Ei ole ketään kelle puhua pahasta olosta

Kiitos ihanista viesteistänne<3 katsotaanpa nyt kuinka masentava tästäkin päivästä tulee..

Päivystyksestä et saa parasta apua. Päivystys on niille, jotka menevät sinne hirttoköysi kaulassaan paketin partateriä nielleenä, ei niille jotka haluaisivat vaan kertoa että nyt on tosi paha olla. Valitettavasti näin.

Soita omalle terveysasemallesi ja varaa lääkäriaika masennuksen ja ahdistuksen vuoksi, ja juttele siellä. Sieltä saat lääkkeitä, neuvoja ja parhaimmillaan seurantaa ja/tai lähetteen eteenpäin. Toivon omaksi eduksesi ettet asu Uudellamaalla, siellä on niin järkyttävät ruuhkat ja tunku näissä asioissa, että tuskin kukaan saa psyykkisin vaivoihinsa apua siellä... maakunnissa on onneksi toisin.

Itse jouduin hakemaan apua yli kymmenen vuotta ennen kuin sain. Tuli torjuntaa mitä ihmeellisimmistä syistä (mm. lääkäri ei uskonut ett minua masentaa, koska olin pessyt hiukseni ja eräs toinen ei uskonut että ahdistaa, koska pystyin istumaan tuolilla), mutta lopulta tärppäsi ja pääsin kunnolliseen hoitoon ja sainkin persoonallisuushäiriödiagnoosin. Älä siis luovuta ensimmäiseen pässinpäähän, joka sinua ei usko tai kuuntele. Mene eri lääkärille vaikka sitten. Revi vaikka jostain rahat ja käy yksityisellä, he ainakin laittavat kernaasti lähetteen psykiatrian polille, julkinen puoli jostain syystä ei yhtä hanakasti. Olen saanut yksityiseltä (työterveyshuollon kautta) lähetteen psykiatrian polille neljä kertaa, joista vasta neljäs ja viimeisin tärppäsi - mutta asuinkin silloin tyystin eri maakunnassa jossa on aikaa ja rahaa hoitaa potilaita.

Sinun se on puolestasi taisteltava, mutta elämä istuu meissä olevaisissa olennoissa ihmeellisen sitkeästi. Ota vastaan kaikki apu mitä sinulle tarjotaan ja uskalla myös pyytää ja vaatia sitä. Kerro tilanteestasi perheellesi, sisaruksillesi ja ystävillesi, ja kerro että olet reunalla. Anna heidän auttaa. Ypöyksin väsähdät kahta pahemmin.

Kahdenkymmenen vuoden sairastelun jälkeen voin vasta itse sanoa, että nyt se toipilasaika alkaa ja totuttelu elämään uudestaan. Todella pohjalla on käyty, mutta sieltä on myös noustu. Vaikka masennus on hirveää ja syö kaiken elämänhalun, jälkikäteen huomaat että se myös antaa jotain. Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Jos et mitään muuta jaksa, niin SYÖMINEN (tässä vaiheessa ihan sama mitä, vaikka pelkkiä suklaavanukkaita, kunhan jotain) ja NUKKUMINEN on ne aloituspalikat, mistä lähdetään liikkeelle. Jos ne ovat vinksallaan, ei edistystä voi tapahtua. Mutta älä rankaise itseäsi jos tänään ei onnistu, nyt meni näin, huomenna on ehkä toisin. Älä piiskaa itseäsi, elät vaan hengenvedon kerrallaan.

Soita kriisipuhelimeen jos meinaa mennä olo liian mahdottomaksi. Tai vaikka ei menisikään. Kuunteleva ulkopuolinen korva ja keskusteluapu on uskomaton tuki. Kriisipuhelin päivystää numerossa 010 195 202 arkisin klo 9.00– 07.00 sekä viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Halauksia <3

Vierailija kirjoitti:

Itse jouduin hakemaan apua yli kymmenen vuotta ennen kuin sain. Tuli torjuntaa mitä ihmeellisimmistä syistä (mm. lääkäri ei uskonut ett minua masentaa, koska olin pessyt hiukseni ja eräs toinen ei uskonut että ahdistaa, koska pystyin istumaan tuolilla)

Tämä on jotenkin jännä, itsekin kokenut samaa. Yrittävät venkoilla ja kelpotella niin ettei tarvitsisi hoitaa. Ehkä siellä on joku laskenut, että tilastollisesti tulee halvemmaksi antaa masentuneen tehdä itsemurha kuin käyttää resursseja hoitoon

Jos joku masentunut kaipaa juttukaveria tai haluaa vain päästä purkamaan sydäntään niin tänne saa tulla, keitän kahvit :)

Tuntuu koko ajan kuin olisin tukehtumassa... En enää tiedä mistä saisin aitoa iloa elämään. Vihaan ihmisiä, en näe ketään, en puhu kenellekään. Ai miksikö? Koska en näe heissä enkä tässä elämässä mitään hyvää muuta kuin lapseni. Ja toki hänkin saa nykyään hermoni turhan nopeasti kireälle - koska tuntuu tältä.