Voiko ihmisellä olla oikeasti todella erikoinen persoona ilman mitään psyykkisen puolen ongelmia?
Esim. viihtyy yksin, on intohimoinen akvarellivärinappien keräilijä, pukeutuu oudosti tai rähjäisesti, on vilkas mielikuvitus ja naureskelee paljon itsekseen yms. On vaan hyvin erikoinen, mutta mitään vikaa ei ole. Pärjää elämässään ihan hyvin. Hyvin eksentrinen, kun saa olla oma itsensä, vaikka oikeassa paikassa osaakin hillitä itseään tarpeeksi. Kyse on puhtaasti luonteesta. Ja tämä oli pelkkä esimerkkierkki. Oikeasti ihmiset voi olla jännittävämpiä.
Olen miettinyt tätä viime aikoina. Totta kai vastaus on yksinkertaisesti, että tietysti ihminen voi olla erikoinen, vaikka olisi ihan terve. Kuitenkin lähes kaikki tarpeeksi poikkeava käytös on jokin diagnostinen kriteeri. Ikäänkuin ihmisessä pitäisi väistämättä olla jotain vikaa, jos hän toimii eri tavalla kuin valtaosa ihmisistä.
Diagnooseja jaellaan, jos erikoisuudesta on jotain haittaa, mutta välillä mietin, että osa niistä haitoistakin johtuu oikeasti lähinnä toisten ennakkoluuloista. Vähän erikoisempana tyyppinä on joskus hankala elää. Jo pikkulapsesta asti ympäristö koittaa muokata toisenlaiseksi ja kiusaaminen voi alkaa jo päiväkodissa ja jatkua eri paikoissa vielä aikuisenakin. Siitä saattaa seurata jonkilainen henkinen romahdus sitten myöhemmin, ja moni hakee vikaa itsestään.
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen täysin vakuuttunut siitä, että jokaikiselle ihmiselle löytyy joku diagnoosi jos tutkitaan, olipa tämä miten tavallinen ja normaali tahansa.
Niinpä. Esim ketään täysin ns neurotyypillistä ei edes ole olemassa.
Tällaiset on ihan pohjattoman typeriä väitteitä. Tietenkin suurin osa ihmisistä on neurotyypillisiä. Jos väittää muuta, ei tiedä aiheesta hölkäsen pöläystä.
Kyllä voi olla erittäin omituinen ja poikkeava ilman mitään psyykkisen puolen ongelmia. Sen sijaan silloin kyllä todennäköisesti on autismin kirjolla.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sitä sanotaan että diagnosointi on kulttuurisidonnaistakin. Mikä on Espanjassa ihan normaalia on Suomessa epävakaa persoonallisuushäiriö.
Jos meillä bussipysäkillä tulee alle kolmen metrin päähän, on vasta maahan tullut tai persoonallisuushäiriöinen.
Yksi mittari on:
Jos pystyy työn tekoon ja pystyy rakastamaan (ei tarkoita sekstaamista) on tarpeeksi terveiden kirjoissa.
Suurin osahan kärsii mielen terveyden häiriöistä, esim. kiusaajat ja silti heidät katsotaan tarpeiksi terveiksi, vaikka joskus miettii, että nimenomaan he tarvitsisivat pakkohoitoa.
Mielestäni kyseessä ei ole sairaus eikä ongelma jos asiasta ei ole haittaa henkilölle itselleen eikä kenellekään muulle.
Minusta ihminen on terve ja normaali kun on realiteeteissä kiinni, ei ole sadisti, ilkeä, rikollinen ja julma.
On tervettä ahdistua, pelätä, vihata, surra, olla voimaton, turhautua ja menettää toivonsa.
Ei ole normaalia, eikä tervettä jos mikään ei hetkauta. Terve ihminen menee rikki.
Diagnooseja jaellaan nykyään aikamoisella innolla, joka asialle on erilaisia luokitteluja. Se ei tarkoita varsinaista ongelmaa tai poikkeavuutta tai kliinisesti epänormaalia. Jos ei ole omassa elämässä ongelmia eikä koe haittaa niin turha murehtia asiasta. Aina on joku eri mieltä.
Kaikki meistä on vähän outoja tavalla ja toisella. Osa vain esittää ns. normaalia ja pienempi osa on rehellisesti oma itsensä eli outo.
Niinpä. Esim ketään täysin ns neurotyypillistä ei edes ole olemassa.