Lue keskustelun säännöt.
Valtataistelu anopin kanssa. Loppuuko se koskaan?
01.04.2018 |
Minulla on hyvä, mutta hiukan jännitteinen suhde anoppiini. Lapset ovat vielä pieniä. Olen taitava väistelemään ristiriitatilanteita. Riitoja ei siis hirveästi ole, mutta varuillaan saa anopin seurassa olla.
Onko jollain täällä sellaista kokemusta, että tämä valtataistelu olisi loppunut johonkin? Esimerkiksi lasten kasvamiseen vähän vanhemmiksi yms.? Vai pitääkö minun asennoitua siten, että tälläisena tämä suhde anoppiin nyt näin lasten syntymän jälkeen tulee jatkumaan vuodesta toiseen?
Kommentit (500)
Vierailija kirjoitti:
Oma mummoni oli myös ruoan tyrkyttäjä. En esimerkiksi voi sietää siskonmakkara keittoa ja sitä valitettavasti oli tarjolla. Pitkän ja vaivalloisen kalastelun jälkeen sain kattilasta vain perunoita ja porkkanoita itselleni kauhottua, (ne ällö makkarat kun kelluvat siinä pillalla holleilla koko ajan sujahtamassa kauhan kyytiin) niin se perhanan mummo ottaa oikein ison kauhallisen makkaraa "eihän sulla oo yhtään" ja iskee ne mun lautaselle. Itku meinas tulla että "ei jumalauta nyt"... En tiedä miksi söin mutta söin ja nielin oksennusta suunnilleen.... Päätin silloin etten ikinä, IKINÄ, tyrkytä tahi tuputa yhtään mitään, ei on ei! Opettelin lopulta kylmän viileesti vaan jättämään syömättä sen mitä en itse lautaselleni ollut laittanut, se oli vaikeaa koska en ole koskaan halunnut loukata ketään, en vieläkään.
Mikähän juttu tuo ruuan tyrkyttäminen oikein on? Siinähän pakotetaan toinen syömään vasten tahtoaan painostamalla.
Minä en 13-vuotiaana teininä suostunut syömään määräänsä enempää, painon kanssa oli muutenkin haasteita ja pyrin syömään kohtuudella, niin sitten mummo ja tädit haukkuivat minut vanhemmilleni selkäni takana nirsoksi kaupunkilaiseksi. Onneksi isäni sentään piti tuossa tilanteessa puoliani ja sanoi, että ei toista saa pakottaa syömään. Äitini oli vain hymistellyt, joka sekin on ihme juttu kun kuitenkin painostani aina palautetta antoi.
Liittyykö tuo tuputtaminen jotenkin siihen, että jonkun vanhan kansan kulttuurin mukaan vieraan pitää osoittaa kunnioitusta isäntäväelle syömällä kaikki mitä tyrkytetään, vai mikä tuo juttu on?
Kertokaa tai arvatkaa. Minulle vielä näin keski-ikäisenäkin homma on täysin mysteeri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mistä puhut. Ei kannata vältellä ja yrittää jotenkin järjestää huomaamatta tilanteita niin että anopilla ei olisi "valtaa niihin", vaan opetella määrittämään omat henkilökohtaiset rajat selviksi ja näkyviksi, sekä lasten rajat myös. Yhdessä miehen kanssa määritätte perheenne rajat, ja se vaatii avointa keskustelua miehen kanssa anopin käytöksestä ja siitä mitä sinä toivot perhe-elämältä.
Jos anoppi on sellainen, että haluaisi jotenkin määrittää ja kontrolloida perheenne elämää (tai pahimmillaan tulla teidän ja lasten "väliin") niin tuolla tavalla väistellen ja varoen luot vain anopille optimaalista tilannetta siihen, kun lapset ovat jo isompia ja pitävät itse yhteyttä isovanhempiin. Sun pitää opettaa lapsillesi reippaan käytöksen avulla, että törppöä käytöstä ei pidä sietää ja oma perhe on oma perhe - kukaan ei kävele teidän vanhempien yli.
Jos haluat, niin kerro ihmeessä pahimmat tilanteet tänne. Kyllä täällä olla monillakin kokemusta aiheesta.
Onhan tässä kaikenlaisia isoja ja pieniä kiistoja välillä ollut. Tässä ihan tällainen lievä esimerkki siitä millaista vuorovaikutus anopin kanssa yleensä on:
Minä: "Viemme lapsen tähän tapahtumaan."
Anoppi: Hauska idea! Sinne me miehen kanssa lapsen viemmekin."
Minä: "Ei, vaan tämä on meidän perheen juttu. Haluamme tehdä lapsen kanssa kivoja asioita."
Anoppi: "Niin mekin. Siksi me lapsen viemmekin sinne."
Minä: "Ette vie. Me olemme vanhempia ja menemme tuonne lapsen kanssa."
Mies huutaa taka-alalla: "Älkää kinastelko. Voihan lapsen viedä tapahtumaan vaikka moneen kertaan."Kun vuorovaikutus on tätä, niin en hirveän usein anopin seurassa jaksa olla. Hän on taitava lasten kanssa, mutta kova neuvomaan ja päsmäröimään muita. En siis yleensä ole paikalla, jos hän lasten seurassa joskus hetken tahtoo olla.
Ap
En ymmärrä mikä vika asioissa on tässä esimerkissä. Miksi ao on näin mustasukkainen. Eikö keksi muuta tekemistä lapsen kanssa. Tai miksi tapahtumaan ei voi mennä kahta kertaa.
Tai jopa antaa anopin ja lapsen mennä ja jäädä itse lepäämään. Iloita sitten lapsen kanssa kivasta päivästä mummin kanssa.
Itse olen teinien äiti. Seuraavaksi kai jonkun anoppi. En muista olleeni lapsista tai anopin kanssa tehdyistä asioista mustasukkainen. Perheenä saa kyllä olla jokainen riittävästi.Kenenkähän tämä lapsi on? Aivan oikein, äidin. Äiti vie lapsen tapahtumaan jos niin haluaa ja anopilla ei ole nokankoputtamista asiaan. Äiti ja isä asettaa rajat sille kuka tekee ja mitä lapsen kanssa. Anoppi voi viedä vapaasti poikansa mihin tapahtumaan haluaa, mutta toisten ihmisten lapsiin ei ole mitään määräysvaltaa. Mitä äkimmin tuollainen päsmäri suljetaan ulkopuolelle, niin sen parempi.-eri
Eli omistamisenhalu. Toisten ihmisten lapsi. Minun
Eikö äiti osaa iloita siitä että lapsella on hauskaa myös mummin kanssa?
Miten se on äidiltä pois?
Tämä kiteyttää nämä valtataisteluviestit.
Omistamisenhalu. Mustasukkaisuus. EpävarmuusJuuri näin. Se joka oikeasti rakastaa lastaan, antaa tämän tutustua isovanhempiinsa ja juuriinsa eikä anna oman mustasukkaisuutensa tulla väliin.
On toki no go - asioita ( väkivaltaisuus yms) jotka ovat esteenä.En ole lainaamasi, mutta yhtä hyvin minä voin tähän kirjoittaa, että jos oikeasti rakastaa lapsenlastaan, niin tukee tämän lapsuuden tärkeimpiä ihmissuhteita vanhempiinsa, ja toimii vaikkapa niin että äidillä on hyvä olla äitinä lapselleen.
Sitten sinä sanoisit, että ei se tarkoita etteikö tukisi vanhempien suhdetta lapseen, jos välillä haluaa viedä lapsenlapsen johonkin tapahtumaan..
Ja sitten minä sanoisin, että ei se tarkoita ettei haluaisi tukea lapsen ja isovanhemman suhdetta, jos välillä vanhemman roolissa ja asemassa määrittää ja kertoo, kuka voi tehdä ja mitä lapsensa kanssa. Ja sanoo vaikkapa ei mummon ehdotuksille silloin tällöin.
Sitten sinä varmaan jankkaisit, että ap ei halua ikinä antaa lastaan anopille, ja minä muistuttaisin että ap on kertonut, että anoppinsa hoitaa välillä lapsia ja ap on jopa sanonut häntä taitavaksi lasten kanssa, mutta on vain liian jyräävä ja lasten asioihin puuttuva.
Nyt kun kävimme tämän keskustelun, niin ihan yleisesti haluan muistuttaa, että vanhempi joutuu kuitenkin aina miettimään sitä kokonaiskuvaa lapsen elämässä. Ei voi olla niin, että muut vain sanovat mitä nyt haluavat tehdä lapsen kanssa, ja sitten äidin on suostuttava. Ja eikä sellaisesta kieltäytymisen vuoksi kyllä ole ok ja normaalia leimata äitiä mustasukkaiseksi. Muutenkin nämä, ettei saisi sanoa että lapsi on oma.. Miten sitä lasta sitten pitäisi kuvailla, jos ei omaksi lapsekseen? Ei se mitään omistushalua ole, vaan ihan normaalia suomen kieltä. Kun onhan se lapsi äidin ja isän lapsi, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Toista ei voi omistaa, mutta lapsesta vastuun kanto tuo mukanaan myös sen puolen, että jonkun pitää tehdä päätökset lapsen puolesta. Eikä se päätöksentekijä voi olla kukaan muu kuin lainmukainen huoltaja, joka on yleensä lapsen (oma) äiti ja/tai isä.
Puhumattakaan nyt siitä, että voihan niihin lapsiin tutustua ihan vanhempienkin seurassa. Mitä se kertoo isovanhemmista, jos lapsenlapseen voi tutustua vain omilla ehdoillaan? Onko aitoa rakkautta sekään?
Minun anoppini ei suostu tulemaan kylään katsomaan lapsenlasta, kun poikansa ei ole paikalla. Mies tekee pitkää päivää töissä, eikä halua kovin usein jakaa lastensa kanssa vietettyä aikaa äitinsä kanssa. Toinen vaihtoehto mikä kävisi hänelle on, että minä lähtisin pois kotoani ja hän saisi hoitaa lapsiamme, jotka vierastavat häntä. Olen varmaan sitten asenneongelmainen miniä, mutta minusta lasten ei täydy jäädä sellaisen ihmisen hoitoon, joka ei heitä välitä tavata "vain" äidin seurassa kuin pakon edessä.
Epävarman ja ikävän ihmisen kirjoitus. Selkeä tahto estää isovanhemman osuus lapsen elämässä. Ja se vielä selitellään hyväksi.
Miksi ihmeessä olet noin omistushaluinen ja epävarma?
Miettisin tarkkaan miksi lapsi ei saa olla isovanhemman kanssa. Ja miettisin miksi hän ei voi olla sinun kanssasi....Katso sanavalintojasi edellisessä. Sinä muistutat. Toinen jankkaa. Kuvaa hyvin toimintaasi muutenkin. Ihan hyvää minä tässä. Mittä sanavalinnat paljastaa asenteen ja toiminnan
No ei todellakaan vaikuta kirjoituksen perusteella tuolta. Anoppi voisi aloittaa niillä kyläilyillä kun äiti ja lapset kotona, muttei kelpaa.. miksei?
Edellinen kirjoittaja kuulostaa sitäpaitsi fiksulta ja mukavalta :)
(Susta kertoo kans jotakin kun lähdit haukkumislinjalle..)
-eri
Eroon loppui. Ei olla tavattu sen jälkeen kuin kerran lapsen kevätjuhlassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkein eniten tahtoisin ettei anoppi menisi henkistä väkivaltaa miehen lapsiin, kai he kestävät paremmin kuin luulen, tästä aina kärsinyt.
Surullista kun pidän häntä pohjimmiltaan hyväluonteisena.
Ei uskoisi että aikuisia ihmisiä pidetään vankeina.
Niin mitä?
Mitä mitä? hmph
Joo siis en minäkään saanut oikein tolkkua sun kirjoituksesta.
Kuka on vankina, missä ja miksi?
Kuka on kärsinyt ja kuinka kauan (aina?) anopin henkisestä väkivallasta? Millaisesta henkisestä väkivallasta? jatkuuko vielä? Kuinka vanhoja miehen lapset ovat?
Ja ennen kaikkea, minne anoppi menee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkein eniten tahtoisin ettei anoppi menisi henkistä väkivaltaa miehen lapsiin, kai he kestävät paremmin kuin luulen, tästä aina kärsinyt.
Surullista kun pidän häntä pohjimmiltaan hyväluonteisena.
Ei uskoisi että aikuisia ihmisiä pidetään vankeina.
Niin mitä?
Mitä mitä? hmph
Joo siis en minäkään saanut oikein tolkkua sun kirjoituksesta.
Kuka on vankina, missä ja miksi?
Kuka on kärsinyt ja kuinka kauan (aina?) anopin henkisestä väkivallasta? Millaisesta henkisestä väkivallasta? jatkuuko vielä? Kuinka vanhoja miehen lapset ovat?
Ja ennen kaikkea, minne anoppi menee?
Tuo juttu ei tainnut avautua kenelläkään lukijalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mummoni oli myös ruoan tyrkyttäjä. En esimerkiksi voi sietää siskonmakkara keittoa ja sitä valitettavasti oli tarjolla. Pitkän ja vaivalloisen kalastelun jälkeen sain kattilasta vain perunoita ja porkkanoita itselleni kauhottua, (ne ällö makkarat kun kelluvat siinä pillalla holleilla koko ajan sujahtamassa kauhan kyytiin) niin se perhanan mummo ottaa oikein ison kauhallisen makkaraa "eihän sulla oo yhtään" ja iskee ne mun lautaselle. Itku meinas tulla että "ei jumalauta nyt"... En tiedä miksi söin mutta söin ja nielin oksennusta suunnilleen.... Päätin silloin etten ikinä, IKINÄ, tyrkytä tahi tuputa yhtään mitään, ei on ei! Opettelin lopulta kylmän viileesti vaan jättämään syömättä sen mitä en itse lautaselleni ollut laittanut, se oli vaikeaa koska en ole koskaan halunnut loukata ketään, en vieläkään.
Mikähän juttu tuo ruuan tyrkyttäminen oikein on? Siinähän pakotetaan toinen syömään vasten tahtoaan painostamalla.
Minä en 13-vuotiaana teininä suostunut syömään määräänsä enempää, painon kanssa oli muutenkin haasteita ja pyrin syömään kohtuudella, niin sitten mummo ja tädit haukkuivat minut vanhemmilleni selkäni takana nirsoksi kaupunkilaiseksi. Onneksi isäni sentään piti tuossa tilanteessa puoliani ja sanoi, että ei toista saa pakottaa syömään. Äitini oli vain hymistellyt, joka sekin on ihme juttu kun kuitenkin painostani aina palautetta antoi.
Liittyykö tuo tuputtaminen jotenkin siihen, että jonkun vanhan kansan kulttuurin mukaan vieraan pitää osoittaa kunnioitusta isäntäväelle syömällä kaikki mitä tyrkytetään, vai mikä tuo juttu on?
Kertokaa tai arvatkaa. Minulle vielä näin keski-ikäisenäkin homma on täysin mysteeri.
Miehen mummo ja oma mummoni on samanlaisia. Aivan järkyttävää tuputtamista. 4 tunnin vierailun aikana pitää syödä lounas ja päivällinen, kahvit ja lähtöruoka ennen poislähtöä. Yksi lapsenlapsista oksensi, kun oli pakotettuna syönyt liikaa. Liittyy varmaan pula-aikaan ja nälkään, jota silloin nähtiin.
Monessa viestissä on korostettu isovanhempien tärkeyttä. Mitä iloa on lapselle mummusta tai vaarista, joka on käytökseltään arvaamaton ja kohtelee lapsen vanhempia todella ala-arvoisesti? Ja jos kohtelee vanhempia huonosti, niin on olemassa riski, että se mummu/vaari kohtelee myös lapsenlastaan huonosti.
Meillä kaksi lasta. Toista mummu palvoo, toista ei noteeraa mitenkään. Molemmat ovat anopin biologisia jälkeläisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummonmummo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!
Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.
Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.
Minäkin olen anoppi, tosin miniää minulla ei ole, koska molemmat lapseni ovat heteronaisia. Eli kaksi vävyä on.
Mutta kuinka se onkaan vaikeaa olla aikuisen lapsen äiti. Kun tuntuu että joka sanan puolikaskin tulee tulkituksi ja jyrisee aikuisen lapseni mielessä. Tahdon oikeasti lapseni olevan onnellinen, mutta tottakai ikävöin häntä ja haluaisin häntä tavata.
Tyypillistä viestintää:
M: Ootteko tulossa pääsiäisenä meille? Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa.
tytär: niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?
M: No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat.
tytär: no mä en osaa yhtään sanoo, katotaan nyt sitten...
Ja viikon kuluttua edellisestä:
M: niin ootteko tulossa jonain päivänä syömään?
Tytär: No ko ei me sitte oltu tervetulleita niin ollaan varattu nyt jo matka.
M: Herranjestas tottakai olette tervetulleita ja haluan teitä nähdä. Mimmonen matka?
Tytär: Risteilylle mennään (pv -pv)
M: No haluutteko sitte maanantaina tulla meille syömään ja nähtäis muutenkin?
Tytär: No kyl me kuule halutaan myös sitä omaa juhlaa viettää joten ei me nyt tulla teille
Jippii. Oon täysin epäonnistunut äiti.
Mainittakoon, että koska vaan jossain on joku ongelma tyttären elämässä, niin apuni on tarpeellinen ja välttämätön siinä siunaaman hetkessä.
No täytyy sanoa, että kysymyksesi pääsiäisenvietosta on aika omituisesti esitetty. Eihän tuosta kysymyksestä tosiaan saa tolkkua että kysytkö jostain tavasta ja velvollisuudesta ja toivoisitko että tulisivat vai eivät. Aika epäkohteliaasti esitetty, etkä varsinaisesti edes kutsu heitä vaan kysyt "Ootteko tulossa?" Eli oletat että olisivat kenties tulossa pyytämättäkin(?) Ja sitten vihjailet ettei välttämättä tarvi tulla kuitenkaan. ööö.
Miten olisi ihan normaali kysymys vaikka näin:
"Hei, haluaisitteko tulla meille käymään pääsiäisenä? (Olisi mukava nähdä.)" tai "Hei, mitä kuuluu? Onko teillä jo pääsiäissuunnitelmia, haluaisitteko tulla joku päivä meille syömään?"
Mitä tuo ihme selittely kysymyksessäsi oikein on?
"Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa."
Ei noin. Anna nyt tyttäresi ensin vastata ihan omasta puolestaan että mitä ovat suunnitelleet ja mitä haluavat. Ja kunniota sitä päätöstä sitten kun vastaa. Olet ilmeisesti joskus aiemmin sitten loukkaantunut kun eivät ole tulleetkaan jonain juhlapäivinä toiveestasi huolimatta?
edellinen jatkaa..
Seuraavaksi tyttäresi kysyy ihan suoraan että haluatko heidät käymään vai et (,kun kysymyksesi ja selittelysi oli niin outo):
"niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?"
Miksi et vastaa suoraan kysymykseen että toivoisit että he tulisivat, jos niin asia kerran on? Sen sijaan jatkat kryptistä selittelyä ja vastaat "...,ihan miten teille sopii, ...":
"No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat."
Siis täh? Mitä hankalaa olisi ollut vastata ja oikaista heti alkuunsa väärinkäsitys: "Olisi todella mukava jos tulisitte! Ei ole muuta menoa sovittu."
En siis ihmettele että väärinkäsitys jäi voimaan, tytärtä harmitti sun käytös ja teki sitten toiset suunnitelmat pääsiäiseksi.
Anteeksipyytelevä asenteeni ja selittelyni kuulostaan itsestänikin oudolta, mutta sillä on taustansa. Jouluna sain haukut tyttäreltä, koska olin kuulemma painostanut heidät joulukylään (kutsumalla) ja olivat sitten joulusta umpiuupuneita, kun olivat joka päivä joulun aikaan eri paikoissa. Silloin totesin että toki ymmärrän että he ovat väsyneitä niin paljon reissattuaan, ja että vaikka minusta on heitä ihana nähdä, en halua painostaa ketään meille. Tytär siihen sitten tuhahti että pääsiäisenä ei he ainakaan lähde mihinkään, eikä ainakaan sukulaisiin, eikä ensi joulunakaan...
Huoh.
No eli teillä on tosiaan tällainen pidempään jatkunut huono kierre käynnissä. Muttet vastannut tuohon kun kysyin että oletko sitten joskus loukkaantunut kun eivät ole tulleet jonain jyhlapyhänä? Tai nyt voin kysyä lisäksi myös että olisitko pahastunut, jos he eivät olisi tulleet viime jouluna? Eli onko siinä jotakin perää että tyttäresi on kokenut painostusta? Yleensä tuollainen tunne ei ihan tyhjästäkään tule. (Kirjoitat ettet halua painostaa, mutta oletko kuitenkin painostanut?) Onko alunperin olettamuksesi ollut että tietenkin tulevat jouluna ja pääsiäisenä jne? (Mitä itse asiassa hieman saattaa kieliä myös tuo kysymyksesi asettelu: "Oletteko tulossa?" Eikä esim. "Haluaisitteko tulla..")
Vaikutat myös pikkuisen marttyrointiin taipuvaiselta, ja keskustelutyylisi oli sanjesi mukaan "anteeksipyytelevää". Minulle se näyttäytyi kuitenkin myös epäkohteliaana, kiertelevänä ja epäselvänä. Suoraan kysymykseen ei vastattu jne.
Mutta ehkä tärkeintä tässä olisi miten tämän huonon kierteen välillänne nyt saisi korjattua paremmaksi? Itsehän et voi muuttaa kuin omaa käytöstäsi, josta saattaa seurata toki jokin positiivinen kierre. Joten neuvoni sulle olisi että koita kommunikoida mahdollisimman suoraan, ystävällisesti ja rehellisesti, samalla kunnioittaen tyttäresi omaa elämää ja valintoja. (Niille on varmasti syynsä, vaikkei sulle kaikkea juurta jaksaen aina selitettäisikään.) Ja mieti myös tuota painostusasiaa, mistä sulle on jo sanottu. Onko sinulla tytärtäsi kohtaan tiettyjä odotuksia ja oletuksia, joita et ääneenkään välttämättä sano, tai kaikkea edes itsekään aina tiedosta? Tuollaiset odotukset ja sanattomat vaatimukset voivat myös aiheuttaa aikuisessa lapsessa tuollaista ärtymistä, koetaan painostusta ja se sotkee sitten myös kommunikoinnin.
Kuinkahan vanha tyttäresi on? Vähän päälle parikymppinen? Saattaa liittyä vielä noihin itsenäistymisasioihinkin ja oman elämän rakentamiseen. Ehkä sunkin pitää vielä paremmin ymmärtää että tyttäresi on nyt aikuinen ja suhteenne muuttuu? Olette tasa-arvoisia, ei enää aikuinen-lapsi. Hän alkaa elää nyt omannäköistään elämää, joka saatta erota paljonkin teidän perheen tavoista ja tottumuksista. Koita kunnioittaa sitä ja ehkä joudut luopumaan joistakin omista odotuksistasikin. Tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä niitä hirviöanoppeja vaan on, vaikka täällä rajattomat ja ilmeisen häiriintyneet jankkaajat yrittävät häiriöisen ihmisen kieroon tyyliin selitellä epätervettä käyttäytymistä normaaliksi. Se on muuten häiriintyneiden ihmisten tavaramerkki, yrittää selitellä jokaisen persoonaltaan ja mieleltään normaalin ihmisen mielestä törkeä käytös jotenkin arkipäiväiseksi ja harmittomaksi.
Isäni äiti oli aivan sekopäinen ihminen. Isäni ja äitini sekä vanhemmat sisarukseni joutuivat asumaan sekopää mummoni luona talon rakennuksen aikoihin. Mummoni oli komentanut äitini pesemään kaikki talon ikkunat yövuoron jälkeisenä päivänä, äitini teki raskasta työtä syöpäosastolla. Äitini oli todella kiltti ja herttainen ihminen, oli kaikki itsensä haukkumiset ja muut antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta ei suostunut ikkunoita pesemään juuri sillä hetkellä, koska talon rakennuksessa oli kriittisiä vaiheita menossa, rakennustyömaalla piti olla ja tehdä vuorotyötä sairaalassa. Ja mitä mummoni teki? Heitti koko perheen yötä vasten pihalle, vaihdatti lukot, kasasi tavarat jätesäkkeihinjotka odotti lastenlapsia ja vanhempia pihamaalla, kun rakennuksilta kotiuduttiin.
Äitini sairastui syöpään ja kuoli. Kuolinvuoteelle tämä sekopää mummoni ujuttautui hakemaan anteeksi antoa törkeästä käyttäytymisestään. Mummoni on todella sairas ihminen persoonaltaan. Aikoinaan hakkasi lapsiaan kuin vierasta sikaa ja odotti mm. isääni kirveen kanssa vastassa, oli hakannut kirveellä keittiön pöytää paskaksi odottelun aikana ja seisottanut muita lapsiaan tämän performanssin todistajana. Yksi isäni sisaruksista pyörtyi episodin aikana pelosta.
En koskaan pitänyt mummostani, vaikka hän rahoilla ja lahjoilla yritti lahjoa. Oli aina kännissä ja lopun aikaa käytti alkoa ja lääkkeitä sekaisin. Nolasi aina itsensä ja muut ja teki sitä ihan tietoisesti. Oli rajaton, töykeä, häiriintynyt ihminen. En surrut kun kuoli.
Että rajattomat mummot, kyllä se teidän käytös näkyy lapsenlapsille. Mitä vanhemmaksi lapsenlapset kasvavat, sen vähemmät haluavat olla tekemisissä häiriintyneen ihmisen kanssa. Eikä lapsi todellakaan pidä siitä, että vanhempia haukutaan lapsen selän takana, sitäkin tämä mummo minulle teki.
Oman anoppini kanssa olen hyvissä väleissä. Hän on normaali, rajat tunteva kohtelias ja lämmin ihminen. Ei luule omistavansa miestäni, vaan on antanut kasvaa aikuiseksi. Isäni on valitettavasti oman äitinsä traumatisoitunut alkoholisti. Juo tuskaansa ja muistojaan pois.
Juu, onhan maailmassa epätasapainoisia , suorastaan hulluja ihmisiä.
Tuo kuvailemasi mummo on ollut myös äitinä hirveä eikä varmaankaan mikään ihana miniänäkään.
Eli tämä ihminen oli kaikissa rooleissaan todella häiriintynyt.
Näin itse ajattelenkin etteivät ne hirviöanopit tyhjästä tule.
Ei tasapainoinen ja ihana miniä muutu hirviöanopiksi eikä toisaalta ole syytä uskoa että kammottava anoppi olisi ollut miellyttävä miniänäkään ( tai äitinä, ystävänä jne).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummonmummo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!
Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.
Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.
Minäkin olen anoppi, tosin miniää minulla ei ole, koska molemmat lapseni ovat heteronaisia. Eli kaksi vävyä on.
Mutta kuinka se onkaan vaikeaa olla aikuisen lapsen äiti. Kun tuntuu että joka sanan puolikaskin tulee tulkituksi ja jyrisee aikuisen lapseni mielessä. Tahdon oikeasti lapseni olevan onnellinen, mutta tottakai ikävöin häntä ja haluaisin häntä tavata.
Tyypillistä viestintää:
M: Ootteko tulossa pääsiäisenä meille? Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa.
tytär: niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?
M: No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat.
tytär: no mä en osaa yhtään sanoo, katotaan nyt sitten...
Ja viikon kuluttua edellisestä:
M: niin ootteko tulossa jonain päivänä syömään?
Tytär: No ko ei me sitte oltu tervetulleita niin ollaan varattu nyt jo matka.
M: Herranjestas tottakai olette tervetulleita ja haluan teitä nähdä. Mimmonen matka?
Tytär: Risteilylle mennään (pv -pv)
M: No haluutteko sitte maanantaina tulla meille syömään ja nähtäis muutenkin?
Tytär: No kyl me kuule halutaan myös sitä omaa juhlaa viettää joten ei me nyt tulla teille
Jippii. Oon täysin epäonnistunut äiti.
Mainittakoon, että koska vaan jossain on joku ongelma tyttären elämässä, niin apuni on tarpeellinen ja välttämätön siinä siunaaman hetkessä.
No täytyy sanoa, että kysymyksesi pääsiäisenvietosta on aika omituisesti esitetty. Eihän tuosta kysymyksestä tosiaan saa tolkkua että kysytkö jostain tavasta ja velvollisuudesta ja toivoisitko että tulisivat vai eivät. Aika epäkohteliaasti esitetty, etkä varsinaisesti edes kutsu heitä vaan kysyt "Ootteko tulossa?" Eli oletat että olisivat kenties tulossa pyytämättäkin(?) Ja sitten vihjailet ettei välttämättä tarvi tulla kuitenkaan. ööö.
Miten olisi ihan normaali kysymys vaikka näin:
"Hei, haluaisitteko tulla meille käymään pääsiäisenä? (Olisi mukava nähdä.)" tai "Hei, mitä kuuluu? Onko teillä jo pääsiäissuunnitelmia, haluaisitteko tulla joku päivä meille syömään?"
Mitä tuo ihme selittely kysymyksessäsi oikein on?
"Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa."
Ei noin. Anna nyt tyttäresi ensin vastata ihan omasta puolestaan että mitä ovat suunnitelleet ja mitä haluavat. Ja kunniota sitä päätöstä sitten kun vastaa. Olet ilmeisesti joskus aiemmin sitten loukkaantunut kun eivät ole tulleetkaan jonain juhlapäivinä toiveestasi huolimatta?
En ole tuo edellinen mutta minä puhun hyvin samaan tyyliin.
Ja tarkoitan sitä että kiva olisi kun tulisitte mutta ei tarvitse ottaa painetta .
Kysyn niin kuin tuokin äiti ensimmäiseksi lapsiltani koska toivon että tulisivat MUTTA me keksimme kyllä muutakin tekemistä esim pääsiäiseksi eikä haluta että lapsille tulee tunne että heitä painostetaan tulemaan ja haluan viestittää että ymmärrän kyllä jos on muuta suunnitelmaa.Minulla on tuttuja, jotka puhuvat tähän tyyliin: "Olisi tosi kiva nähdä, mutta on ihan hirveän kiireistä... Hei soitellaan!" En soita. Eihän heistä ota selvää järjestyisikö tapaamiselle aikaa vai ei. Ja onko sitä intoa edes tavata oikeasti. Ottakoon nämä tuttavat yhteyttä jahka ovat joskus selvittäneet aikataulunsa ja ajatuksensa tapaamisen suhteen.
Onneksi minulla on niin läheiset välit lapsiini ettei tuollaista ongelmaa ole nähtävissä.
En kuitenkaan voi ajatella että lapseni haluaisivat viettää kanssamme kaikki juhlapyhät kun heillä on se toinenkin isovanhempipariskunta ja sen lisäksi paljon ystäviä
Silti aina kysyn ja yritän viestittää että ovat tervetulleita mutta ihan ilman mitään syyllisyyden tunnetta voivat jättää myös tulematta. Usein kuitenkin tulevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hyvä, mutta hiukan jännitteinen suhde anoppiini. Lapset ovat vielä pieniä. Olen taitava väistelemään ristiriitatilanteita. Riitoja ei siis hirveästi ole, mutta varuillaan saa anopin seurassa olla.
Onko jollain täällä sellaista kokemusta, että tämä valtataistelu olisi loppunut johonkin? Esimerkiksi lasten kasvamiseen vähän vanhemmiksi yms.? Vai pitääkö minun asennoitua siten, että tälläisena tämä suhde anoppiin nyt näin lasten syntymän jälkeen tulee jatkumaan vuodesta toiseen?
Se loppui kun otin pojastaan eron.
Meni pari vuotta kun poikansa uusi vaimo oli maailman ihanin ihminen, sitten tapahtui jotain (luultavasti sen uuden vaimon todellinen luonne paljastui) ja nykyään entinen anoppini soittelee minulle viikottain muuten vaan.
Eikö tuollainen tiivis yhteydenpito tunnu vaikealta, jos välit anopin kanssa ovat ennen eroa olleet haastavat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miniällä ei ole mitään velvollisuutta vaalia yhteyttä ihmisiin, jotka eivät kunnioita perheen rajoja tai sääntöjä. Lapsen äiti viime kädessä päättää, minkälaiselle seuralle lapsensa altistaa.
Isovanhemmilla ei ole minkäänlaista oikeuksia lapsenlapsiaan koskien.
Ikävä kyllä tämä taitaa olla nykyään tilanne. Todella ikävää kun monet käyttävät tällaista mahdollisuutta hyväkseen vieraannuttaakseen lapsen sukulaisistaan muka lapsen edun nimissä. Koskaan nämä tapaamani vieraannuttajat eivät ole olleet niitä penaalin terävimpiä kyniä tai edes kovin mukavia ihmisiä. Minä minä minä.
Valta seuraa aina vastuuta. Se joka ei vastuuta kanna, ei valtaa käytä.
Etsipä se pykälä, jossa kerrotaan isovanhempien oikeuksista lapsenlapsiaan kohtaan.
Jotkut koittaa ihan vaan toimia oikein. Ja tulee ihmisten kanssa toimeen. Ovat tasapainoisia
Juu ja ajattelevat aidosti lapsensa parasta. Antavat tämän tutustua muihinkin ihmisiin eivätkä kadehdi lapsensa ja jonkun muun hyvää suhdetta.
Jos mummo jatkuvasti kommentoi lapselle tyyliin ”et sinä äitiä tarvitse, mummo huolehtii”, tai ”mummo rakastaa sinua eniten”, ”tekipä äiti ikävästi kun ei antanut tehdä x”,
ja mahdollisesti vielä selän takana ties mitä muuta, niin kukakohan siinä on se kateellinen osapuoli?Ei se mummo koko aikaa siellä ole. Toisesta sisään ja toisesta ulos.
Kiinnostaisi tietää mikä on perustelu sille että tälläistä täytyy vaan kilttinä kuunnella? Kuka siitä hyötyy?
Sitä paitsi lapsen vanhempaan kohdistuva arvostelu ja mitätöinti lapsen kuullen on lapseen kohdistuvaa henkistä väkivaltaa. Lapsen maailmassa hänen vanhempaansa kohdistuva moite on myös häneen itseensä kohdistuva moite. Siksi on vanhemman vastuulla suojella lasta moiselta haukkumiselta.Hä??
Eiköhän joka mummo juttele lapselle noin. Mennään me, ei me äitiä tarvita... ym. Mitään outoa ei tossa ole! Pieni lapsi luo suhdetta mummoon. Mummo rauhoittelee.
Oletko se äiti, joka ei hyväksynyt mummon vievän lasta e r I huoneeseen?
Ja välit nyt poikki.Ei voi olla totta. Pahoinpitely. Kun mummo menettelee lapselle. Ei me äitiä tarvita... Mummo rakastaa....
Oletko sinä tuo Mummo? Melkein yhtä sairasta pitää tuollaisia puheita normaalina,kuin olla niitä puhumassa itse. Puistattaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mistä puhut. Ei kannata vältellä ja yrittää jotenkin järjestää huomaamatta tilanteita niin että anopilla ei olisi "valtaa niihin", vaan opetella määrittämään omat henkilökohtaiset rajat selviksi ja näkyviksi, sekä lasten rajat myös. Yhdessä miehen kanssa määritätte perheenne rajat, ja se vaatii avointa keskustelua miehen kanssa anopin käytöksestä ja siitä mitä sinä toivot perhe-elämältä.
Jos anoppi on sellainen, että haluaisi jotenkin määrittää ja kontrolloida perheenne elämää (tai pahimmillaan tulla teidän ja lasten "väliin") niin tuolla tavalla väistellen ja varoen luot vain anopille optimaalista tilannetta siihen, kun lapset ovat jo isompia ja pitävät itse yhteyttä isovanhempiin. Sun pitää opettaa lapsillesi reippaan käytöksen avulla, että törppöä käytöstä ei pidä sietää ja oma perhe on oma perhe - kukaan ei kävele teidän vanhempien yli.
Jos haluat, niin kerro ihmeessä pahimmat tilanteet tänne. Kyllä täällä olla monillakin kokemusta aiheesta.
Onhan tässä kaikenlaisia isoja ja pieniä kiistoja välillä ollut. Tässä ihan tällainen lievä esimerkki siitä millaista vuorovaikutus anopin kanssa yleensä on:
Minä: "Viemme lapsen tähän tapahtumaan."
Anoppi: Hauska idea! Sinne me miehen kanssa lapsen viemmekin."
Minä: "Ei, vaan tämä on meidän perheen juttu. Haluamme tehdä lapsen kanssa kivoja asioita."
Anoppi: "Niin mekin. Siksi me lapsen viemmekin sinne."
Minä: "Ette vie. Me olemme vanhempia ja menemme tuonne lapsen kanssa."
Mies huutaa taka-alalla: "Älkää kinastelko. Voihan lapsen viedä tapahtumaan vaikka moneen kertaan."Kun vuorovaikutus on tätä, niin en hirveän usein anopin seurassa jaksa olla. Hän on taitava lasten kanssa, mutta kova neuvomaan ja päsmäröimään muita. En siis yleensä ole paikalla, jos hän lasten seurassa joskus hetken tahtoo olla.
Ap
En ymmärrä mikä vika asioissa on tässä esimerkissä. Miksi ao on näin mustasukkainen. Eikö keksi muuta tekemistä lapsen kanssa. Tai miksi tapahtumaan ei voi mennä kahta kertaa.
Tai jopa antaa anopin ja lapsen mennä ja jäädä itse lepäämään. Iloita sitten lapsen kanssa kivasta päivästä mummin kanssa.
Itse olen teinien äiti. Seuraavaksi kai jonkun anoppi. En muista olleeni lapsista tai anopin kanssa tehdyistä asioista mustasukkainen. Perheenä saa kyllä olla jokainen riittävästi.Tämä on tällaistä ihan koko ajan. Anoppi tarttuu milloin mihinkin asiaan ja yrittää määrätä mitä tehdään. Tuossa esimerkissä olin itse jo suunnitellut jutun ja etsinyt tapahtumasta tietoa. Jos anoppi jotakin lapsen kanssa haluaisi puuhata, niin hän saa itse nähdä vaivaa keksiäkseen sen, mitä se voisi olla. Jos ehdotus sopii vanhemmille, niin sitten lupa lähteä lapsen kanssa jonnekin järjestyy. Toisen juttuja ei kuitenkaan väkisin voi itselleen napata. Äidin ja lapsen välinen aika on myös molemmille tärkeää.
Ap
Siis asuuko se anoppi teillä vai miten hänen läsnäoleessaan tulee aina nuo suunnitelmat puheeksi? Vai onko niin, et lähdette kauemmas anopin luo vierailemaan ja teette siellä koko ajan omia suunnitelmia, kun anoppi on odottanut yhdessäoloa? Käytätte anoppilaa vaan majoitus- ja ruokailupaikkana?
Asiat kun harvoin ovat kovin yksioikoisia...
Vastaapa tähän, ap!
En mene anopin nurkkiin majailemaan. Sekoitat nyt minut johonkin toiseen kommentoijaan.
Ap
Ok. No millä tavalla nämä teidän suunnitelmat sitten tulevat aina puheeksi anopin läsnäollessa? Sehän se ongelma kaiketi oli? Jatkuva tuppautuminen... Miksette puhu niistä tapahtumista missä jo olitte? Ja voihan olla, et anoppi haluais joskus tehdä teidän kanssa yhdessä jotain?
Törmäsimme anoppiin ruokakaupassa ja vaihdoimme pari sanaa (en normaalit käytöstavat omaavana kehtaa leikkiä etten anoppia tunnista, jos perhettä moikataan).
Mutta se siitä, olin aloituksessa kiinnostunut pohtimaan onko tällainen kuvio muilla helpottanut jossain vaiheessa. Vaikuttaa siltä, ettei ole. Eli tällaista taitaa olla edessä vielä pitkään.
Lasten haluan kuitenkin mummon seurasta saavan nauttia, joten väleissä pyrin hänen kanssaan olemaan. Haluan silti, että vanhemmilla on myös jotain sananvaltaa siihen missä, miten ja milloin lasten kanssa puuhaillaan.
Ap
Joka kerta kun tää sama toistuva ongelma on ollut, olette törmänneet ruokakaupassa? Mua kiinnostaa todella paljon se asiayhteys, jossa nää keskustelut käydään, koska se vaikuttaa aivan olennaisesti siihen, miten asiat on tulkittavissa. Jostain syystä sinä, ap, kiertelet ja kaartelet jatkuvasti.
Noin utelias ihminen voikin pohtia noita juttuja vapaasti ihan vapaasti vaikka koko loppuelämänsä ajan. Etköhän jonkun minulle epäedullisen selityksen onnistu mielessäsi vielä keksimään. Sitä kun niin kovasti tunnut tässä hakevan ja yrittävän löytää sanoistani jotain sellaista mihin tarttua ja vääntää sen jälkeen valkoisen mustaksi.
Ap
Jaa'a kiertely ei kun jatkuu ja varmasti syystä.
Minäkin olisin halunnut tietääEri
Osta Seiska luettavaksi, jos jotain skandaaleilla mässäilyä kaipaat. Avaan omasta elämästäni täällä vain tasan sen verran kuin haluan.
Ap
Joo paitsi että jos kertoisit totuuden , paljastaisi se sinusta pikkusieluisen niuhottajan mitä todennäköisimmin.
Jos sinulla olisi todellista kerrottavaa, olisit jo rientänyt sen kirjoittamaan moneen kertaanVaikutat ilkeältä ihmiseltä. En halua keskustella kanssasi.
Ap
Etpä tietenkään. Vastailla jaksat kyllä mutta et pysty vastaamaan mitä täällä useampikin on kysynyt. Että missä se anoppi koko ajan pääsee puuttumaan asioihinne kun pidät etäisyyttä häneen.
Joku veikkasi että se puuttuminen oli kertaluontoinen juttu ja niin minäkin arvelen. Jos sen täällä nyt tunnustaisit niin muutkin ymmärtäisivät että vika ei taidakaan olla pelkästään anopista.Lopeta jo jankkaajatrolli. Kukaan muu kuin keksimäsi ”muut” henkilöt eivät halua kuulla enempää jankkaustasi. Ihan oikeasti, ole jauhanut koko päivän. Lopeta jo palstailu.
Voisin sanoa ihan samaa sinulle. En ole montaa viestiä laittanut tänne. Katsos kun kaikki ei ajattele niin kuin sinä. Täällä on montakin sellaista jotka tajuavat ettei kaikki vika aina ole anopeissa tai laajemmin muissa kuin itsessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anopin puuttuminen on ap:n tapauksessa voinut olla kertaluontoista tai sitten ihan pidempiaikaista. Meillä sitä kesti useamman vuoden.
Meillä anoppi on puuttunut lasten lukumäärään, häihin, perhejuhliin yleensä, sisustukseen, ripittänyt minut koska amk-tutkintoa opiskellessani en voinutkaan samaan aikaan enää tehdä 100% työaikaa mikäli halusin olla perheeni kanssa, arvostellut tapaamme tehdä mitä tahansa asioita ja suuttunut/loukkaantunut, kun ei olla tehty hänen ideoitaan mukaillen. Minut on käyty haukkumassa kodissamme muutaman kerran, aiheena ihan nämä edellämainitut ja melkeinpä mikä tahansa muukin.
Lapsia (5 kpl) kohtaan hän on ollut epätasa-arvoinen, yksi oli suosiossa ja toiset neljä ruikuttivat rannalla... Tässäkin vika kuulemma meissä, emme voi sanella ehtoja, millä tavoin hän toteuttaa isovanhemmuuttaan. Meistä vanhempien tehtävä kuitenkin on myös pitää omien lastensa puolta ja varmistaa, ettei heitä kohdella väärin.
Mies oli alkuun melkoinen tossukka eikä osannut pitää perheensä puolia. Äidille ei edes voinut sanoa, että "Ei" ilman pelkoa siitä, että äiti suuttuu - tai jopa, että välit menee. Minä taas en voinut ymmärtää, miksi anoppi - tai minunkaan äitini sen puoleen - saisi päättää ja määrätä perheemme elämästä ja miksi tälle ei saisi laittaa rajoja, jos se itsestä tuntuu epämukavalta.
Asioista sanominen kauniisti ei auttanut, napakammasta ilmaisusta anoppi loukkaantui eikä toisaalta edes halunnut nähdä omaa toimintaansa millään tavoin. Eli keskustele siinä sitten...
Mies pääsi myöhemmin yli hissukoinnistaan, mikä auttoi kummasti. Välit ovat meillä sinne päin viileät. Lapset kyläilevät anopin luona silloin tällöin, mutta siihen se valitettavasti jääkin. Näin on tosin helpompi miehen kannalta (ei halua kyläillä vanhemmillaan äitinsä temppujen ja sanomisten vuoksi) ja minunkin kannaltani. Jos voidaan tulla toimeen vain niin, että joku muu on koko ajan päättämässä kaikesta, eikä ymmärrä yli kolmikymppisen pariskunnan elää haluamallaan tavalla, niin ei sitten.
Toki aivan varmasti on asioita, joissa me olisimme voineet menetellä toisin. Mutta olisiko tosiaan ollut liikaa vaadittu, että olisimme välttyneet vuosikausien määräilyltä ja sitä seuranneelta äkäilyltä, kun meillä olikin erilainen näkemys?
Mun anoppi on joskus todennut, että totuuden saa aina sanoa. Totuuksia, kuten Suomessa lapset ovat aloittaneet kiinteät ruuat perunalla vuosiTUHANSIA, kun ei hyväksynyt mun valintaa lapsen aloittaessa kiinteiden ruokien syömisen. Mun verhot on rumat. Mun vanhemmat on tyhmiä. Mä ostan lapsille epäsopivia ja rumia vaatteita (kun en halunnut, että anoppi teettää alle vuoden ikäiselle lapselle Jussi-paidan). Lista jatkuisi vielä pitkään...
Taitaa olla mulla ja anopilla vähän eri käsitys siitä, mikä on totuus, ja mikä mielipide.
Noiden "totuuksien" ainoa tarkoitus on loukata minua. Eipä sillä, en ole ainoa, jolla anoppi on inhottava. Tuta saa esim. hänen dementtinen miehensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummonmummo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!
Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.
Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.
Minäkin olen anoppi, tosin miniää minulla ei ole, koska molemmat lapseni ovat heteronaisia. Eli kaksi vävyä on.
Mutta kuinka se onkaan vaikeaa olla aikuisen lapsen äiti. Kun tuntuu että joka sanan puolikaskin tulee tulkituksi ja jyrisee aikuisen lapseni mielessä. Tahdon oikeasti lapseni olevan onnellinen, mutta tottakai ikävöin häntä ja haluaisin häntä tavata.
Tyypillistä viestintää:
M: Ootteko tulossa pääsiäisenä meille? Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa.
tytär: niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?
M: No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat.
tytär: no mä en osaa yhtään sanoo, katotaan nyt sitten...
Ja viikon kuluttua edellisestä:
M: niin ootteko tulossa jonain päivänä syömään?
Tytär: No ko ei me sitte oltu tervetulleita niin ollaan varattu nyt jo matka.
M: Herranjestas tottakai olette tervetulleita ja haluan teitä nähdä. Mimmonen matka?
Tytär: Risteilylle mennään (pv -pv)
M: No haluutteko sitte maanantaina tulla meille syömään ja nähtäis muutenkin?
Tytär: No kyl me kuule halutaan myös sitä omaa juhlaa viettää joten ei me nyt tulla teille
Jippii. Oon täysin epäonnistunut äiti.
Mainittakoon, että koska vaan jossain on joku ongelma tyttären elämässä, niin apuni on tarpeellinen ja välttämätön siinä siunaaman hetkessä.
No täytyy sanoa, että kysymyksesi pääsiäisenvietosta on aika omituisesti esitetty. Eihän tuosta kysymyksestä tosiaan saa tolkkua että kysytkö jostain tavasta ja velvollisuudesta ja toivoisitko että tulisivat vai eivät. Aika epäkohteliaasti esitetty, etkä varsinaisesti edes kutsu heitä vaan kysyt "Ootteko tulossa?" Eli oletat että olisivat kenties tulossa pyytämättäkin(?) Ja sitten vihjailet ettei välttämättä tarvi tulla kuitenkaan. ööö.
Miten olisi ihan normaali kysymys vaikka näin:
"Hei, haluaisitteko tulla meille käymään pääsiäisenä? (Olisi mukava nähdä.)" tai "Hei, mitä kuuluu? Onko teillä jo pääsiäissuunnitelmia, haluaisitteko tulla joku päivä meille syömään?"
Mitä tuo ihme selittely kysymyksessäsi oikein on?
"Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa."
Ei noin. Anna nyt tyttäresi ensin vastata ihan omasta puolestaan että mitä ovat suunnitelleet ja mitä haluavat. Ja kunniota sitä päätöstä sitten kun vastaa. Olet ilmeisesti joskus aiemmin sitten loukkaantunut kun eivät ole tulleetkaan jonain juhlapäivinä toiveestasi huolimatta?
edellinen jatkaa..
Seuraavaksi tyttäresi kysyy ihan suoraan että haluatko heidät käymään vai et (,kun kysymyksesi ja selittelysi oli niin outo):
"niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?"
Miksi et vastaa suoraan kysymykseen että toivoisit että he tulisivat, jos niin asia kerran on? Sen sijaan jatkat kryptistä selittelyä ja vastaat "...,ihan miten teille sopii, ...":
"No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat."
Siis täh? Mitä hankalaa olisi ollut vastata ja oikaista heti alkuunsa väärinkäsitys: "Olisi todella mukava jos tulisitte! Ei ole muuta menoa sovittu."
En siis ihmettele että väärinkäsitys jäi voimaan, tytärtä harmitti sun käytös ja teki sitten toiset suunnitelmat pääsiäiseksi.
Anteeksipyytelevä asenteeni ja selittelyni kuulostaan itsestänikin oudolta, mutta sillä on taustansa. Jouluna sain haukut tyttäreltä, koska olin kuulemma painostanut heidät joulukylään (kutsumalla) ja olivat sitten joulusta umpiuupuneita, kun olivat joka päivä joulun aikaan eri paikoissa. Silloin totesin että toki ymmärrän että he ovat väsyneitä niin paljon reissattuaan, ja että vaikka minusta on heitä ihana nähdä, en halua painostaa ketään meille. Tytär siihen sitten tuhahti että pääsiäisenä ei he ainakaan lähde mihinkään, eikä ainakaan sukulaisiin, eikä ensi joulunakaan...
Huoh.
No eli teillä on tosiaan tällainen pidempään jatkunut huono kierre käynnissä. Muttet vastannut tuohon kun kysyin että oletko sitten joskus loukkaantunut kun eivät ole tulleet jonain jyhlapyhänä? Tai nyt voin kysyä lisäksi myös että olisitko pahastunut, jos he eivät olisi tulleet viime jouluna? Eli onko siinä jotakin perää että tyttäresi on kokenut painostusta? Yleensä tuollainen tunne ei ihan tyhjästäkään tule. (Kirjoitat ettet halua painostaa, mutta oletko kuitenkin painostanut?) Onko alunperin olettamuksesi ollut että tietenkin tulevat jouluna ja pääsiäisenä jne? (Mitä itse asiassa hieman saattaa kieliä myös tuo kysymyksesi asettelu: "Oletteko tulossa?" Eikä esim. "Haluaisitteko tulla..")
Vaikutat myös pikkuisen marttyrointiin taipuvaiselta, ja keskustelutyylisi oli sanjesi mukaan "anteeksipyytelevää". Minulle se näyttäytyi kuitenkin myös epäkohteliaana, kiertelevänä ja epäselvänä. Suoraan kysymykseen ei vastattu jne.
Mutta ehkä tärkeintä tässä olisi miten tämän huonon kierteen välillänne nyt saisi korjattua paremmaksi? Itsehän et voi muuttaa kuin omaa käytöstäsi, josta saattaa seurata toki jokin positiivinen kierre. Joten neuvoni sulle olisi että koita kommunikoida mahdollisimman suoraan, ystävällisesti ja rehellisesti, samalla kunnioittaen tyttäresi omaa elämää ja valintoja. (Niille on varmasti syynsä, vaikkei sulle kaikkea juurta jaksaen aina selitettäisikään.) Ja mieti myös tuota painostusasiaa, mistä sulle on jo sanottu. Onko sinulla tytärtäsi kohtaan tiettyjä odotuksia ja oletuksia, joita et ääneenkään välttämättä sano, tai kaikkea edes itsekään aina tiedosta? Tuollaiset odotukset ja sanattomat vaatimukset voivat myös aiheuttaa aikuisessa lapsessa tuollaista ärtymistä, koetaan painostusta ja se sotkee sitten myös kommunikoinnin.
Kuinkahan vanha tyttäresi on? Vähän päälle parikymppinen? Saattaa liittyä vielä noihin itsenäistymisasioihinkin ja oman elämän rakentamiseen. Ehkä sunkin pitää vielä paremmin ymmärtää että tyttäresi on nyt aikuinen ja suhteenne muuttuu? Olette tasa-arvoisia, ei enää aikuinen-lapsi. Hän alkaa elää nyt omannäköistään elämää, joka saatta erota paljonkin teidän perheen tavoista ja tottumuksista. Koita kunnioittaa sitä ja ehkä joudut luopumaan joistakin omista odotuksistasikin. Tsemppiä.
Kiitos tsempeistä.
Tytär on kolmekymppinen.
En koe painostaneeni, en edes vaikka kuinka tutkin viestinnän tapojani. Kolmen muun lapsen kohdalla tällaista ei ole (tyttö on kolmas eli toiseksi nuorin).
Tämä tytär on ollut se, joka vauvana oli eniten minussa "kiinni". Uhmaikä tuli aikaisin ja oli kohtalaisen reipas, ja murrosikä tuli melko myöhään ja oli todella vaikea. Tyttö oireili anorektisesti ja viilteli, onneksi saimme hänet terapiaan aika nopeasti, ja terapia auttoikin. Minusta on usein tuntunut, että sanon mitä tahansa, tämä tytär kuulee sanani jotenkin eri tavalla kuin muut.
Olen surullinen tilanteesta. Rakastan tyttöäni ja ikävöin häntä. Mutta en missään tapauksessa halua painostaa enkä tehdä hänen elämäänsä vaikeaksi. Minun on vaikeaa osata toimia oikealla tavalla, kun tunnen että aina menee pieleen.
Aiheeni monella tapaa on pielessä ketjun varsinaisesta aiheesta. Jos ei sitten sitä kautta, että jotkut tekijät voivat vain tehdä sen, että jollaintoiselle on vaikea viestiä "oikein" ja jotakin toista on vaikea tulkita "oikein". Syistä, joita ei ehkä aina tiedosteta ollenkaan. Näin saattaa olla myös anoppien ja miniöiden suhteissa.
Täällä on heti kaikki läskit vihaamassa sua kun et halua lihota ja anoppis yrittää sabotoida kehoasi tahallaan. Läskeillä on tapana tehdä tollasta, lähes joka ikinen niistä yrittää aina tyrkyttää kuvottavaa roskaruokaa kaikille muille tuodakseen ne alas omalle tasolleen.
Vierailija kirjoitti:
Anopin puuttuminen on ap:n tapauksessa voinut olla kertaluontoista tai sitten ihan pidempiaikaista. Meillä sitä kesti useamman vuoden.
Meillä anoppi on puuttunut lasten lukumäärään, häihin, perhejuhliin yleensä, sisustukseen, ripittänyt minut koska amk-tutkintoa opiskellessani en voinutkaan samaan aikaan enää tehdä 100% työaikaa mikäli halusin olla perheeni kanssa, arvostellut tapaamme tehdä mitä tahansa asioita ja suuttunut/loukkaantunut, kun ei olla tehty hänen ideoitaan mukaillen. Minut on käyty haukkumassa kodissamme muutaman kerran, aiheena ihan nämä edellämainitut ja melkeinpä mikä tahansa muukin.
Lapsia (5 kpl) kohtaan hän on ollut epätasa-arvoinen, yksi oli suosiossa ja toiset neljä ruikuttivat rannalla... Tässäkin vika kuulemma meissä, emme voi sanella ehtoja, millä tavoin hän toteuttaa isovanhemmuuttaan. Meistä vanhempien tehtävä kuitenkin on myös pitää omien lastensa puolta ja varmistaa, ettei heitä kohdella väärin.
Mies oli alkuun melkoinen tossukka eikä osannut pitää perheensä puolia. Äidille ei edes voinut sanoa, että "Ei" ilman pelkoa siitä, että äiti suuttuu - tai jopa, että välit menee. Minä taas en voinut ymmärtää, miksi anoppi - tai minunkaan äitini sen puoleen - saisi päättää ja määrätä perheemme elämästä ja miksi tälle ei saisi laittaa rajoja, jos se itsestä tuntuu epämukavalta.
Asioista sanominen kauniisti ei auttanut, napakammasta ilmaisusta anoppi loukkaantui eikä toisaalta edes halunnut nähdä omaa toimintaansa millään tavoin. Eli keskustele siinä sitten...
Mies pääsi myöhemmin yli hissukoinnistaan, mikä auttoi kummasti. Välit ovat meillä sinne päin viileät. Lapset kyläilevät anopin luona silloin tällöin, mutta siihen se valitettavasti jääkin. Näin on tosin helpompi miehen kannalta (ei halua kyläillä vanhemmillaan äitinsä temppujen ja sanomisten vuoksi) ja minunkin kannaltani. Jos voidaan tulla toimeen vain niin, että joku muu on koko ajan päättämässä kaikesta, eikä ymmärrä yli kolmikymppisen pariskunnan elää haluamallaan tavalla, niin ei sitten.
Toki aivan varmasti on asioita, joissa me olisimme voineet menetellä toisin. Mutta olisiko tosiaan ollut liikaa vaadittu, että olisimme välttyneet vuosikausien määräilyltä ja sitä seuranneelta äkäilyltä, kun meillä olikin erilainen näkemys?
Olen moneen kertaan todennut anopin puuttuvan kaikenlaiseen jatkuvasti. En silti halua hirveästi mässäillä yksityiskohdilla. Anoppihan saattaa vaikka lukea ketjun ja tunnistaa itsensä, jolloin perhesuhteet menevät vielä enemmän solmuun. Kaipaan vertaistukea, siksi tämän ketjun perustikän.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mieheni suvun puolella nuo valtataistelut ovat henki ja elämä. Näin on myös mieheni kohdalla, minkä seurausten vuoksi emme enää asu yhdessä.
En ole noita valta- ja alistusjuttuja läheisiin koskaan ymmärtänyt, siksi olin ihan pihalla mieheni oudolta tuntuvan käytöksen kanssa.
Eikö hän haluakaan hoitaa hommaa ja löytää ratkaisua? Eikö riitä että asiat ovat hyvin ja on leppoisaa? Ei. Pitää hakea draamaa, koska siitä saa jotain kiksejä.
Ennen olin niin hölmö, että kaikin tavoin yritin rakentaa sopua ja yhteisymmärrystä, kunnes lopulta tajusin, että siihen tarvitaan kaksi. Jos ei ole yhteistä päämäärää, ei kannata yhdessä yrittää.
Mieheni on rajaton ja niin on anoppikin. Appiukko on taas uskomaton riidanhaastaja, jonka pitää saada sitä draamaa keinolla millä hyvänsä. Vaikka keksimällä jotain outoja syytöksiä ja jankkaamalla niistä maailman tappiin - jos niitä siis jää kuuntelemaan. Jotta sitten seuraavaksi voisi uhriutua ja syytellä, kun ei ole välit ok.
Miten sitten toimia ihmisten kanssa, jotka haluavat valtataistelua, kun itseä ei samat pelit kiinnosta?
Avainsana on välimatka. Ei pidä lähteä typeriin keskusteluihin mukaan eikä yrittää vääntää rautalangasta, kun toinen ei edes halua ymmärtää.
Asumusero mieheni kanssa on mahdollistanut sen, että voin häipyä paikalta kun rajaton käytös alkaa. Nimittely, kiukuttelu, minun syyttely omista laiminlyönneistään ja nämä perinteiset. Hän kun ei usko sanaa ei, vaan se provosoi kahta pahempaan.
Anoppi ja appiukko taas ovat tapauksia, jotka ovat siellä jossain. Eronneet nämäkin, eivät jaksaneet edes toisiaan. Mies voi heihin pitää halutesaan yhteyttä, minä en. Eikä näille kahdelle ole varmasti tulossa kutsuja minkäänlaisiin lasten juhlatilaisuuksiin.
Kaikkien kanssa tulee toimeen, kunhan välimatka on oikea.
Peliähän näytät jatkavan. Eikä niitä lapsia ole olemassa isovanhemmille jos ei tekemisissä olla. turhaan kutsuja lähettäisit.
Lopeta jo jankkaajatrolli. Kukaan muu kuin keksimäsi ”muut” henkilöt eivät halua kuulla enempää jankkaustasi. Ihan oikeasti, ole jauhanut koko päivän. Lopeta jo palstailu.