyä.
Onko muita, jotka kehtaavat tunnustaa vastaavaa? Olisi mielenkiintoista tietää, onko tällaisen käytöksen syyt tosiaan lapsuudessa. Sinällään se selittäisi myös sen miksi tällainen piirre tunnutaan yleisesti miellettävän miehien "ominaisuudeksi", aika usein kai oman sukupolven miehille poikina hoettiin "miehet/pojat ei itke"-tyyliin ja poikien piti olla reippaita eikä pillittää pikkuasioista. Pikkutytöiltä varmaan yleisesti sallittiin enemmän heikkoudenosoituksia? Mitä nyt sitten joissain perheissä (niinkuin meillä) ne tytötkin sai pärjätä lähinnä omillaan...
Olen itse asiassa itsekin kodista, jossa korostettiin reippautta ja pärjäävyyttä, sen takia itsekin yleensä yritän vähän liiankin reippaasti vetää sairaudet ja muut. Silti, tai ehkä juuri siksi, minusta kasvoi muita, varsinkin heikompia, kohtaan empaattinen ihminen ja olen ollut ulkomaillakin tekemässä vapaaehtoistöitä. Mutta tunnistan siis tuon lapsuuden kuvauksesi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on nyt täysin epäsuosittu mielipide, mutta mun mielestä fyysisestä kivusta itkeminen on lasten hommaa enkä osaisi itsekään suhtautua aikuiseen joka reagoi niin. Enkä tarkoita ettei kipua saisi ilmaista, huudahtaminen, valittaminen, jopa kiroaminen on mun mielestä ihan ok. Ja itkeminen syvästä mielipahasta on tietysti minkä hyvänsä ikäisellä ymmärrettävää. Mutta itkeminen kyynelten kanssa pelkästä fyysisestä ohimenevästä kivusta on aikuiselle erikoinen reaktio.
Eihän ap varsinaisesti itkenyt, vaan kyyneleet tulvahtivat silmiin reaktiona kipuun. Se on ei-tahdonalainen, yleinen reaktio äkilliseen kipuun eikä kerro mitään ihmisestä (pitkän linjan joukkue-urheilijana voin todistaa että niin voi käydä niille kovimmille tyypeille, kun taas herkkikset eivät välttämättä kyynelehdi).
Minulle jäi kyllä aloituksesta vähän erilainen kuva. Ja ap itsekin puhui itkemisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eksän äiti oli kova luu, kätteli hääonnitelutkin meille molemmille. Luultavasti eksän tunnevamma on sieltä peräisin.
En jaksa alkaa provojen kanssa nyt vääntämään siitä, mikä luokitellaan itkemiseksi ja mikä refleksiksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi reagoi kuin eläin. Esim. koira.
Tosiasiassa miestä ahdistaa naisen itku ja heikkous, eikä hän osaa käsitellä sitä, koska miehet ovat oppineet että sellaisia asioita ei saisi ilmaista. Viha on tapa ilmaista että pelkää eikä tiedä miten suhtautua.
Tuntee itsensä myös riittämättömäksi ehkä kun ei koe voivansa auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei tässä nyt ole kyse mistään empatian puutteesta. Sun kipu voi olla miehelle aika kova paikka, eikä osaa reagoida. Turhautuu, kun ei osaa auttaa ja sen takia vetää tollaiseen tilttiin. Miehillä ja naisilla yleensä raksuttaa vähän eri tavalla. Nainen vastaavassa tilanteessa ajattelee, että riittää kun on sanallisesti tukena, mutta miehenmielestä tilanne pitää jollain tavalla ratkaista, eikä miehellä ole siihen ratkaisua.
No mä olen nainen ja voin häveten tunnustaa että hermostun/suutun/ärsyynnyn helposti läheisilleni kun ne on kipeitä. Että ei tää varmaan varsinaisesti mikään sukupuolisidonnainen juttu ole.
Itse olen käyttänyt aika paljon aikaa sen pohtimiseen, mikä mut saa esim. ärisemään kipeälle puolisolleni, vaikka muuten olen todella empaattinen, hoivaava ja huolehtiva tyyppi. Hellin ja hemmottelen miestä ja lapsia muuten mutta heidän ollessaan sairaita tilanne muuttuu jos en tietoisesti koko ajan hillitse itseäni. Jotkut pikkujutut menee vielä mutta kun ovat kunnolla kipeitä niin en enää osaa olla "oma itseni". En ole keksinyt muuta syytä tällaiselle käytökselle kuin omasta lapsuudesta lähtöisin olevat ns. käytösmallit; lapsena piti olla reipas, pärjäävä, ei saanut valittaa eikä pillittää. Vaikka kuinka järjellä ajateltuna tiedän tämän olevan aivan kamalaa niin silti se empatiakyky tuntuu täysin katoavan kun joku läheinen on kyseessä. Töissä sairaiden parissa tästä piirteestä ei ole tietoakaan... Eli huono käytökseni näkyy vain ja ainoastaan niitä minulle tärkeimpiä ja läheisimpiä ihmisiä kohtaan, siis jos antaisin sen näkyä.
Onko muita, jotka kehtaavat tunnustaa vastaavaa? Olisi mielenkiintoista tietää, onko tällaisen käytöksen syyt tosiaan lapsuudessa. Sinällään se selittäisi myös sen miksi tällainen piirre tunnutaan yleisesti miellettävän miehien "ominaisuudeksi", aika usein kai oman sukupolven miehille poikina hoettiin "miehet/pojat ei itke"-tyyliin ja poikien piti olla reippaita eikä pillittää pikkuasioista. Pikkutytöiltä varmaan yleisesti sallittiin enemmän heikkoudenosoituksia? Mitä nyt sitten joissain perheissä (niinkuin meillä) ne tytötkin sai pärjätä lähinnä omillaan...
Olen itse asiassa itsekin kodista, jossa korostettiin reippautta ja pärjäävyyttä, sen takia itsekin yleensä yritän vähän liiankin reippaasti vetää sairaudet ja muut. Silti, tai ehkä juuri siksi, minusta kasvoi muita, varsinkin heikompia, kohtaan empaattinen ihminen ja olen ollut ulkomaillakin tekemässä vapaaehtoistöitä. Mutta tunnistan siis tuon lapsuuden kuvauksesi.
Ap
Millä tavalla sinä olet loukkaantunut / mikä sinulla on nyt kun olet kovin tuen ja huomion tarpeessa?
Vierailija kirjoitti:
Tämä on nyt täysin epäsuosittu mielipide, mutta mun mielestä fyysisestä kivusta itkeminen on lasten hommaa enkä osaisi itsekään suhtautua aikuiseen joka reagoi niin. Enkä tarkoita ettei kipua saisi ilmaista, huudahtaminen, valittaminen, jopa kiroaminen on mun mielestä ihan ok. Ja itkeminen syvästä mielipahasta on tietysti minkä hyvänsä ikäisellä ymmärrettävää. Mutta itkeminen kyynelten kanssa pelkästä fyysisestä ohimenevästä kivusta on aikuiselle erikoinen reaktio.
Joko sinä et ole koskaan kokenut todellista kipua, tai sitten oma tuntoaistisi on jotenkin viallinen. Jos oikein kunnolla sattuu, ne kyyneleet tulee automaattisesti, ei niitä voi estää.
Vierailija kirjoitti:
Miehesi reagoi kuin eläin. Esim. koira.
Ei koira ole agressiivinen tai hylkäävä loukkaantuneelle lauman jäsenelle.
Olisiko ihan ahdistusta? Tunnetko itsesi avuttomaksi tai hyödyttömäksi, jos joku osoittaa heikkouden tai sairauden merkkejä? Tuntuuko sinusta kamalalta, kun et osaakaan ratkaista tämän toisen ongelmaa? Tunnetko jopa fyysistä pahoinvointia, kun tunnet itsesi neuvottomaksi? Jos on näin, todennäköisesti olet saanut ahdistuskohtauksen.