Voiko ihmisellä olla oikeasti todella erikoinen persoona ilman mitään psyykkisen puolen ongelmia?
Esim. viihtyy yksin, on intohimoinen akvarellivärinappien keräilijä, pukeutuu oudosti tai rähjäisesti, on vilkas mielikuvitus ja naureskelee paljon itsekseen yms. On vaan hyvin erikoinen, mutta mitään vikaa ei ole. Pärjää elämässään ihan hyvin. Hyvin eksentrinen, kun saa olla oma itsensä, vaikka oikeassa paikassa osaakin hillitä itseään tarpeeksi. Kyse on puhtaasti luonteesta. Ja tämä oli pelkkä esimerkkierkki. Oikeasti ihmiset voi olla jännittävämpiä.
Olen miettinyt tätä viime aikoina. Totta kai vastaus on yksinkertaisesti, että tietysti ihminen voi olla erikoinen, vaikka olisi ihan terve. Kuitenkin lähes kaikki tarpeeksi poikkeava käytös on jokin diagnostinen kriteeri. Ikäänkuin ihmisessä pitäisi väistämättä olla jotain vikaa, jos hän toimii eri tavalla kuin valtaosa ihmisistä.
Diagnooseja jaellaan, jos erikoisuudesta on jotain haittaa, mutta välillä mietin, että osa niistä haitoistakin johtuu oikeasti lähinnä toisten ennakkoluuloista. Vähän erikoisempana tyyppinä on joskus hankala elää. Jo pikkulapsesta asti ympäristö koittaa muokata toisenlaiseksi ja kiusaaminen voi alkaa jo päiväkodissa ja jatkua eri paikoissa vielä aikuisenakin. Siitä saattaa seurata jonkilainen henkinen romahdus sitten myöhemmin, ja moni hakee vikaa itsestään.
Kommentit (49)
Nehän ovat ongelmia vasta jos niistä aiheutuu kärsimystä, eikö?
Mikä sitten on kenenkin mielestä erikoista. Minusta monet "erikoiset" ihmiset ovat pikemminkin inhimillisiä ja moniulotteisia persoonallisuuksia. Totta kyllä, että varsinkin naisia on helposti milloin mitkäkin kyökkipsykologit diagnosoimassa, jos eivät täytä jotain myyttistä "normaalin naisen" muottia. Nämä keittiöpsykologit ovat mielestäni niitä ns. erikoisia ihmisiä, jos ketkä. Sairaalloisen fiksoituneita toisiin ihmisiin ja heidän luokitteluunsa ja siinä sivussa oma elämä tuntuu jäävän kokonaan elämättä.
Jokaisella onnoikeus olla oma itsensä ilman diagnoosipakkoa.
Poikkeavan diagnoosin asettaa AINA ympäristö. Ihmiset on periaatteessa vain erilaisia, ja kaikille on paikkansa. Mutta sitä paikkaa ei aina ole saatavilla. Silloin saattaa syrjäytyä ja tarvita erityistä tukea. Lääkäriä, kuntoutusta tms. ja siihen tarvitaan erittely, MIKSI ja mitä varten. Se on se diagnoosi sitten.
Diagnoosilla ei ole mitään itseisarvoa.
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella onnoikeus olla oma itsensä ilman diagnoosipakkoa.
On jos tulet toimeen. Työllistyt ja elätät itsesi. Elät yhteiskunnan sääntöjen mukaan.
Jos olet holhottava, teet kuten holhoojasi käskee. Jos se vaatii SYYN, diagnoosin, työttömyyden tai sairauden takia, sinä haet sen.
Kyllä voi. Persoonallisuus saattaa olla vaihteleva ihmisten joukossa.
Totta kai voi olla. Ja eihän niitä ainakaan aikuiselle kukaan mitään diagnooseja jaa, ellei mene itse apua hakemaan. Esim. itse olen erakkoluonne ja monella muullakin tapaa erikoinen, mutta koska olen elämääni tyytyväinen ja tienaan omat rahani, niin eipä minua ole kukaan diagnosoimaan tulossa. Itse en hae apua, koska en kaipaa mihinkään apua, elämäni menee oikein hyvin.
Vierailija kirjoitti:
No luonne voi olla erikoinen, mutta hulluudeksi helposti tulkittava erikoisuus kuten huono hygienia ja itsekseen naureskelu kannattaa eliminoida olemuksesta ihmisten ilmoille lähtiessä. Tässä on mielestäni se ero normaalin (sopeutuvan) ja oikeasti ongelmaisen välillä. Jos ihminen osaa tulkita tilanteen ja käyttäytyä suurinpiirtein vaadittavan sosiaalisen koodin mukaan, niin toisilla ei ole turvaton olo oudonkaan persoonallisuuden seurassa
Liikuttuminen tai nauru voi olla ihan sopivaa joissakin tilanteissa, vaikka jotain esitystä seuratessa. Ihan hyvä pointti että muitakin täytyisi ajatella. Miten he kokevat asiat.
Kun maailma tasapäistyy niin persoonat sivuun väistyy.
Koneisto haluaa että massa on mahdollisimman tasalaatuista.
Kyllä voi. Sitä ei psykiatrit myönnä, koska ne tarvii massii, mutta kyllä voi.
Jotenkin niin lohdullinen ketju. Kiitos <3 T. ADHD- ja AS-diagnoosin saanut erakko
Ihminen ei voi saada häiriön tai psykiatrisen sairauden diagnoosia ellei hän jostain syystä päädy psykiatrin vastaanotolle mielensä aiheuttamien ongelmien takia. Mutta se on mielenkiintoinen kysymys, että täyttääkö selkeästi erikoinen ihminen aina jonkin häiriön diagnoosikriteerit, menipä hän vastaanotolle tai ei.
Ap:n keksimä esimerkki, akvarellinappeja intohimoisesti keräilevä itsekseen naureskeleva rähjäinen erakko (joka kuitenkin on kapea-alaisesti työkykyinen ja pystyy pitämään itsensä hengissä), täyttäisi ehkä skitsoidisen persoonallisuushäiriön kriteerit. Siihen kuuluu eristäytymisen tarve sekä omintakeisuus joka johtuu siitä ettei juuri välitä siitä saako muilta ihmisiltä hyväksyntää tai arvostelua.
Ap:n pohdinnassa on vinha perä. Surullista kyllä.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Kyllä minusta ihminen voi olla erikoinen, vaikka olisi mieleltään terve ja neuronormaali. Olen itsekin aika outo tyyppi, muttei minulla mitään diagnoosia oke, enkä usko, että sellaista pystyttäisiin minulle leipomaankaan, vaikka yritettäisiin.
Introvertti olen, mutta se nyt eI ole sairaus, eikä häiriö. Tulen paremmin "juttuun" eläinten kuin ihmisten kanssa. Pärjäisin erinomaisesti työssä, jota saisin tehdä täysin omassa rauhassani. Tosin pärjään kyllä muunkinlaisessa työssä, mutta se kuormittaa minua valtavasti.
Ulkonäkööni en panosta juurikaan. Jos menen ihmisten ilmoille, laitan kyllä ns. normaalit vaatteet päälle ja kampaan hiukset, mutta jollei sosiaalinen koodi sitä vaatisi, en viitsisi tehdä niin, vaan voisin aivan hyvin mennä kauppaan vaikka yöpaidassa ja kumppareissa. Tai alasti. Minua ei myöskään kiinnosta, mitä muilla ihmisillä on päällään vai onko mitään. Minulle on aidosti aivan sama, vaikka naapuri kävisi hiihtolenkillä pelkkä karvahattu päässä tai kaupan kassa tekisi työtään yläosattomissa. Myös tatuoinnit ja lävistykset, jotka tuntuvat monia niin kovin haittaavan, ovat minulle ihan yksi lysti. Jokainen lyököön niin paljon väriä ja metallia nahkaansa kuin vain ikinä tahtoo, se ei ole mitenkään minun asiani saati ongelmani.
Outouteni on siis lähinnä kai sitä, että uskon täyteen yksilönvapauteen niin kauan kuin henkilö ei toiminnallaan vahingoita muita. Ja sitä, että pidän enemmän neli- kuin kaksijalkaisesta seurasta.
Ei ole.
Luonnollisesti massasta poikkeava henkilö voidaan kokea erilaisena, pelottavana ja tälle halutaan keksiä jokin ymmärrettävä selitys, kuten sairaus. Vaikka siis olisi niinkin yksinkertainen tilanne kuin että hiljainen henkilö päätyy ekstroverttien seurueeseen ja näin ollen hiljaisuutta pidetään jonain pahana asiana, tuon täytyy olla joku asperger!.
Psyk.diagnostiikka on täysin päästä keksittyä tarinankerrontaa. Varmasti löydät sopivan diagnoosin jos sellaisen haluat, ja varmasti pärjäät ilman, jos et halua. Itse en suosittele hankkimaan, sillä tarinana on psykologia tuottaa vaan lähinnä pelkkää negatiivista sisältöä
Vähän niinkuin verotkin. Luonnossa ei ole veroja: se ei siis ole "totta" siinä määrin kuin elämä nyt voi olla, pelkkää päälleliimattua höpötystä. Noseboa, tarkalleen ottaen, eli se voi itsessään kyllä aiheuttaa ongelmia, jos niitä ei ennen diagnoosia ollutkaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta vähän tuntuu että nykyään kaikelle "poikkeavuudelle" on diagnoosi. On estynyttä, huomionhakuista, narsistista, vaativaa pershäröä ja koko asperger-autismispektri.
Ennenvanhaan se meni niin että vain köyhät voi olla hulluja, rikkaat on eksentrisiä.
Nykyään leimakirves heilahtaa viimeistään silloin, kun tulee joku psyykkisestä rasituksesta johtuva synkempi episodi, mikä sekin on terve reaktio oikeasti aika usein. Ja moni saa jotain lohtuakin diagnoosista ja vertaistuesta.
Onhan diagnooseista hyötyäkin, mutta vaikuttaa siltä, ettei kukaan ole enää vaan todella persoonallinen.
Lisäksi yhteiskunta on muuttunut aika vaativaksi. Pitää olla tietynlainen persoona, että täällä pärjää. Loput on sitten sairaita, vaikka aikanaan olisivat pärjäilleet ehkä ihan hyvin. Mielestäni nykyinen yhteiskunta ei ole ihmiselle luonnollinen jär
Älkää yksinkertaisesti käyttäkö lääketeollisuuden "palveluita". Apua ja tukea on joka puolella, kun avaa silmänsä. Ette ole yksin, vaikka ette juuri lääkäriltä huomiota saisikaan
Faith kirjoitti:
Ihminen ei voi saada häiriön tai psykiatrisen sairauden diagnoosia ellei hän jostain syystä päädy psykiatrin vastaanotolle mielensä aiheuttamien ongelmien takia. Mutta se on mielenkiintoinen kysymys, että täyttääkö selkeästi erikoinen ihminen aina jonkin häiriön diagnoosikriteerit, menipä hän vastaanotolle tai ei.
Ap:n keksimä esimerkki, akvarellinappeja intohimoisesti keräilevä itsekseen naureskeleva rähjäinen erakko (joka kuitenkin on kapea-alaisesti työkykyinen ja pystyy pitämään itsensä hengissä), täyttäisi ehkä skitsoidisen persoonallisuushäiriön kriteerit. Siihen kuuluu eristäytymisen tarve sekä omintakeisuus joka johtuu siitä ettei juuri välitä siitä saako muilta ihmisiltä hyväksyntää tai arvostelua.
Ap:n pohdinnassa on vinha perä. Surullista kyllä.
No eipä oikeastaan. Psykologia on hyvin nuori ala ja diagnostiikka on räjähtänyt moninkertaiseksi muutaman kymmenen vuoden sisällä kaupallisista syistä. Jenkeissä ollaan kirjaimellisesti istuttu alas ja alettu tehtailemaan erilaisia nimityksiä, joita voidaan jaella ja joiden perusteella rahastaa ja manipuloida ihmisiä (sekä valtioita, niiltä osin kuin kyseessä on ns. """""terveydenhuolto""""", mistä voidaan olla toki rajustikin eri mieltä)
Diagnooseja on kehitelty erittäin epäeettisissä ja bro science -tyyppisissä kerhoissa (dokumentoidusti), mukaanlukien kommentteja: "ei tuota voi laittaa diagnoosiin, koska minä olen tuollainen" :D
Se on ihan läppä siis. Samanlainen juttu kuin joulupukki. Uskokaa tai olkaa uskomatta, ihan mikä palvelee itseänne parhaiten
Kyllähän sitä sanotaan että diagnosointi on kulttuurisidonnaistakin. Mikä on Espanjassa ihan normaalia on Suomessa epävakaa persoonallisuushäiriö.
Hah :D tuli ihan itseni mieleen.
Yritän pukeutua suht. siististi, mutta välillä ei vaan jaksa. Kerään nimenomaan maaleja ja muita askarteluvälineitä. Tykkään etenkin vanhoista puunveistoveitsistäni.
Minulla on isot lasit, tukka isolla nutturalla pään päällä. Kesäisin kuljen villatakissa. Viihdyn yksin ja perseilen yksin ollessani. Menen helposti sanoissa sekaisin ja alan änkyttämään. Sitten alkaa naurattaa.
Olen aika nuori, ja naimisissa. Ihmiset ajattelevat että olen aika outo, mutta viisas. En sitten tiedä mistä tämä johtuu. Baarissa minua ei koskaan nähdä. Vapaapäivätkin vietän kotona kissojen ja miehen kanssa.
Ei minussa silti omasta mielestä mitään vikaa ole.