Lue keskustelun säännöt.
En oikein jaksa aikuisia lapsiani
02.04.2018 |
Minulla on ihan OK välit lapsiini. Yhdellä on perhe, yhdellä puoliso ja yksi on sinkku. Heillä on työ- ja opiskelupaikat, talous kunnossa, semmoista tavallista elämää.
Mutta kun minä en jaksa heitä! Eilen sen ymmärsin, kun käväisivät samaan aikaan kahvilla iltapäivällä. Olin heidät kutsunut tai oikeastaan ilmoittanut edellisellä viikolla, että jos ovat ajamassa ohi / tulossa tännepäin, niin ollaan sunnuntaina paikalla. Varmuudeksi olin leiponit niin vegaanille kuin sekasyöjällekin sopivaa ja lapsenlapsen takia vielä sokeritonta (1.5v:lle ei saa antaa sokeria).
Odotin, että istutaan kaikessa rauhassa kahvipöydässä, jutellaan maailman asioista, ei mennä henkilökohtaisuuksiin,mutta ollaan huoleti eri mieltä, joskus vähän provosoidaankin, kuten vielä 5 vuotta sitten tehtiin. Enää se ei käy, koska jompikumpi miniä vetää välittömästi herneen nenään, keskustelu täytyy pitää neutraalina. Lasta ei saa komentaa ja kun menin sanomaan, että "oho, nytpä kakkua putosi lattialle", niin miniä hermostui, että lasta ei saa syyllistää, kyllä sormiruokailijalla on lupa opetella. Tarjoilut piti kerätä pois kesken kahvittelun, ettei lapsi niitä näkisi ja haluaisi itselleen ja vegaanitytär totesi, että leipomani piirakka oli mauton.
Minulle tuli tunne, että istun siinä pöydässä ihan tuntemattomien ihmisten kanssa epätoivoisesti pinnistellen, etten vain loukkaisi ketään. Tyttäreltä ei sovi kysyä opinnoista,koska miniä kokee sen piikkinä siihen suuntaan, että gradu on kesken. Esikoiselta ei voi kysyä autokaupoista, koska silloin keskimmäinen ryhtyy kehumaan maastopyöräänsä, jota vaimonsa ei voi sietää jne.
Jokainen lapsi on yksinään lapsuudenkodissa käydessään ihan erilainen, jutellaan kuin teiniaikoinaan, mutta nämä sukukahvittelut ovat luistelua kaltevalla pinnalla.
Miehen kanssa riideltiin illalla, kunnes tajuttiin, että kumpikin oli pettynyt siihen, ettei enää kelvata lapsillemme. Kun ihan jokainen asia on väärin alkaen siitä, että on sisustettu ihan pieleen päätyen siihen, että ei osata edes olla hiljaa, kun lapsenlapsen itkuhälyttimestä kuuluu ähinää.
Mitä ihmettä me teimme väärin?
Kommentit (76)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tämä oli hyvä kuvaus. Elämä ei mene koskaan niin kuin haluaisi tai suunnittelee. Meillä on mielessä kuvastoa, miten pääsiäisenä ym. pyhinä iso onnellinen perhe monessa sukupolvessa nauttii elämästä... se on kuitenkin vaikeaa ja vaatii paljon joustoa jokaiselta osalliselta. Myös aikuistuvien lapsien "vieraus" itselle on haikea, mutta väistämätön asia. Jo teini-ikäinen on joka päivä vähän enemmän mysteeri. Pienen lapsen tuntee kuin omat taskunsa, äiti on sen paras kaveri, jolle kerrotaan kaikki ja enemmänkin. Sen sijaan isolla koululaisella on jo paljon omia kavereita, taito pitää omia salaisia ajatuksia, omat unelmat ja toiveet elämänsä suhteen ja se on eri elämä kuin äidin ja isän... Tämä on kipeä juttu. Se klisee, että lapset on pieniä vain pienen hetken, on hyvin kipeästi totta. Ja jotta siitäkään hetkestä osaisi nauttia, pitää osata joustaa eikä luoda hetkiä mielessään valmiiksi, vaan elää ne niinkuin ne eteen tulevat. Että loma ei ole piloilla, vaikka joku seurueesta itki tai mökötti, toinen katsoi leffaa eikä seurustellut tai kolmas ei syönyt kakkua, kun on dieetillä. No, antaa olla dieetillä, antaa itkeä, antaa katsoa elokuvaa jne...
No jos tulee aikuisena vieraaksi, vaikkapa vain omille
vanhemmilleen, niin kai sitä yrittää kuitenkin käyttäytyä kuten aikuinen. Kahvipöydässä ei arvostella tarjottavia, eikä paeta kännykällä someen.
Tässä juuri ap menee pahiten metsään: hän toivoisi olevansa edelleen läheinen lastensa kanssa, mutta samaan aikaan hän toivoo heiltä vieraskoreutta -> molempia ei voi saada samassa paketissa. Kotona asuva lapsi on läheinen ja myös rehellinen oma itsensä. Hän haukkuu sumeilematta äidin piirakan, jos se on mautonta. Hän ei syö kakkua, jos on saanut päähänsä pitää terveyskuurin. Kotona asuvat sisarukset nahistelevat ja kinaavat koko ajan, koska ovat niin läheisiä toisilleen. Tämä ap haluaisi sanojensa mukaan rennon ja välittömän sukuhetken, jossa ei sitten kuitenkaan saa olla syömättä sokeria, ei saa arvostella piirakkaa eivätkä veljekset ainakaan saa kilvoitella ja nahistella keskenään, kummalla on hienompi auto/moottoripyörä... Eli hän haluaa kuitenkin vain aikuisia vieraita kotiinsa, eikä enää niitä läheisiä lapsia, joita hän kuitenkin niin vietävästi kaipaa... Millaisen suhteen me haluamme pitää lapsiimme kun he aikuistuvat, ottaa etäisyyttä vai jatkaa läheisyyttä... tasapainoilla jossain siinä välissä... vaikea valinta, mutta onhan se surullista, jos pääsiäispöytään ei keräännykään enää perhe, vaan joukko toisilleen vieraskoreita vieraita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tämä oli hyvä kuvaus. Elämä ei mene koskaan niin kuin haluaisi tai suunnittelee. Meillä on mielessä kuvastoa, miten pääsiäisenä ym. pyhinä iso onnellinen perhe monessa sukupolvessa nauttii elämästä... se on kuitenkin vaikeaa ja vaatii paljon joustoa jokaiselta osalliselta. Myös aikuistuvien lapsien "vieraus" itselle on haikea, mutta väistämätön asia. Jo teini-ikäinen on joka päivä vähän enemmän mysteeri. Pienen lapsen tuntee kuin omat taskunsa, äiti on sen paras kaveri, jolle kerrotaan kaikki ja enemmänkin. Sen sijaan isolla koululaisella on jo paljon omia kavereita, taito pitää omia salaisia ajatuksia, omat unelmat ja toiveet elämänsä suhteen ja se on eri elämä kuin äidin ja isän... Tämä on kipeä juttu. Se klisee, että lapset on pieniä vain pienen hetken, on hyvin kipeästi totta. Ja jotta siitäkään hetkestä osaisi nauttia, pitää osata joustaa eikä luoda hetkiä mielessään valmiiksi, vaan elää ne niinkuin ne eteen tulevat. Että loma ei ole piloilla, vaikka joku seurueesta itki tai mökötti, toinen katsoi leffaa eikä seurustellut tai kolmas ei syönyt kakkua, kun on dieetillä. No, antaa olla dieetillä, antaa itkeä, antaa katsoa elokuvaa jne...
No jos tulee aikuisena vieraaksi, vaikkapa vain omille
vanhemmilleen, niin kai sitä yrittää kuitenkin käyttäytyä kuten aikuinen. Kahvipöydässä ei arvostella tarjottavia, eikä paeta kännykällä someen.Tässä juuri ap menee pahiten metsään: hän toivoisi olevansa edelleen läheinen lastensa kanssa, mutta samaan aikaan hän toivoo heiltä vieraskoreutta -> molempia ei voi saada samassa paketissa. Kotona asuva lapsi on läheinen ja myös rehellinen oma itsensä. Hän haukkuu sumeilematta äidin piirakan, jos se on mautonta. Hän ei syö kakkua, jos on saanut päähänsä pitää terveyskuurin. Kotona asuvat sisarukset nahistelevat ja kinaavat koko ajan, koska ovat niin läheisiä toisilleen. Tämä ap haluaisi sanojensa mukaan rennon ja välittömän sukuhetken, jossa ei sitten kuitenkaan saa olla syömättä sokeria, ei saa arvostella piirakkaa eivätkä veljekset ainakaan saa kilvoitella ja nahistella keskenään, kummalla on hienompi auto/moottoripyörä... Eli hän haluaa kuitenkin vain aikuisia vieraita kotiinsa, eikä enää niitä läheisiä lapsia, joita hän kuitenkin niin vietävästi kaipaa... Millaisen suhteen me haluamme pitää lapsiimme kun he aikuistuvat, ottaa etäisyyttä vai jatkaa läheisyyttä... tasapainoilla jossain siinä välissä... vaikea valinta, mutta onhan se surullista, jos pääsiäispöytään ei keräännykään enää perhe, vaan joukko toisilleen vieraskoreita vieraita.
No voihan hemmetti. Vaikka on kotona, pitää silti osata käyttäytyä!
Seuraavalla kerralla ajattele et tulee ystävät /tuttavat kylään , teet näin.
Soittele kaikille ja pyydä hyvä piirakka tai leivos resepti.
Leivo reseptin mukaan. lisäksi vegaanista jäätelöä, karkkia, shipsiä pöytään (et on jotain hyvää kaikille)
Kahvin kera hyvää likööriä, vink vink...
Katso joku kiva puheenaihe lehdestä: esim siltsun huumeongela.
Et puhu, koske lapseen ennen kuin syöty ja astiat korjattu.
Tiedän että lastesi yksityisasiat kiinnostaa..mutta puhu niistä , kun oot kaksin lapsesi kanssa
Vierailija kirjoitti:
Seuraavalla kerralla ajattele et tulee ystävät /tuttavat kylään , teet näin.
Soittele kaikille ja pyydä hyvä piirakka tai leivos resepti.
Leivo reseptin mukaan. lisäksi vegaanista jäätelöä, karkkia, shipsiä pöytään (et on jotain hyvää kaikille)
Kahvin kera hyvää likööriä, vink vink...Katso joku kiva puheenaihe lehdestä: esim siltsun huumeongela.
Et puhu, koske lapseen ennen kuin syöty ja astiat korjattu.
Tiedän että lastesi yksityisasiat kiinnostaa..mutta puhu niistä , kun oot kaksin lapsesi kanssa
Korjaus et puhu koske lapsenlapseen ..heh:)
pakko todeta että alusta asti oli hyvät välit nykyisen miehen vanhempiin.
Olin aina heillä kun himassa.
Yhdessä katsottiin telkkuu ,kokattiin ,juotiin punkkuu.
Olin kylläkin 20v...en osannut myöskään vaatia asioita ihmisiltä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osta yhdessä miniän kanssa kiva lautapeli.
Sit pari pulloo punkkuu ja avot..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myötätyntoa täältä! Kuulostaa kurjalta ja silti niin realistiselta. Ehkä tuosya voisi mainita lapsille, kun puolisot ei ole paikalla. Ja sen jälkeen elät kuten elät ja sanot mitä sanot. Lapsesi voi sitten selitellä tai olla selittämättä puolisoilleen.
Ei tuolla tavalla esittämällä edes synby aitoa vuorovaikutusta ja lämmintä suhdetta. Siihen tarvitaan vähän epätäydellisyyttä ja toisten hyväksyntää.
Mitä ajattelet, miksi olet itse lähtenyt varomaan? En tarkoita syyllistää, mutta josko sen toiminnan saisi loppumaan.. jos joku pahoittaa mielensä, voi sitä sitten itse pahoitella ja sanoa ettei ollut tarkoitus.
Mutta tsemppiä sinne!Jos sanon yhdenkin vääräksi koetun asian, kahvittelu päättyy siihen. Tämä on jo pariin kertaa koettu, kun olen tietämättäni nostanut esille väärän aiheen. Ensimmäisellä kerralla luulin puhuvani neutraalisti kysyessäni pojalta jotain osakekursseihin liittyvää, mutta miniä hermostui täysin ja ilmoitti, että heidän yksityisasiansa eivät kuulu minulle. Kysyin, koska tiedän pojan sijoittajaksi, mutta ei minulla ole mitään tietoa siitä, mihin on sijoittanut. Toisella kerralla en tajunnut edes neuvovani, kun sanoin kylään tulleille, että "siellä taitaa tuulla aika lailla". Miniä oli koko vierailun hyvin äreä ja poika soitti illalla, että älä ryhdy neuvomaan, kyllä he osaavat pukea lapsensa.
Joten nyt pyrin siihen, että en loukkaa, en häiritse, en urki, en neuvo. Se on hyvin hankalaa ja kaikkien lasten ollessa samassa pöydässä suorastaan hankalaa potenssiin sata. Jo kysymys "otatko vielä marjapiirakkaa" on tuputtamista ja siitä soitetaan illalla, että miksi täytyy käyttäytyä niin loukkaavasti, tahallasiko yrität lihottaa.
Mulla on vähän vastaava tilanne isäni ja hänen vaimonsa kanssa. Olen saanut vuosien päästä palautetta miten olen moittinut heidän verhojaan ja milloin mitäkin. Jotkut ilmeisesti vaan loukkaantuvat ja syyllistyvät helposti ja syyttävät siitä sitä jonka sanoista ovat vetäneet herneen nenään. Meillä on valitettavasti välit viilentyneet ja nähdään pari kertaa vuodessa. Minusta tuntuu myös että mitään ei uskalla enää sanoa. Ja silti minulle on loukkaannuttu, kerran loukkaantumisen syy oli se että olin kuulemma ollut sisarelleni kateellinen ja lähtenyt tervehtimättä ja vihapäissäni. Oma kokemukseni oli toisenlainen. Tällainen on tosi raskasta. Toivottavasti keksit ap ratkaisun miten saatte välit kuntoon. Mutta ehkä kaikkien kanssa ei vaan suju.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei noin pitkää lätinää viitsi lukea, kun otsikko ei lupaa älykästä tekstiä.
Mutta lyhyesti: Minkä arvosanan annat itsellesi kasvattajana, kun tuloksena on aikuisia, joita oma äitikään ei kestä?
Alkoi jo pelottaa oma tulevaisuus vaikka kaikki 3 lasta asuvat vielä kotona. On ollut niin vaikeaa omien sukujen kanssa, että oon aina haaveillut että sitten kun omat lapset on isoja niin kaikki on toisin. En oo ajatellut että voi käydä noinkin.
Itse varmaan pyytäisin mahd paljon erikseen kylään ja vain pakolliset sukujuhlat ym. koko porukalla.
Kuulostaa lasten ja miniöiden käytös todella harmilliselta, tuntuu ettö jonkinlaista kateutta vahvasti ilmassa. Mistä se on voinut syntyä? Ja kuinka kehtaavat käyttäytyä sua kohtaan määräilevästi? Mikä heitä harmittaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tee palvelus kaikille: vapauta heidät velvollisuudesta istua piinallisilla kahvikutsuillasi.
Voit olla saletti, että kukaan ei viihdy niillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tämä oli hyvä kuvaus. Elämä ei mene koskaan niin kuin haluaisi tai suunnittelee. Meillä on mielessä kuvastoa, miten pääsiäisenä ym. pyhinä iso onnellinen perhe monessa sukupolvessa nauttii elämästä... se on kuitenkin vaikeaa ja vaatii paljon joustoa jokaiselta osalliselta. Myös aikuistuvien lapsien "vieraus" itselle on haikea, mutta väistämätön asia. Jo teini-ikäinen on joka päivä vähän enemmän mysteeri. Pienen lapsen tuntee kuin omat taskunsa, äiti on sen paras kaveri, jolle kerrotaan kaikki ja enemmänkin. Sen sijaan isolla koululaisella on jo paljon omia kavereita, taito pitää omia salaisia ajatuksia, omat unelmat ja toiveet elämänsä suhteen ja se on eri elämä kuin äidin ja isän... Tämä on kipeä juttu. Se klisee, että lapset on pieniä vain pienen hetken, on hyvin kipeästi totta. Ja jotta siitäkään hetkestä osaisi nauttia, pitää osata joustaa eikä luoda hetkiä mielessään valmiiksi, vaan elää ne niinkuin ne eteen tulevat. Että loma ei ole piloilla, vaikka joku seurueesta itki tai mökötti, toinen katsoi leffaa eikä seurustellut tai kolmas ei syönyt kakkua, kun on dieetillä. No, antaa olla dieetillä, antaa itkeä, antaa katsoa elokuvaa jne...
No jos tulee aikuisena vieraaksi, vaikkapa vain omille
vanhemmilleen, niin kai sitä yrittää kuitenkin käyttäytyä kuten aikuinen. Kahvipöydässä ei arvostella tarjottavia, eikä paeta kännykällä someen.Tässä juuri ap menee pahiten metsään: hän toivoisi olevansa edelleen läheinen lastensa kanssa, mutta samaan aikaan hän toivoo heiltä vieraskoreutta -> molempia ei voi saada samassa paketissa. Kotona asuva lapsi on läheinen ja myös rehellinen oma itsensä. Hän haukkuu sumeilematta äidin piirakan, jos se on mautonta. Hän ei syö kakkua, jos on saanut päähänsä pitää terveyskuurin. Kotona asuvat sisarukset nahistelevat ja kinaavat koko ajan, koska ovat niin läheisiä toisilleen. Tämä ap haluaisi sanojensa mukaan rennon ja välittömän sukuhetken, jossa ei sitten kuitenkaan saa olla syömättä sokeria, ei saa arvostella piirakkaa eivätkä veljekset ainakaan saa kilvoitella ja nahistella keskenään, kummalla on hienompi auto/moottoripyörä... Eli hän haluaa kuitenkin vain aikuisia vieraita kotiinsa, eikä enää niitä läheisiä lapsia, joita hän kuitenkin niin vietävästi kaipaa... Millaisen suhteen me haluamme pitää lapsiimme kun he aikuistuvat, ottaa etäisyyttä vai jatkaa läheisyyttä... tasapainoilla jossain siinä välissä... vaikea valinta, mutta onhan se surullista, jos pääsiäispöytään ei keräännykään enää perhe, vaan joukko toisilleen vieraskoreita vieraita.
No voihan hemmetti. Vaikka on kotona, pitää silti osata käyttäytyä!
ok! Mun lapset ovat vielä alle 18-v, mutta heille olen pyrkinyt korostamaan taaperosta saakka, että kotona ei tarvitse "käyttäytyä" niin kuin ulkomaailmassa. Täällä saa näyttää kaikki tunteensa, täällä saa olla huonolla tuulella, ei tarvitse väkipakolla syödä lautasta tyhjäksi eikä mielistellä äitiä. Aito läheisyys ja "käyttäytyminen" eivät oikein koskaan voi kuulua samaan pakettiin. Eihän sitä puolisonsa kanssakaan käyttäydy esimerkillisesti, vaan suhteessa on aika paljaana... sitähän me haluamme läheistemme kanssa? Että olisi muutama ihminen tässä maailmassa, joiden kanssa voi olla itsensä. Aikuistumisen haikeus on juuri siinä, että lapsuudenkoti ehkä jokaisella käyntikerralla on aina pikkuisen vähemmän koti ja pikkuisen enemmän kyläilypaikka. Jossain vaiheessa luovuttaa avaimet pois, ei astele enää kotiin.
Ap:n päässä on vaan on liian suuri ristiriita. hän haluaa samaan aikaan vieraskoreat ja "hyvin käyttäytyvät" ja toisaalta luonnollisen läheiset lapset... sitä ei voi saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tee palvelus kaikille: vapauta heidät velvollisuudesta istua piinallisilla kahvikutsuillasi.
Voit olla saletti, että kukaan ei viihdy niillä.
Anopin pakkopullavierailut on ajan haaskausta ja pahimmillaan yhtä kidutusta.
Niille osallistutaan, koska on muka pakko olla mieliksi. Epäviihtyvyys ja pingottunut tunnelma riipii hermoja.
On pakko ahtaa anopin mieliksi itseensä sokerihöttöä, mitä ei halua.
Kuunnella samat jaaritukset sadannen kerran ja salata ikävystyneisyyden haukotus.
Ei kannata. Tulee vain tympeä olo niin henkisesti kuin fyysisesti, ja ainutkertainen elämä valuu hukkaan.
Oma anoppi aina ihan viattomasti puheli miehen entisen tyttöystävän koirasta, perheestä, asunnosta, työpaikasta, harrastuksista jne. Kun lopulta sanoin miehelleni että voitko pyytää lopettamaan, niin anoppi oli ihan ymmyrkäisenä että mitä muka!? Ei hän mitään tarkoittanut! Tätä piirakkaa vaan Jenni teki ja hänelle nyt sattui se mieleen. Eilen luin lehdestä joogasta ja Jennihän se joogasi kovasti.
Toivottavasti ap:lla ole tällaisia ihan viattomia keskustelunavauksia, joissa ei kerta kaikkiaan voi olla mitään väärää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma anoppi aina ihan viattomasti puheli miehen entisen tyttöystävän koirasta, perheestä, asunnosta, työpaikasta, harrastuksista jne. Kun lopulta sanoin miehelleni että voitko pyytää lopettamaan, niin anoppi oli ihan ymmyrkäisenä että mitä muka!? Ei hän mitään tarkoittanut! Tätä piirakkaa vaan Jenni teki ja hänelle nyt sattui se mieleen. Eilen luin lehdestä joogasta ja Jennihän se joogasi kovasti.
Toivottavasti ap:lla ole tällaisia ihan viattomia keskustelunavauksia, joissa ei kerta kaikkiaan voi olla mitään väärää.
Mulla oli ihana anoppi. Hän onki ja uteli ihmisten surut ja ikävyydet tietoonsa.
Sitten kun istuttiin kahvipöydässä, hän tökki ja pisteli juuri ne kipeät asiat. Katseli mahtavana ympärilleen ja hymyili pirullisesti.
Eipä siellä pöydässä enää tartte istua kärsimässä. Anoppi sen kun vetelee kitkerät sumppinsa ja halpiskääretorttunsa keskenään.
Multa on ohi se piina.
entäs ne lautapelit, siltsu ja punkku?
kivaa tekemistä ens kerraks?
Tuli vain mieleen, että mitä jos seuraavalla kerralla aivan rauhassa olisit oma itsesi ja lakkaisit pelkäämästä noiden päästään pimeiden miniöiden kotkotuksia. Sano aivan suoraan takaisin, heti jos alkaa ulina ettei kuulu sulle tai jossain on liikaa sokeria, että ei ole sun vika jollei kelpaa ja ovi oli eteisessä. Jos antaa ammattiloukkaantujille sormen, ne vie koko käden. Ootko jutellut tilanteesta suoraan ja avoimesti, kysynyt kaikilta yleisestä että miksi kaikkien läsnäollessa tilanne on niin räjähdysherkkä. Jos joku kimpaantuu, niin anna kimpaantua.