Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Voiko ihmisellä olla oikeasti todella erikoinen persoona ilman mitään psyykkisen puolen ongelmia?

Vierailija
02.04.2018 |

Esim. viihtyy yksin, on intohimoinen akvarellivärinappien keräilijä, pukeutuu oudosti tai rähjäisesti, on vilkas mielikuvitus ja naureskelee paljon itsekseen yms. On vaan hyvin erikoinen, mutta mitään vikaa ei ole. Pärjää elämässään ihan hyvin. Hyvin eksentrinen, kun saa olla oma itsensä, vaikka oikeassa paikassa osaakin hillitä itseään tarpeeksi. Kyse on puhtaasti luonteesta. Ja tämä oli pelkkä esimerkkierkki. Oikeasti ihmiset voi olla jännittävämpiä.

Olen miettinyt tätä viime aikoina. Totta kai vastaus on yksinkertaisesti, että tietysti ihminen voi olla erikoinen, vaikka olisi ihan terve. Kuitenkin lähes kaikki tarpeeksi poikkeava käytös on jokin diagnostinen kriteeri. Ikäänkuin ihmisessä pitäisi väistämättä olla jotain vikaa, jos hän toimii eri tavalla kuin valtaosa ihmisistä.

Diagnooseja jaellaan, jos erikoisuudesta on jotain haittaa, mutta välillä mietin, että osa niistä haitoistakin johtuu oikeasti lähinnä toisten ennakkoluuloista. Vähän erikoisempana tyyppinä on joskus hankala elää. Jo pikkulapsesta asti ympäristö koittaa muokata toisenlaiseksi ja kiusaaminen voi alkaa jo päiväkodissa ja jatkua eri paikoissa vielä aikuisenakin. Siitä saattaa seurata jonkilainen henkinen romahdus sitten myöhemmin, ja moni hakee vikaa itsestään.

Kommentit (49)

Vierailija
1/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minusta vähän tuntuu että nykyään kaikelle "poikkeavuudelle" on diagnoosi. On estynyttä, huomionhakuista, narsistista, vaativaa pershäröä ja koko asperger-autismispektri.

Ennenvanhaan se meni niin että vain köyhät voi olla hulluja, rikkaat on eksentrisiä.

Vierailija
2/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Äh, korjaan otsikkoa: Voiko ihminen olla outo ilman psyykkisen tai neurologisen puolen ongelmia?

ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Voi olla.

Vierailija
4/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen täysin vakuuttunut siitä, että jokaikiselle ihmiselle löytyy joku diagnoosi jos tutkitaan, olipa tämä miten tavallinen ja normaali tahansa.

Vierailija
5/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ystäviini kuuluu mm. taiteilijoita ja huippuälykkäitä tieteentekijöitä. Muutamalla heistä on toooodella erikoinen persoonallisuus, ja aina välillä mietin, miten he selviäisivät normaalista arkielämästä ilman jalat maassa olevaa puolisoaan.

Vierailija
6/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Minusta vähän tuntuu että nykyään kaikelle "poikkeavuudelle" on diagnoosi. On estynyttä, huomionhakuista, narsistista, vaativaa pershäröä ja koko asperger-autismispektri.

Ennenvanhaan se meni niin että vain köyhät voi olla hulluja, rikkaat on eksentrisiä.

Nykyään leimakirves heilahtaa viimeistään silloin, kun tulee joku psyykkisestä rasituksesta johtuva synkempi episodi, mikä sekin on terve reaktio oikeasti aika usein. Ja moni saa jotain lohtuakin diagnoosista ja vertaistuesta.

Onhan diagnooseista hyötyäkin, mutta vaikuttaa siltä, ettei kukaan ole enää vaan todella persoonallinen.

Lisäksi yhteiskunta on muuttunut aika vaativaksi. Pitää olla tietynlainen persoona, että täällä pärjää. Loput on sitten sairaita, vaikka aikanaan olisivat pärjäilleet ehkä ihan hyvin. Mielestäni nykyinen yhteiskunta ei ole ihmiselle luonnollinen järjestelmä. Se on hyvä ja huono asia. Tämä, ettei moni pärjää, on huono puoli.

ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Normaalius kaiketi mitataan pärjäämisellä omassa yhteisössä eli kukin voi olla miten erikoinen tahansa yksityisenä ihmisenä. Ja moni onkin, mutta ei levittele sitä. Mikä sitten on erikoista? Akvarellivärien keräily vai perjantaipullo ja pilluralli?

Vierailija
8/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vähän tuntuu että nykyään kaikelle "poikkeavuudelle" on diagnoosi. On estynyttä, huomionhakuista, narsistista, vaativaa pershäröä ja koko asperger-autismispektri.

Ennenvanhaan se meni niin että vain köyhät voi olla hulluja, rikkaat on eksentrisiä.

Nykyään leimakirves heilahtaa viimeistään silloin, kun tulee joku psyykkisestä rasituksesta johtuva synkempi episodi, mikä sekin on terve reaktio oikeasti aika usein. Ja moni saa jotain lohtuakin diagnoosista ja vertaistuesta.

Onhan diagnooseista hyötyäkin, mutta vaikuttaa siltä, ettei kukaan ole enää vaan todella persoonallinen.

Lisäksi yhteiskunta on muuttunut aika vaativaksi. Pitää olla tietynlainen persoona, että täällä pärjää. Loput on sitten sairaita, vaikka aikanaan olisivat pärjäilleet ehkä ihan hyvin. Mielestäni nykyinen yhteiskunta ei ole ihmiselle luonnollinen järjestelmä. Se on hyvä ja huono asia. Tämä, ettei moni pärjää, on huono puoli.

ap

Juuri tämä!

Äitisi kuoli, miehesi sai syövän ja menetit työpaikkasi jäädessäsi omaishoitajaksi. Jouduitte myymään kotinne ja velkaannuitte ja sitten sinulle tuli vielä niitä mielenterveysongelmia, kun olet alakuloinen ja tulevaisuus tuntuu toivottomalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

No luonne voi olla erikoinen, mutta hulluudeksi helposti tulkittava erikoisuus kuten huono hygienia ja itsekseen naureskelu kannattaa eliminoida olemuksesta ihmisten ilmoille lähtiessä. Tässä on mielestäni se ero normaalin (sopeutuvan) ja oikeasti ongelmaisen välillä. Jos ihminen osaa tulkita tilanteen ja käyttäytyä suurinpiirtein vaadittavan sosiaalisen koodin mukaan, niin toisilla ei ole turvaton olo oudonkaan persoonallisuuden seurassa.

Vierailija
10/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ap ja muut. Diagnoosit eivät välttämättä ole sairauksia, vaan kertovat poikkeamasta keskiverrosta.

Esimerkiksi autismikirjo ei ole sairaus, vaan sosiaalisten taitojen ja aistihavainnoinnin erilaisuutta, neurologinen häiriö. Kun tiedetään, että lapsella on autismi, häntä osataan auttaa paremmin ja kohdennetummin kuin ilman diagnoosia. Autistinen lapsi kun on kovin erilainen keskiverrosta, kyse ei ole mistään pienestä luonteenpiirteestä, vaan autistinen lapsi tarvitsee paljon tukea oman toiminnan ohjauksessa, ryhmätilanteissa, opettajan ohjeiden hahmotuksessa jne.

Ja ns. tavanomaiset kasvatuskeinot eivät noin yleens ottaen TOIMI lainkaan autistisella lapsella. Jos lapsi saa hepulin, koska äänet käyvät hänen korviinsa tai ei saakaan sytyttää rappukäytävään tullessaan valoja (koska rutiinit tuovat sosiaalisen elämän kaaoksena kokeville autisteille turvaa), siihen ei mikään kieltely saai rankaiseminen tehoa, vaan pitää korjata perussyitä, esimerkiksi vähentää hälyä.

Tuo nyt vain esimerkkinä. Diagnoosit ovat siis tarpeen, jotta lapsen tuen tarpeeseen voidaan vastata.

Kyse ei ole negatiivisesta leimasta, jollei sitä joku tyhmyyttään ja tietämättömyyttään sellaiseksi tulkitse.

Olisiko sinusta ap negatiivinen leima tunnustaa, että vasenkätisen käsialaharjoittelu kannattaa tehdä hiukan toisin tai että hän tarvitsee käsitöissä eri sakset? No ei ole.

Sitä paitsi monilla neurologisesti tai psyykkisesti erilaisilla ON myös positiivisia erityisominaisuuksia, jopa siitä diagnoosistaan johtuen. Esimerkiksi omalla as-lapsellani on erinomainen, valokuvamainen muisti, ja se on kyllä tyypillistä autismikirjolaisista useille.

Neurologiset sairaudet ovat yleensä sellaisia, että niiden aiheuttamista ominaisuuksista ei tsemppaamalla pääse eroon. Mikä erottaa ne luonteenpiirteistä.

Mutta on kyse silti kummasta vain, minusta olennaisempaa on se, miten me neurotyypillinen enemmistö suhtaudumme. Leimaammeko erilaisuuden huonoksi asiaksi ja oikeutukseksi kiusata vai emme.

Eli kiusaaminen ei minusta johdu kenenkään diagnoosista tai diagnosoimattomasta ominaisuudesta, vaan kiusaajan omasta moraalin puutteesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Normaalius kaiketi mitataan pärjäämisellä omassa yhteisössä eli kukin voi olla miten erikoinen tahansa yksityisenä ihmisenä. Ja moni onkin, mutta ei levittele sitä. Mikä sitten on erikoista? Akvarellivärien keräily vai perjantaipullo ja pilluralli?

Toiset eivät pysty vaikuttamaan täysin tavallisilta koskaan, vaikka työt hoituisikin. Olen tavannut monia tällaisia ihmisiä, joita ehkä voisi sanoa AS-piirteisiksi vähintään tai ties miksi, mutta oikeasti he pärjäisi ihan yhtä hyvin kuin muutkin, jos heidän annettaisiin vain tehdä työnsä.

Mitä väliä sillä on, jos jonkun mielestä muut kuin pari kokoa liian suuret vaatteet ja kaikki muut jalkineet, paitsi kumisaappaat puristaa? Jos kyse ei edes ole asiakaspalvelusta. Tai jos on vaan erilaiset tavat? Lounastauolla tykkää syödä säilykepapuja ulkona slaavilyykyssä, eikä meinaa löytää puhuttavaa muiden kanssa. Pitkin päivää kaivaa muistivihon esiin ja merkkaa sinne jotain itse keksimällään salakielellä.

Teoriassa tuollaisella ei ole väliä, mutta käytännössä ei vaan saa olla sellainen, vaikkei itselleen oikein mahtaisi mitään. Tällainenkin ihminen voisi olla normaali eli yhteisössä pärjäävä, jos saisi siihen mahdollisuuden. Yhteiskunnan standarditkin on muuttuneet. Suvussani on erikoisia ihmisiä, jotka aikanaan pystyivät kuitenkin elättämään perheensä.

Vierailija
12/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Voi.

Olen itse ollut hullu ehkä seitsemällä erillisellä tavalla elämäni aikana, eikä minua ole terveydenhuollossa yritetty yhtään leimata koskaan miksikään. Keittiöpsykologit kyllä on leimailleet ja koittaneet avuliaasti ehdotella diagnooseja milloin minkäkin perusteella, ja valtavirtamedian mielenterveyttä koskevat jutut olen myös usein kokenut leimaaviksi ja tällaista käytöstä lietsoviksi.

Koulutetut ammattilaiset ei koskaan toimi noin elleivät ole tekemässä jotain väärin. Mun kohdallani diagnoosit on tehty vasta sitten kun on ollut pakko jotakin hoidon määräämistä tai Kelan kanssa asiointia varten. Mahdollisimman pitkälle on menty pelkällä primääridiagnoosilla, ja yleensä se on riittänytkin. Silloinkin kun on ollut syytä epäillä, että primääridiagnoosia saattaisi olla syytä harkita uudelleen, on katseltu ensin rauhassa miten tilanne kehittyy ja miten hoito toimii.

Kaikissa mielenterveyden ongelmien diagnooseissa edellytetään sitä, että potilas kokee merkittävää haittaa oireistaan. Se on määritelmällistä. Ilman ei voida diagnosoida mitään. Haittaa ei tarvitse välttämättä kokea subjektiivisesti jos on vaikka persoonallisuushäiriöinen tai psykoottinen, jos kuitenkin haitat selkeästi näkyvät potilaan elämässä.

Lukuisista hulluuksistani huolimatta olen aina saanut terveydenhuollon henkilökunnan puolesta olla myös oma erikoinen itseni, ilman että sitä on nähty millään tapaa oireiluna tai liitetty sairauksiini. Ne jutut, joihin he kiinnittävät huomiota arvioissaan ovat aika kaavanmukaiset. Ulkoasuun, olemukseen, tunnetilojen ilmaisuun, puheen koherenssiin yms. kiinnitetään huomiota ns. potilaalta kysymättä, mutta vuosien hoidon jälkeen olen herännyt arvostamaan sitä, että oma kertomukseni ja omat subjektiiviset kokemukseni ovat aina olleet kaikille lääkäreille, psykologeille ja hoitajille ne ensisijaiset tilanteeni mittarit. (Tämä toki johtuu varmasti osittain etuoikeutetusta asemastani: olen "hulluhierarkian" huipulla, koulutettu, pääkaupunkiseudulla (vaikuttaa erittäin paljon hoidon laatuun), ulkoiselta olemukseltani sympatiaa ja luottamusta herättävä, ja minut luetaan johdonmukaisesti ylempään keskiluokkaan kuuluvaksi.) Noin hyvin ihmiset harvoin kuuntelevat toisiaan. Silloin etenkään, jos tietävät toisen olevan mielisairas tai muuten "epäuskottava", vaikkapa nuori tai lapsi.

Masennus on kaikkialla mihin minä olen elämäni aikana joutunut mielletty eräänlaiseksi mielenterveyden flunssaksi. Se tulee useimmille joskus vähäksi aikaa, eikä siinä ole mitään erikoista eikä se kerro ihmisestä juuri mitään pidemmällä aikavälillä. Kuulen kyllä kauhutarinoita siitä miten somaattisen puolen lääkärit eivät ota etenkään kipuvalituksia vakavasti masennusdiagnoosin potilastiedoista löytäessään, mutta itse en (ehkä taas sen etuoikeutetun asemani takia) ole tällaisesta ikinä kohdannut häivähdystäkään. Myös kansan syvien rivien parissa ennakkoluulot elävät tietenkin vahvana ja mikä tahansa diagnoosi voidaan nähdä ikiajoiksi leimaavana. Mutta eiköhän tämäkin mene ohi parissa sukupolvessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tunnen paljon erikoisia ihmisiä joilla on mitä kummallisempia ominaisuuksia, eivätkä kaikki edes niinkään kivoja tai harmittomia. Kuitenkin vain yhtä pidän mielenterveys(tms)ongelmaisena siitä syystä, ettei hän pysty pitämään työpaikkaa vaan saa joka kerta potkut siksi ettei sille päälle sattuessaan ilmaannu töihin ollenkaan. Hyvinä kausina ihana ihminen, huonoina kausina täysin epäluotettava ja aiheuttaa harmaita hiuksia lähipiirilleen (on soiteltu poliisille ja sairaaloihin siinä pelossa että tyyppi on heittänyt henkensä kun siitä ei kuulu päiväkausiin). Eli tässä menee mielestäni se raja: Voit olla kuinka erikoinen tahansa jos pystyt silti pitämään kiinni normaaleista velvollisuuksista, kuten työajoista jos sellaisia on, lääkärin ajanvarauksesta ym sovituista pakollisista jutuista. Jos tällainen tuottaa vakavia ongelmia niin se kertoo mielestäni jostain muustakin kuin vain värikkäästä persoonallisuudesta.

Vierailija
14/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Ap ja muut. Diagnoosit eivät välttämättä ole sairauksia, vaan kertovat poikkeamasta keskiverrosta.

Esimerkiksi autismikirjo ei ole sairaus, vaan sosiaalisten taitojen ja aistihavainnoinnin erilaisuutta, neurologinen häiriö. Kun tiedetään, että lapsella on autismi, häntä osataan auttaa paremmin ja kohdennetummin kuin ilman diagnoosia. Autistinen lapsi kun on kovin erilainen keskiverrosta, kyse ei ole mistään pienestä luonteenpiirteestä, vaan autistinen lapsi tarvitsee paljon tukea oman toiminnan ohjauksessa, ryhmätilanteissa, opettajan ohjeiden hahmotuksessa jne.

Ja ns. tavanomaiset kasvatuskeinot eivät noin yleens ottaen TOIMI lainkaan autistisella lapsella. Jos lapsi saa hepulin, koska äänet käyvät hänen korviinsa tai ei saakaan sytyttää rappukäytävään tullessaan valoja (koska rutiinit tuovat sosiaalisen elämän kaaoksena kokeville autisteille turvaa), siihen ei mikään kieltely saai rankaiseminen tehoa, vaan pitää korjata perussyitä, esimerkiksi vähentää hälyä.

Tuo nyt vain esimerkkinä. Diagnoosit ovat siis tarpeen, jotta lapsen tuen tarpeeseen voidaan vastata.

Kyse ei ole negatiivisesta leimasta, jollei sitä joku tyhmyyttään ja tietämättömyyttään sellaiseksi tulkitse.

Olisiko sinusta ap negatiivinen leima tunnustaa, että vasenkätisen käsialaharjoittelu kannattaa tehdä hiukan toisin tai että hän tarvitsee käsitöissä eri sakset? No ei ole.

Sitä paitsi monilla neurologisesti tai psyykkisesti erilaisilla ON myös positiivisia erityisominaisuuksia, jopa siitä diagnoosistaan johtuen. Esimerkiksi omalla as-lapsellani on erinomainen, valokuvamainen muisti, ja se on kyllä tyypillistä autismikirjolaisista useille.

Neurologiset sairaudet ovat yleensä sellaisia, että niiden aiheuttamista ominaisuuksista ei tsemppaamalla pääse eroon. Mikä erottaa ne luonteenpiirteistä.

Mutta on kyse silti kummasta vain, minusta olennaisempaa on se, miten me neurotyypillinen enemmistö suhtaudumme. Leimaammeko erilaisuuden huonoksi asiaksi ja oikeutukseksi kiusata vai emme.

Eli kiusaaminen ei minusta johdu kenenkään diagnoosista tai diagnosoimattomasta ominaisuudesta, vaan kiusaajan omasta moraalin puutteesta.

Itsellänikin on AS-diagnoosi, kuten on monilla sukulaisillakin. En lue itseäni tällaiseksi, että olisin vain erikoinen. Mulla on neurologinen vamma.

Omat vanhempani keskittyivät aikanaan vain siihen, että musta olisi saatava mahdollisimman normaali. Kun tavalliset keinot ei toimineet, keinoja vaan kovennettiin. Mua kritisoitiin aivan kaikesta, ja vanhemmat suuttuivat jatkuvasti esimerkiksi tavastani syödä. Saik rangaistuksia ja käytöstäni tulkittiin väärin. Mun piti yrittää muokata itsessäni aivan kaikki erilaiseksi, mutta ei se onnistunut. Mulla on vieläkin vakavia ongelmia.

Kuitenkin musta tuntuu siltä, että jos mun kasvuympäristöni olisi vain ollut vähemmän vihamielinen, saattaisin pärjätä paremmin nykyisinkin.On hyvä, että ymmärrys eri tyyppisistä ihmisistä on kasvanut, mutta onko se kaikki pelkkää sairautta tai vammaisuutta? En tiedä, olenko mä vammainen vai vaan outo.

Itseäni ei mikään diagnoosi ole auttanut. Meidän ihmisten pitäisi vain yrittää ymmärtää toisiamme ja antaa toisillemme vähän armoa. Esimerkiksi opiskeluajoistani muistan yhden seminaarin. Yksi tyttö oli oikeasti niin paniikissa, että meni mykäksi ja rupesi itkemään. Ryhmä kuitenkin oli hyvä, ja kaikki arvosti sitä tyttöä enemmän, kun hän oli osoittanut niin kovaa rohkeutta saapuessaan paikalle ja mennessään puhumaan yleisölle. Hän myös pystyi lopulta saattamaan esitelmänsä määräajan sisällä loppuun asti. Pitää olla kärsivällinen ja kuunnella. Maailma on hullu, eikä kaikki ole sairautta. Maailma on sairas, on ehkä aina ollut. Tuossa tytössä ei mielestäni ollut mitään vikaa, vaan enemmänkin paljon vahvuuksia. Ryhmä suhtautui tähän tyttöön kannustavasti. Niin sen pitäisi olla.

Ei siinä mitään, jos oikeasti on rajoituksia. Se vain, että kaikilla on. Joillain ne on erikoisempia kuin toisilla.

En enää tiedä, mikä mun pointtini sitten oli, mutta sairauden määritelmä on usein vinoutunut, ja ympäristö usein pahentaa tilaa. Mullakin on rankka tausta. Ilman sitä pystyisin varmasti paljon enempään. Kaikki ei johdu mun neurologiastani. Työstän asiaa, mutta se on ylimääräistä painolastia, oli miten oli.

ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Voi.

Olen itse ollut hullu ehkä seitsemällä erillisellä tavalla elämäni aikana, eikä minua ole terveydenhuollossa yritetty yhtään leimata koskaan miksikään. Keittiöpsykologit kyllä on leimailleet ja koittaneet avuliaasti ehdotella diagnooseja milloin minkäkin perusteella, ja valtavirtamedian mielenterveyttä koskevat jutut olen myös usein kokenut leimaaviksi ja tällaista käytöstä lietsoviksi.

Koulutetut ammattilaiset ei koskaan toimi noin elleivät ole tekemässä jotain väärin. Mun kohdallani diagnoosit on tehty vasta sitten kun on ollut pakko jotakin hoidon määräämistä tai Kelan kanssa asiointia varten. Mahdollisimman pitkälle on menty pelkällä primääridiagnoosilla, ja yleensä se on riittänytkin. Silloinkin kun on ollut syytä epäillä, että primääridiagnoosia saattaisi olla syytä harkita uudelleen, on katseltu ensin rauhassa miten tilanne kehittyy ja miten hoito toimii.

Kaikissa mielenterveyden ongelmien diagnooseissa edellytetään sitä, että potilas kokee merkittävää haittaa oireistaan. Se on määritelmällistä. Ilman ei voida diagnosoida mitään. Haittaa ei tarvitse välttämättä kokea subjektiivisesti jos on vaikka persoonallisuushäiriöinen tai psykoottinen, jos kuitenkin haitat selkeästi näkyvät potilaan elämässä.

Lukuisista hulluuksistani huolimatta olen aina saanut terveydenhuollon henkilökunnan puolesta olla myös oma erikoinen itseni, ilman että sitä on nähty millään tapaa oireiluna tai liitetty sairauksiini. Ne jutut, joihin he kiinnittävät huomiota arvioissaan ovat aika kaavanmukaiset. Ulkoasuun, olemukseen, tunnetilojen ilmaisuun, puheen koherenssiin yms. kiinnitetään huomiota ns. potilaalta kysymättä, mutta vuosien hoidon jälkeen olen herännyt arvostamaan sitä, että oma kertomukseni ja omat subjektiiviset kokemukseni ovat aina olleet kaikille lääkäreille, psykologeille ja hoitajille ne ensisijaiset tilanteeni mittarit. (Tämä toki johtuu varmasti osittain etuoikeutetusta asemastani: olen "hulluhierarkian" huipulla, koulutettu, pääkaupunkiseudulla (vaikuttaa erittäin paljon hoidon laatuun), ulkoiselta olemukseltani sympatiaa ja luottamusta herättävä, ja minut luetaan johdonmukaisesti ylempään keskiluokkaan kuuluvaksi.) Noin hyvin ihmiset harvoin kuuntelevat toisiaan. Silloin etenkään, jos tietävät toisen olevan mielisairas tai muuten "epäuskottava", vaikkapa nuori tai lapsi.

Masennus on kaikkialla mihin minä olen elämäni aikana joutunut mielletty eräänlaiseksi mielenterveyden flunssaksi. Se tulee useimmille joskus vähäksi aikaa, eikä siinä ole mitään erikoista eikä se kerro ihmisestä juuri mitään pidemmällä aikavälillä. Kuulen kyllä kauhutarinoita siitä miten somaattisen puolen lääkärit eivät ota etenkään kipuvalituksia vakavasti masennusdiagnoosin potilastiedoista löytäessään, mutta itse en (ehkä taas sen etuoikeutetun asemani takia) ole tällaisesta ikinä kohdannut häivähdystäkään. Myös kansan syvien rivien parissa ennakkoluulot elävät tietenkin vahvana ja mikä tahansa diagnoosi voidaan nähdä ikiajoiksi leimaavana. Mutta eiköhän tämäkin mene ohi parissa sukupolvessa.

Osuvasti kuvattu "mielenterveyden flunssa". Minusta vaikutat tekstin perusteella todella älykkäältä. Ehkä sitten tiedostat enemmän , mieli joutuu käsittelemään enemmän kuka ties?

Vierailija
16/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tavallaan yritän sanoa, että onko väliä, miten työ tehdään, jos se tulee tehdyksi? Monella on ennakkoluuloja, ja erilaiset ratkaisut joituvat aina monien mikroskooppien alle, vaikka saattaisivatkin toimia jonkun ihmisen kohdalla parhaiten. Onko se sairautta, jos jonkun on vaan tehtävä asiat eri tavalla? Siihen ei useinkaan anneta tilaisuutta.

ap

Vierailija
17/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi.

Olen itse ollut hullu ehkä seitsemällä erillisellä tavalla elämäni aikana, eikä minua ole terveydenhuollossa yritetty yhtään leimata koskaan miksikään. Keittiöpsykologit kyllä on leimailleet ja koittaneet avuliaasti ehdotella diagnooseja milloin minkäkin perusteella, ja valtavirtamedian mielenterveyttä koskevat jutut olen myös usein kokenut leimaaviksi ja tällaista käytöstä lietsoviksi.

Koulutetut ammattilaiset ei koskaan toimi noin elleivät ole tekemässä jotain väärin. Mun kohdallani diagnoosit on tehty vasta sitten kun on ollut pakko jotakin hoidon määräämistä tai Kelan kanssa asiointia varten. Mahdollisimman pitkälle on menty pelkällä primääridiagnoosilla, ja yleensä se on riittänytkin. Silloinkin kun on ollut syytä epäillä, että primääridiagnoosia saattaisi olla syytä harkita uudelleen, on katseltu ensin rauhassa miten tilanne kehittyy ja miten hoito toimii.

Kaikissa mielenterveyden ongelmien diagnooseissa edellytetään sitä, että potilas kokee merkittävää haittaa oireistaan. Se on määritelmällistä. Ilman ei voida diagnosoida mitään. Haittaa ei tarvitse välttämättä kokea subjektiivisesti jos on vaikka persoonallisuushäiriöinen tai psykoottinen, jos kuitenkin haitat selkeästi näkyvät potilaan elämässä.

Lukuisista hulluuksistani huolimatta olen aina saanut terveydenhuollon henkilökunnan puolesta olla myös oma erikoinen itseni, ilman että sitä on nähty millään tapaa oireiluna tai liitetty sairauksiini. Ne jutut, joihin he kiinnittävät huomiota arvioissaan ovat aika kaavanmukaiset. Ulkoasuun, olemukseen, tunnetilojen ilmaisuun, puheen koherenssiin yms. kiinnitetään huomiota ns. potilaalta kysymättä, mutta vuosien hoidon jälkeen olen herännyt arvostamaan sitä, että oma kertomukseni ja omat subjektiiviset kokemukseni ovat aina olleet kaikille lääkäreille, psykologeille ja hoitajille ne ensisijaiset tilanteeni mittarit. (Tämä toki johtuu varmasti osittain etuoikeutetusta asemastani: olen "hulluhierarkian" huipulla, koulutettu, pääkaupunkiseudulla (vaikuttaa erittäin paljon hoidon laatuun), ulkoiselta olemukseltani sympatiaa ja luottamusta herättävä, ja minut luetaan johdonmukaisesti ylempään keskiluokkaan kuuluvaksi.) Noin hyvin ihmiset harvoin kuuntelevat toisiaan. Silloin etenkään, jos tietävät toisen olevan mielisairas tai muuten "epäuskottava", vaikkapa nuori tai lapsi.

Masennus on kaikkialla mihin minä olen elämäni aikana joutunut mielletty eräänlaiseksi mielenterveyden flunssaksi. Se tulee useimmille joskus vähäksi aikaa, eikä siinä ole mitään erikoista eikä se kerro ihmisestä juuri mitään pidemmällä aikavälillä. Kuulen kyllä kauhutarinoita siitä miten somaattisen puolen lääkärit eivät ota etenkään kipuvalituksia vakavasti masennusdiagnoosin potilastiedoista löytäessään, mutta itse en (ehkä taas sen etuoikeutetun asemani takia) ole tällaisesta ikinä kohdannut häivähdystäkään. Myös kansan syvien rivien parissa ennakkoluulot elävät tietenkin vahvana ja mikä tahansa diagnoosi voidaan nähdä ikiajoiksi leimaavana. Mutta eiköhän tämäkin mene ohi parissa sukupolvessa.

Osuvasti kuvattu "mielenterveyden flunssa". Minusta vaikutat tekstin perusteella todella älykkäältä. Ehkä sitten tiedostat enemmän , mieli joutuu käsittelemään enemmän kuka ties?

Kiitos vaan :) olen ihan fiksu, joo, olin lahjakas vauva ja lapsi ja nyt mukiinmenevä aikuinen. Oma kokemukseni on että älyni ei mitenkään johdu sairaudesta vaan päinvastoin potentiaalini on jäänyt juuri sairauden takia melkein kokonaan kehittämättä ja hyödyntämättä. Terapeuttini, joka on vähän hassu ja innostuu todella voimakkaasti kaikenlaisista hyvin alustavista tieteellisistä tutkimuksista, uskoo vahvasti että tehokkaat aivot ovat kehittyessään erityisen herkät. Kyllä se minun kohdallani ainakin on ihan uskottava tarina, olen kärsinyt kasvuiässä traumatisoivista olosuhteista ja ne osuvat ajallisestikin sopivasti yksiin oireiden alun kanssa.

Mutta mistä näitä ikinä tietää. 

Vierailija
19/49 |
02.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minäkin olin nuorena kaikkien mielestä todella älykäs, mutta introvertti ja adhd. Sekä erittäin herkkä. Asiat menivät pieleen, eikä minusta tullut kuin sairaseläkeläinen. En tiedä, olisinko menestynyt paremmin jos minut olisi hyväksytty kotona sellaisena kuin olen. Ystäviä kuitenkin osasin aina tehdä, eli muualla kuin kotona minut hyväksyttiin paremmin, väkivaltainen kiusaaminen tapahtui kotona. En kokenut psykiatreista olevan oikein hyötyä, koin sen niin että minua pahoinpideltiin väärillä lääkkeillä ja asiattomat raportit minusta oli henkistä väkivaltaa, en pidemmin lähde nyt avaamaan tapahtumia...

Vierailija
20/49 |
06.04.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Nykyään oot "persoonallisuushäiriöinen" jos et ole täysin tylsä ja persoonaton henkilö. Ennen niitä ei kutsuttu persoonallisuushäiriöiksi vaan persoonallisuuksiksi.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan kahdeksan kuusi