Valtataistelu anopin kanssa. Loppuuko se koskaan?
Minulla on hyvä, mutta hiukan jännitteinen suhde anoppiini. Lapset ovat vielä pieniä. Olen taitava väistelemään ristiriitatilanteita. Riitoja ei siis hirveästi ole, mutta varuillaan saa anopin seurassa olla.
Onko jollain täällä sellaista kokemusta, että tämä valtataistelu olisi loppunut johonkin? Esimerkiksi lasten kasvamiseen vähän vanhemmiksi yms.? Vai pitääkö minun asennoitua siten, että tälläisena tämä suhde anoppiin nyt näin lasten syntymän jälkeen tulee jatkumaan vuodesta toiseen?
Kommentit (500)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummonmummo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!
Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.
Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.
Minäkin olen anoppi, tosin miniää minulla ei ole, koska molemmat lapseni ovat heteronaisia. Eli kaksi vävyä on.
Mutta kuinka se onkaan vaikeaa olla aikuisen lapsen äiti. Kun tuntuu että joka sanan puolikaskin tulee tulkituksi ja jyrisee aikuisen lapseni mielessä. Tahdon oikeasti lapseni olevan onnellinen, mutta tottakai ikävöin häntä ja haluaisin häntä tavata.
Tyypillistä viestintää:
M: Ootteko tulossa pääsiäisenä meille? Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa.
tytär: niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?
M: No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat.
tytär: no mä en osaa yhtään sanoo, katotaan nyt sitten...
Ja viikon kuluttua edellisestä:
M: niin ootteko tulossa jonain päivänä syömään?
Tytär: No ko ei me sitte oltu tervetulleita niin ollaan varattu nyt jo matka.
M: Herranjestas tottakai olette tervetulleita ja haluan teitä nähdä. Mimmonen matka?
Tytär: Risteilylle mennään (pv -pv)
M: No haluutteko sitte maanantaina tulla meille syömään ja nähtäis muutenkin?
Tytär: No kyl me kuule halutaan myös sitä omaa juhlaa viettää joten ei me nyt tulla teille
Jippii. Oon täysin epäonnistunut äiti.
Mainittakoon, että koska vaan jossain on joku ongelma tyttären elämässä, niin apuni on tarpeellinen ja välttämätön siinä siunaaman hetkessä.
No täytyy sanoa, että kysymyksesi pääsiäisenvietosta on aika omituisesti esitetty. Eihän tuosta kysymyksestä tosiaan saa tolkkua että kysytkö jostain tavasta ja velvollisuudesta ja toivoisitko että tulisivat vai eivät. Aika epäkohteliaasti esitetty, etkä varsinaisesti edes kutsu heitä vaan kysyt "Ootteko tulossa?" Eli oletat että olisivat kenties tulossa pyytämättäkin(?) Ja sitten vihjailet ettei välttämättä tarvi tulla kuitenkaan. ööö.
Miten olisi ihan normaali kysymys vaikka näin:
"Hei, haluaisitteko tulla meille käymään pääsiäisenä? (Olisi mukava nähdä.)" tai "Hei, mitä kuuluu? Onko teillä jo pääsiäissuunnitelmia, haluaisitteko tulla joku päivä meille syömään?"
Mitä tuo ihme selittely kysymyksessäsi oikein on?
"Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa."
Ei noin. Anna nyt tyttäresi ensin vastata ihan omasta puolestaan että mitä ovat suunnitelleet ja mitä haluavat. Ja kunniota sitä päätöstä sitten kun vastaa. Olet ilmeisesti joskus aiemmin sitten loukkaantunut kun eivät ole tulleetkaan jonain juhlapäivinä toiveestasi huolimatta?
edellinen jatkaa..
Seuraavaksi tyttäresi kysyy ihan suoraan että haluatko heidät käymään vai et (,kun kysymyksesi ja selittelysi oli niin outo):
"niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?"
Miksi et vastaa suoraan kysymykseen että toivoisit että he tulisivat, jos niin asia kerran on? Sen sijaan jatkat kryptistä selittelyä ja vastaat "...,ihan miten teille sopii, ...":
"No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat."
Siis täh? Mitä hankalaa olisi ollut vastata ja oikaista heti alkuunsa väärinkäsitys: "Olisi todella mukava jos tulisitte! Ei ole muuta menoa sovittu."
En siis ihmettele että väärinkäsitys jäi voimaan, tytärtä harmitti sun käytös ja teki sitten toiset suunnitelmat pääsiäiseksi.
Kyllä niitä hirviöanoppeja vaan on, vaikka täällä rajattomat ja ilmeisen häiriintyneet jankkaajat yrittävät häiriöisen ihmisen kieroon tyyliin selitellä epätervettä käyttäytymistä normaaliksi. Se on muuten häiriintyneiden ihmisten tavaramerkki, yrittää selitellä jokaisen persoonaltaan ja mieleltään normaalin ihmisen mielestä törkeä käytös jotenkin arkipäiväiseksi ja harmittomaksi.
Isäni äiti oli aivan sekopäinen ihminen. Isäni ja äitini sekä vanhemmat sisarukseni joutuivat asumaan sekopää mummoni luona talon rakennuksen aikoihin. Mummoni oli komentanut äitini pesemään kaikki talon ikkunat yövuoron jälkeisenä päivänä, äitini teki raskasta työtä syöpäosastolla. Äitini oli todella kiltti ja herttainen ihminen, oli kaikki itsensä haukkumiset ja muut antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta ei suostunut ikkunoita pesemään juuri sillä hetkellä, koska talon rakennuksessa oli kriittisiä vaiheita menossa, rakennustyömaalla piti olla ja tehdä vuorotyötä sairaalassa. Ja mitä mummoni teki? Heitti koko perheen yötä vasten pihalle, vaihdatti lukot, kasasi tavarat jätesäkkeihinjotka odotti lastenlapsia ja vanhempia pihamaalla, kun rakennuksilta kotiuduttiin.
Äitini sairastui syöpään ja kuoli. Kuolinvuoteelle tämä sekopää mummoni ujuttautui hakemaan anteeksi antoa törkeästä käyttäytymisestään. Mummoni on todella sairas ihminen persoonaltaan. Aikoinaan hakkasi lapsiaan kuin vierasta sikaa ja odotti mm. isääni kirveen kanssa vastassa, oli hakannut kirveellä keittiön pöytää paskaksi odottelun aikana ja seisottanut muita lapsiaan tämän performanssin todistajana. Yksi isäni sisaruksista pyörtyi episodin aikana pelosta.
En koskaan pitänyt mummostani, vaikka hän rahoilla ja lahjoilla yritti lahjoa. Oli aina kännissä ja lopun aikaa käytti alkoa ja lääkkeitä sekaisin. Nolasi aina itsensä ja muut ja teki sitä ihan tietoisesti. Oli rajaton, töykeä, häiriintynyt ihminen. En surrut kun kuoli.
Että rajattomat mummot, kyllä se teidän käytös näkyy lapsenlapsille. Mitä vanhemmaksi lapsenlapset kasvavat, sen vähemmät haluavat olla tekemisissä häiriintyneen ihmisen kanssa. Eikä lapsi todellakaan pidä siitä, että vanhempia haukutaan lapsen selän takana, sitäkin tämä mummo minulle teki.
Oman anoppini kanssa olen hyvissä väleissä. Hän on normaali, rajat tunteva kohtelias ja lämmin ihminen. Ei luule omistavansa miestäni, vaan on antanut kasvaa aikuiseksi. Isäni on valitettavasti oman äitinsä traumatisoitunut alkoholisti. Juo tuskaansa ja muistojaan pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi muuttui vasta kun sairastui vakavasti. Lopussa oli jo hyvinkin lämpimät välit.
En nyt tarkoita pahalla, mutta voi helvetti että tällainen on ärsyttävää. Ensin ollaan hankalia vuosikymmeniä, mutta kun sairastutaan ja loppu lähestyy, aletaankin mielistelemään ja odotetaan palvelua. Ei ne ihmisen tekemiset ja tekemättä jättämiset mihinkään enää muutu, vaikka kuinka olisi sen viimeisen sairasvuotensa kuinka ystävällinen tahansa.
Todellakin ärsyttävää. Olen pian 50-vuotta ollut tilanteessa, jossa anoppi mielistelee, kun tarvitsee jotakin ja muuten nokkii.
Olen sen ajan ihminen, jolloin on kasvatettu kunnioittamaan vanhempia ihmisiä, joten harvoin olen vastaan sanonut.
t.mummeli
Miksi anopilta pitäisi hyväksyä huonompaa käytöstä kuin muilta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummonmummo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!
Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.
Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.
Minäkin olen anoppi, tosin miniää minulla ei ole, koska molemmat lapseni ovat heteronaisia. Eli kaksi vävyä on.
Mutta kuinka se onkaan vaikeaa olla aikuisen lapsen äiti. Kun tuntuu että joka sanan puolikaskin tulee tulkituksi ja jyrisee aikuisen lapseni mielessä. Tahdon oikeasti lapseni olevan onnellinen, mutta tottakai ikävöin häntä ja haluaisin häntä tavata.
Tyypillistä viestintää:
M: Ootteko tulossa pääsiäisenä meille? Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa.
tytär: niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?
M: No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat.
tytär: no mä en osaa yhtään sanoo, katotaan nyt sitten...
Ja viikon kuluttua edellisestä:
M: niin ootteko tulossa jonain päivänä syömään?
Tytär: No ko ei me sitte oltu tervetulleita niin ollaan varattu nyt jo matka.
M: Herranjestas tottakai olette tervetulleita ja haluan teitä nähdä. Mimmonen matka?
Tytär: Risteilylle mennään (pv -pv)
M: No haluutteko sitte maanantaina tulla meille syömään ja nähtäis muutenkin?
Tytär: No kyl me kuule halutaan myös sitä omaa juhlaa viettää joten ei me nyt tulla teille
Jippii. Oon täysin epäonnistunut äiti.
Mainittakoon, että koska vaan jossain on joku ongelma tyttären elämässä, niin apuni on tarpeellinen ja välttämätön siinä siunaaman hetkessä.
No täytyy sanoa, että kysymyksesi pääsiäisenvietosta on aika omituisesti esitetty. Eihän tuosta kysymyksestä tosiaan saa tolkkua että kysytkö jostain tavasta ja velvollisuudesta ja toivoisitko että tulisivat vai eivät. Aika epäkohteliaasti esitetty, etkä varsinaisesti edes kutsu heitä vaan kysyt "Ootteko tulossa?" Eli oletat että olisivat kenties tulossa pyytämättäkin(?) Ja sitten vihjailet ettei välttämättä tarvi tulla kuitenkaan. ööö.
Miten olisi ihan normaali kysymys vaikka näin:
"Hei, haluaisitteko tulla meille käymään pääsiäisenä? (Olisi mukava nähdä.)" tai "Hei, mitä kuuluu? Onko teillä jo pääsiäissuunnitelmia, haluaisitteko tulla joku päivä meille syömään?"
Mitä tuo ihme selittely kysymyksessäsi oikein on?
"Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa."
Ei noin. Anna nyt tyttäresi ensin vastata ihan omasta puolestaan että mitä ovat suunnitelleet ja mitä haluavat. Ja kunniota sitä päätöstä sitten kun vastaa. Olet ilmeisesti joskus aiemmin sitten loukkaantunut kun eivät ole tulleetkaan jonain juhlapäivinä toiveestasi huolimatta?
edellinen jatkaa..
Seuraavaksi tyttäresi kysyy ihan suoraan että haluatko heidät käymään vai et (,kun kysymyksesi ja selittelysi oli niin outo):
"niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?"
Miksi et vastaa suoraan kysymykseen että toivoisit että he tulisivat, jos niin asia kerran on? Sen sijaan jatkat kryptistä selittelyä ja vastaat "...,ihan miten teille sopii, ...":
"No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat."
Siis täh? Mitä hankalaa olisi ollut vastata ja oikaista heti alkuunsa väärinkäsitys: "Olisi todella mukava jos tulisitte! Ei ole muuta menoa sovittu."
En siis ihmettele että väärinkäsitys jäi voimaan, tytärtä harmitti sun käytös ja teki sitten toiset suunnitelmat pääsiäiseksi.
Anteeksipyytelevä asenteeni ja selittelyni kuulostaan itsestänikin oudolta, mutta sillä on taustansa. Jouluna sain haukut tyttäreltä, koska olin kuulemma painostanut heidät joulukylään (kutsumalla) ja olivat sitten joulusta umpiuupuneita, kun olivat joka päivä joulun aikaan eri paikoissa. Silloin totesin että toki ymmärrän että he ovat väsyneitä niin paljon reissattuaan, ja että vaikka minusta on heitä ihana nähdä, en halua painostaa ketään meille. Tytär siihen sitten tuhahti että pääsiäisenä ei he ainakaan lähde mihinkään, eikä ainakaan sukulaisiin, eikä ensi joulunakaan...
Huoh.
Olisiko mahdollista jättää tuollanen vierailu, missä joutuu väkisin syömään makeita vaikka kokonaan väliin?
Vierailija kirjoitti:
Joskus luin yhden selityksen sille, miksi toisinaan anopin on vaikea asettua luontevasti omaan rooliinsa ja hän pyrkii hallitsemaan ja sekaantumaan lapsiperheen elämää.
Tällainen anoppi ei ole sinut ikääntymisensä kanssa. Hän ei alitajuisesti hyväksy sitä, että on jo vanha ihminen, jonka päivittäinen elämä ei enää pyöri pikkulasten hoitamisen ympärillä, vaikka sellaisia lähipiirissä olisikin.
Jos hän hyväksyisi ikääntymisensä, hän antaisi lapsiperheen vanhempien itse rauhassa opetella uusiin rooleihinsa. Ja pyrkisi päsmäröinnin sijaan tukemaan perhettä ja lapsensa parisuhdetta lapsen itse valitsemaan kumppaniin.
Kommentoisin tähän, että jos sanon mitään mielipiteitäni, niin olen vanha höppäna, mutta kun hoidan lastenlapsiani viitenä päivänä viikossa ja pidän suuni kiinni, olen nuorekas ja reipas ja fiksu.:DDDDDDDD
Kerron vielä, että minulla ei ole mielipiteitä ja ohjeita joka asiaan, vaan ainoastaan korkean koulutkseni tietystä alasta tietoihini liittyviin asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä niitä hirviöanoppeja vaan on, vaikka täällä rajattomat ja ilmeisen häiriintyneet jankkaajat yrittävät häiriöisen ihmisen kieroon tyyliin selitellä epätervettä käyttäytymistä normaaliksi. Se on muuten häiriintyneiden ihmisten tavaramerkki, yrittää selitellä jokaisen persoonaltaan ja mieleltään normaalin ihmisen mielestä törkeä käytös jotenkin arkipäiväiseksi ja harmittomaksi.
Isäni äiti oli aivan sekopäinen ihminen. Isäni ja äitini sekä vanhemmat sisarukseni joutuivat asumaan sekopää mummoni luona talon rakennuksen aikoihin. Mummoni oli komentanut äitini pesemään kaikki talon ikkunat yövuoron jälkeisenä päivänä, äitini teki raskasta työtä syöpäosastolla. Äitini oli todella kiltti ja herttainen ihminen, oli kaikki itsensä haukkumiset ja muut antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta ei suostunut ikkunoita pesemään juuri sillä hetkellä, koska talon rakennuksessa oli kriittisiä vaiheita menossa, rakennustyömaalla piti olla ja tehdä vuorotyötä sairaalassa. Ja mitä mummoni teki? Heitti koko perheen yötä vasten pihalle, vaihdatti lukot, kasasi tavarat jätesäkkeihinjotka odotti lastenlapsia ja vanhempia pihamaalla, kun rakennuksilta kotiuduttiin.
Äitini sairastui syöpään ja kuoli. Kuolinvuoteelle tämä sekopää mummoni ujuttautui hakemaan anteeksi antoa törkeästä käyttäytymisestään. Mummoni on todella sairas ihminen persoonaltaan. Aikoinaan hakkasi lapsiaan kuin vierasta sikaa ja odotti mm. isääni kirveen kanssa vastassa, oli hakannut kirveellä keittiön pöytää paskaksi odottelun aikana ja seisottanut muita lapsiaan tämän performanssin todistajana. Yksi isäni sisaruksista pyörtyi episodin aikana pelosta.
En koskaan pitänyt mummostani, vaikka hän rahoilla ja lahjoilla yritti lahjoa. Oli aina kännissä ja lopun aikaa käytti alkoa ja lääkkeitä sekaisin. Nolasi aina itsensä ja muut ja teki sitä ihan tietoisesti. Oli rajaton, töykeä, häiriintynyt ihminen. En surrut kun kuoli.
Että rajattomat mummot, kyllä se teidän käytös näkyy lapsenlapsille. Mitä vanhemmaksi lapsenlapset kasvavat, sen vähemmät haluavat olla tekemisissä häiriintyneen ihmisen kanssa. Eikä lapsi todellakaan pidä siitä, että vanhempia haukutaan lapsen selän takana, sitäkin tämä mummo minulle teki.
Oman anoppini kanssa olen hyvissä väleissä. Hän on normaali, rajat tunteva kohtelias ja lämmin ihminen. Ei luule omistavansa miestäni, vaan on antanut kasvaa aikuiseksi. Isäni on valitettavasti oman äitinsä traumatisoitunut alkoholisti. Juo tuskaansa ja muistojaan pois.
Onpa suvussasi surullisia ihmiskohtaloita! Ikävä kuulla äitisi ja isäsi kohtalosta. Mitä tämän ketjun kommentoijiin tulee, niin trolli erottuu kommenteissaan kirjoitustyylillään muista kuin lapsen pahvinpalalle väärentämä euron kolikko. Hänellä on ilmeisesti jokin pakkomielle jankuttaa täällä saadakseen muilta huomiota.
Onko se niin nuukaa, jos toimit anopin toiveiden mukaan. Ette kai teyhteistaloudessa asu joten ei siihen tarvitse joka päivä alistua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mistä puhut. Ei kannata vältellä ja yrittää jotenkin järjestää huomaamatta tilanteita niin että anopilla ei olisi "valtaa niihin", vaan opetella määrittämään omat henkilökohtaiset rajat selviksi ja näkyviksi, sekä lasten rajat myös. Yhdessä miehen kanssa määritätte perheenne rajat, ja se vaatii avointa keskustelua miehen kanssa anopin käytöksestä ja siitä mitä sinä toivot perhe-elämältä.
Jos anoppi on sellainen, että haluaisi jotenkin määrittää ja kontrolloida perheenne elämää (tai pahimmillaan tulla teidän ja lasten "väliin") niin tuolla tavalla väistellen ja varoen luot vain anopille optimaalista tilannetta siihen, kun lapset ovat jo isompia ja pitävät itse yhteyttä isovanhempiin. Sun pitää opettaa lapsillesi reippaan käytöksen avulla, että törppöä käytöstä ei pidä sietää ja oma perhe on oma perhe - kukaan ei kävele teidän vanhempien yli.
Jos haluat, niin kerro ihmeessä pahimmat tilanteet tänne. Kyllä täällä olla monillakin kokemusta aiheesta.
Onhan tässä kaikenlaisia isoja ja pieniä kiistoja välillä ollut. Tässä ihan tällainen lievä esimerkki siitä millaista vuorovaikutus anopin kanssa yleensä on:
Minä: "Viemme lapsen tähän tapahtumaan."
Anoppi: Hauska idea! Sinne me miehen kanssa lapsen viemmekin."
Minä: "Ei, vaan tämä on meidän perheen juttu. Haluamme tehdä lapsen kanssa kivoja asioita."
Anoppi: "Niin mekin. Siksi me lapsen viemmekin sinne."
Minä: "Ette vie. Me olemme vanhempia ja menemme tuonne lapsen kanssa."
Mies huutaa taka-alalla: "Älkää kinastelko. Voihan lapsen viedä tapahtumaan vaikka moneen kertaan."Kun vuorovaikutus on tätä, niin en hirveän usein anopin seurassa jaksa olla. Hän on taitava lasten kanssa, mutta kova neuvomaan ja päsmäröimään muita. En siis yleensä ole paikalla, jos hän lasten seurassa joskus hetken tahtoo olla.
Ap
En ymmärrä mikä vika asioissa on tässä esimerkissä. Miksi ao on näin mustasukkainen. Eikö keksi muuta tekemistä lapsen kanssa. Tai miksi tapahtumaan ei voi mennä kahta kertaa.
Tai jopa antaa anopin ja lapsen mennä ja jäädä itse lepäämään. Iloita sitten lapsen kanssa kivasta päivästä mummin kanssa.
Itse olen teinien äiti. Seuraavaksi kai jonkun anoppi. En muista olleeni lapsista tai anopin kanssa tehdyistä asioista mustasukkainen. Perheenä saa kyllä olla jokainen riittävästi.Tämä on tällaistä ihan koko ajan. Anoppi tarttuu milloin mihinkin asiaan ja yrittää määrätä mitä tehdään. Tuossa esimerkissä olin itse jo suunnitellut jutun ja etsinyt tapahtumasta tietoa. Jos anoppi jotakin lapsen kanssa haluaisi puuhata, niin hän saa itse nähdä vaivaa keksiäkseen sen, mitä se voisi olla. Jos ehdotus sopii vanhemmille, niin sitten lupa lähteä lapsen kanssa jonnekin järjestyy. Toisen juttuja ei kuitenkaan väkisin voi itselleen napata. Äidin ja lapsen välinen aika on myös molemmille tärkeää.
Ap
Siis asuuko se anoppi teillä vai miten hänen läsnäoleessaan tulee aina nuo suunnitelmat puheeksi? Vai onko niin, et lähdette kauemmas anopin luo vierailemaan ja teette siellä koko ajan omia suunnitelmia, kun anoppi on odottanut yhdessäoloa? Käytätte anoppilaa vaan majoitus- ja ruokailupaikkana?
Asiat kun harvoin ovat kovin yksioikoisia...
Vastaapa tähän, ap!
En mene anopin nurkkiin majailemaan. Sekoitat nyt minut johonkin toiseen kommentoijaan.
Ap
Ok. No millä tavalla nämä teidän suunnitelmat sitten tulevat aina puheeksi anopin läsnäollessa? Sehän se ongelma kaiketi oli? Jatkuva tuppautuminen... Miksette puhu niistä tapahtumista missä jo olitte? Ja voihan olla, et anoppi haluais joskus tehdä teidän kanssa yhdessä jotain?
Törmäsimme anoppiin ruokakaupassa ja vaihdoimme pari sanaa (en normaalit käytöstavat omaavana kehtaa leikkiä etten anoppia tunnista, jos perhettä moikataan).
Mutta se siitä, olin aloituksessa kiinnostunut pohtimaan onko tällainen kuvio muilla helpottanut jossain vaiheessa. Vaikuttaa siltä, ettei ole. Eli tällaista taitaa olla edessä vielä pitkään.
Lasten haluan kuitenkin mummon seurasta saavan nauttia, joten väleissä pyrin hänen kanssaan olemaan. Haluan silti, että vanhemmilla on myös jotain sananvaltaa siihen missä, miten ja milloin lasten kanssa puuhaillaan.
Ap
Joka kerta kun tää sama toistuva ongelma on ollut, olette törmänneet ruokakaupassa? Mua kiinnostaa todella paljon se asiayhteys, jossa nää keskustelut käydään, koska se vaikuttaa aivan olennaisesti siihen, miten asiat on tulkittavissa. Jostain syystä sinä, ap, kiertelet ja kaartelet jatkuvasti.
Noin utelias ihminen voikin pohtia noita juttuja vapaasti ihan vapaasti vaikka koko loppuelämänsä ajan. Etköhän jonkun minulle epäedullisen selityksen onnistu mielessäsi vielä keksimään. Sitä kun niin kovasti tunnut tässä hakevan ja yrittävän löytää sanoistani jotain sellaista mihin tarttua ja vääntää sen jälkeen valkoisen mustaksi.
Ap
Jaa'a kiertely ei kun jatkuu ja varmasti syystä.
Minäkin olisin halunnut tietääEri
Osta Seiska luettavaksi, jos jotain skandaaleilla mässäilyä kaipaat. Avaan omasta elämästäni täällä vain tasan sen verran kuin haluan.
Ap
Joo paitsi että jos kertoisit totuuden , paljastaisi se sinusta pikkusieluisen niuhottajan mitä todennäköisimmin.
Jos sinulla olisi todellista kerrottavaa, olisit jo rientänyt sen kirjoittamaan moneen kertaanVaikutat ilkeältä ihmiseltä. En halua keskustella kanssasi.
Ap
Etpä tietenkään. Vastailla jaksat kyllä mutta et pysty vastaamaan mitä täällä useampikin on kysynyt. Että missä se anoppi koko ajan pääsee puuttumaan asioihinne kun pidät etäisyyttä häneen.
Joku veikkasi että se puuttuminen oli kertaluontoinen juttu ja niin minäkin arvelen. Jos sen täällä nyt tunnustaisit niin muutkin ymmärtäisivät että vika ei taidakaan olla pelkästään anopista.
Vierailija kirjoitti:
Olisiko mahdollista jättää tuollanen vierailu, missä joutuu väkisin syömään makeita vaikka kokonaan väliin?
Ei kai sitä vierailua tarvitse jättää väliin.
Sano vain, että tykkäät kyllä leivoksista ja jäätelöstäkin, mutta nyt on pakko pitää tiukka linja ettei liho liikaa. Voit ehkä yhden pienen leivoksen ottaa, mutta jätä se siihen.
Vierailija kirjoitti:
Ap älä välitä noista jankkaajista, kunhan tahallaan yrittävät länkyttää! Täällä on meitä, jotka oikeasti tietävät miten hankalaa tuo tasapainoilu anopin suhteen voi olla ja miten väsyttävää se pahimmillaan on. Selvästikään anoppisi ei käy ihan täysillä. Onko miehesi tukenasi/miten hän näkee äitinsä? Oletteko miettineet terapiaa? Saisitte ammattilaisen näkökulman tilanteeseen ja tukea suhteen rajojen vahvistamiseen? Ei tuollainen malli teidän lapsillekaan kovin terve ole, kun anoppi tuollaisia puhelee!
Kiitos tuesta. 😊 Tästä perheneuvonnassa käymisestä olemme välillä miehen kanssa jutelleetkin. Periaatteessa suhtautuminen on molemmilla myönteinen, mutta kummankin väsymyksen takia asia ei ole oikein edennyt. Pitäisi taas nostaa asia esiin ja oikeasti ottaa yhteyttä sinne. Ehkä parisuhde voisi paremmin jos asioista keskustellessa saisi kuulla myös parisuhdeasioihin perehtyneen puolueettoman ulkopuolisen tahon näkemyksiä niihin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hyvä, mutta hiukan jännitteinen suhde anoppiini. Lapset ovat vielä pieniä. Olen taitava väistelemään ristiriitatilanteita. Riitoja ei siis hirveästi ole, mutta varuillaan saa anopin seurassa olla.
Onko jollain täällä sellaista kokemusta, että tämä valtataistelu olisi loppunut johonkin? Esimerkiksi lasten kasvamiseen vähän vanhemmiksi yms.? Vai pitääkö minun asennoitua siten, että tälläisena tämä suhde anoppiin nyt näin lasten syntymän jälkeen tulee jatkumaan vuodesta toiseen?
Se loppui kun otin pojastaan eron.
Meni pari vuotta kun poikansa uusi vaimo oli maailman ihanin ihminen, sitten tapahtui jotain (luultavasti sen uuden vaimon todellinen luonne paljastui) ja nykyään entinen anoppini soittelee minulle viikottain muuten vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hitsi, itse olen vain kateellinen, että jollain on anoppi tai oma äiti, joka on kiinnostunut lapsenlapsista! Ällöttää, että lapsista pitää riidellä. Eikö asiaa voisi katsoa myös lapsen näkökulmasta? Mummin kanssakin olisi varmasti mukavaa viettää aikaa?
Eiköhän lapsen näkökulmasta ole tärkeintä, että myös vanhempien kanssa tehdään niitä kivoja juttuja oman perheen kesken. Ei kaikkea täydy jakaa isovanhemmille. Vanhemmat ovat lapselle tärkeimmät ihmiset elämässä.
Tämä just musta on näissä anoppi-miniä-ketjuissa jotenkin huvittavaa ja samalla surullista.
Että ihmiset on niiiiin epävarmoja jopa omasta vanhemmuudestaan, että pelätään että anoppi tulee ja vie äidin paikan.
Kyllä ne vanhemmat on aina vanhempia, vaikka isovanhemmat tekisi miten ihania huippujuttuja niiden lastenlasten kanssa. Ihan se o itsestä kiinni jos alkaa petaamaan lapsille jotain kiristysasemaa sen perusteella kuka tarjoilee parhaat sirkushuvit. Ja silloin pitää sitten jo katsoa kaikessa rauhassa sinne peiliin.
Niin, sulla voi olla myös ehkä vähän vaikea ymmärtää, että on myös sellaisia mummoja, jotka yrittävät viedä oikeasti sen äidin paikan.
Ja vaikka eivät sitä pystyisikään viemään, niin aiheuttavat kyllä paljon harmia ja ahdistusta sekä vanhemmille että lapsenlapsille.
Kivaahan se on, jos mummolla on selvä oma paikkansa, ja hänelle tulee hyvä suhde lapseen. Tässäkin ketjussa on kyse kuitenkin siitä, että mummo ei tyydy mummon rooliin.
-Yksi kirjoittaneista, jonka anoppi kutsui itseä äidiksi lapsenlapselleen
(Haluaisinpa näiltä "anoppi on on aina ihana ja täydellinen mummo" -ihmisiltä selityksen tuohonkin ilmiöön, onko sekin vain mummon rakkautta ja äiti turhaan säikkyy, että mitä tässä tapahtuu? Äiti vaan omistushaluinen, kun kokee oudoksi mummon tarpeen nimittää itseä äidiksi lapsenlapselle?)
Jos mummo epähuomiossa sanoo pienelle äiti, ei ole vakavaa. Tai ottaa vauvan syliin... kuten sama äiti kauhisteli. Ei se anoppi siellä asu... ehtii äidin sylissä olla. Ja mummo tottuu sanomaan mummo
Ei ole elämää suurempaa draamaa tässäkäänEt selvästi ole lukenut ketjua, tai olet lukenut sen mitä olet halunnut lukea. Kyse ei ole ollut yhdessäkään tällaisessa kertomuksessa siitä, että välillä vahingossa sanoisi. Esimerkiksi minun anoppini nimitti itseään äidiksi n. 10 kertaa, joka tapaamisen aikana. Eikä ole dementikko.
Mitä haittaa tästä oli? 11. kerta meni jo oikein. Lapsi tietää kuka hänen äitinsä on.
Kerro nyt ihmeessä, mikä on se taustalla oleva ajatus tai tunne, jonka vuoksi ihminen sanoo toisen ihmisen lapselle itseään äidiksi kymmenen kertaa parin tunnin aikana? Sitähän minä kysyin.
Totta kai lapsi tunnistaa äitinsä. Kyse onkin nyt siitä, että väitit etteivät mummot ikinä yritä viedä äidin paikkaa. Jos näin on, niin miksi sitten joku nimittäisi itseä äidiksi lapsenlapselle jatkuvasti ja usein? Ja miksi ihmeessä se ei saisi tuntua lapsen äidistä pahalta ja oudolta, kun anoppi nimittää itseä äidiksi hänen lapselleen?
Unohdus tai ajatuksissaan olo ei voi olla selitys, jos se tapahtuu jokaisella tapaamisella useamman kerran. Kärjistetysti: jos anoppi nimittää itseä useammin äidiksi kuin mummoksi lapsenlapselle, niin mikä siinä on syy, jos ei halu olla äiti sille lapselle?
Siis onhan tuo aika käsittämätöntä että jatkuvasti mummo kutsuu itseään äidiksi. Jos nyt vahingossa pari kertaa kutsuu, niin syy voisi varmastikin olla siinä, että anoppihan tosiaan on äiti itsekin ja lapsenlapsen seurassa nuo tunteet ja tilanteet omasta äitiysajasta (pikkulapsiajasta) voi nousta pintaan ja ne sanonnat mitä silloin on ehkä käyttänyt, sotkeutuu nyt tähän nykytilanteeseen ja mummouteen. Lapsenlasta kohtaan nousee samankaltaisia rakkaudentunteita kuin aikoinaan omia lapsiaankin kohtaan. Ei sinänsä varmasti psykologisesti kovinkaan erikoista lopultakaan parina yksittäisenä lipsahduksena aluksi, mutta jatkuessaan todellakin. Kyllähän siitä sen mummon roolin pitäisi alkaa aika nopeasti hahmottua kuitenkin.
Vasta pääsiäisenä juttelin äitini kanssa anoppi-miniä/vävy suhteista.
Hän on nähkääs itse kärsinyt isäni äidistä aikanaan valtavasti ja sanoi että juurikin sen vuoksi on päättänyt jo aikoja sitten olla rauhallinen anoppi joka ei vaadi mitään. Itse siis avauduin aiheesta ensin, kun on hieman haastava suhde anoppiini käynnissä ja hän tuskaili kanssani että ymmärtää niin hyvin ja muistaa vieläkin sen ahdistuksen ja myönsi, että viimeinen niitti isäni ja hänen liitolleen olikin juuri anoppi arvosteluineen. Hän neuvoi minua, etten tekisi ja taipuisi mihinkään mikä tuntuu pahalta ja aiheuttaa ahdistusta. (eli ainakaan äiti tapauksessa ei tuon "hirviö anoppien hirviö miniöistä tulee itse hirviö anoppeja" trollaajan sääntö pätenyt)
Anopin mielipiteet "kunnon" elämästä kun ovat hieman erilaisia kuin minun tai mieheni. Anoppi närkästyy jos ei joka paikkaan kuljeta yhdessä pariskuntana, anoppi kokee oikeudekseen kommentoida meidän juuri rempatun kämpän lattioiden väriä ja tuoda meille mattoja/verhoja pyytämättä, hän kutsuu käymään sanomalla "tulette sitten" ja järjestelee aikuisten lastensa asioita minkä kerkeää. Häntä harmittaa jos emme pariskuntana tule heidän mökille moneksi yöksi. En tule menemään sinne koskaan, koska minulla on omakin mökki, närkästyköön vaikka joka ikinen kesä ja pääsiäinen samasta asiasta. Käymään voin mennä, mutta koska en viihdy siellä yötä ja ahdistun asiasta niin se on voivoi jos joku siitä loukkaantuu.
Esimerkiksi viime sunnuntaina miehen sisko lapsineen kävi meillä virpomassa, samaan aikaan miehen äiti laittaa miehelle viestiä että "tulette sitten illalla meille, niin X ja Y virpoo", toki naureskelivat siskonsa kanssa että no justhan tässä virvotaan mutta kun ei ollut vielä miehen siskollekkaan ilmottanut että illalla sitten heidän luonaan, vaan ilmeisesti kuvitteli järjestävänsä asian sillä lailla että kaikki vaan tulevat paikalle. Asioiden esittämistavassa on eroa verrattuna omaan perheeseeni. Ja siis monessa muussakin asiassa oma perheeni ymmärtää rajani ja tarpeeni omaan aikaan ja etäisyyteenkin, viihdynhän esim mökilläkin täysin yksin pitkiä aikoja, jota anoppi ei oikein ymmärrä. Omassa perheessäni asioita ehdotetaan, ei käsketä.
En silti sano, että anoppini olisi joku ihmishirviö ja täysin rajaton yms vaan ihan yritän ymmärtää hänen erilaista tapaansa elää ja olla sovussa asian kanssa. Jos meille joskus lapsia tulee niin olen jo hyvissä ajoin valmistautunut pitämään puoleni. Meille ei ilmestytä, lasta hoidetaan meidän ehdoin, mutta elämässä saa olla. Jos hän puolestaan ei sitä hyväksy niin sitten minusta varmaan tulee se hirviö miniä, mutta toivon ettei näin tule käymään. Anoppini on varsinainen tehopakkaus, jonka hössötykset saa minut ihan kirjaimellisesti haukkomaan henkeäni.
Hirviö anoppien miniöistä ei tule hirviö miniöitä, elleivät menetä järkeään ja halua jotenkin mystisesti kostaa oman kärsimyksensä. Hirviö anoppien miniät nimittäin muistavat ikuisesti miltä se ahdistus tuntuu kun todella kunnioitat miehesi äitiä mutta hän ei sinua niin sitten millään tavalla.
Ymmärrän, että tarinoilla on aina kaksi puolta ja että täälläkin saattaa olla joku häiriintynyt miniä keksimässä päästään satuja. Tädilläni on tällä hetkellä sellainen miniä joka on kieltänyt pitämästä mitään yhteyttä poikansa perheeseen ja tätini toiselle lapsenlapselle laittelee viestiä että "seuraavan kerran kun tulet käymään täällä niin kerron minkälainen hullu mummosi on". Kertonee jotain miniän hulluudesta kun kehtaa sotkea lapsia "aikuisten" riitoihin. Tämä lapsi vastasi onneksi että "en halua että riitelet mummin kanssa".
On kahdenlaisia ihmisiä:
1. Niitä, jotka ovat olleet tekemisissä rajattomien narsistien kanssa
2. Niitä, jotka eivät ole olleet tekemisissä rajattomien narsistien kanssa
Kun eri ryhmiin kuuluvat ihmiset keskustelevat keskenään, he eivät ymmärrä toisiaan.
En puhu nyt anopeista ja miniöistä vaan yleensä ihmisistä.
Kun nämä tyypit keskustelevat keskenään, 2-tyypin ihminen sanoo 1-tyypin ihmiselle: kukaan ei riitele yksin! katso peiliin! olet yliherkkä! selvitä asiat puhumalla! sovi riidat! jne. Että itsestä kaikki on kiinni! Että tee itse asiat toisin, niin kyllä se siitä! Että ei ole itseltä mitään pois, jos lapsi viettää aikaa mummin kanssa, yksinkertainen juttu! Että jos tulee jotain ikävää, se on vain vilpitön väärinkäsitys! Tulkiset vain asiat negatiivisesti! Kukaan ei tarkoita oikeasti pahaa! Ota asiat huumorilla!
2-tyypin ihmisillä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä 1-tyypin ihmiset kokevat ja millaisista ihmisistä 1-tyypin ihmiset puhuvat, kun kertovat kokemuksistaan.
Olen itse 1-tyypin ihminen. Pariuduin 2-tyypin ihmisen kanssa. Isäni on rajaton narsisti. Puolisoni ei ymmärtänyt yhtään, miksi minä, fiksu ja aina ihmisten kanssa hyvin toimeentuleva, en "tullut toimeen" isäni kanssa.
Kun he tapasivat, hän ymmärsi. Hän ymmärsi kaiken, ja tämän jälkeen puolisoni kanssa yhdessä päätimme lopettaa kaiken yhteydenpidon isääni. Ennen isäni tapaamista yhteydenpidon lopettaminen olisi puolisoni mielestä ollut törkeä ja itsekäs teko minulta isääni kohtaan.
Sitten sanon vielä siitä, kun täällä kirjoitettiin, että kannattaa vain päästää anopin ilkeydet toisesta korvasta ulos ja olla provosoitumatta. En usko, että on hyväksi lapselle kuulla, kun äitiä kohdellaan huonosti ja äiti ei näytä olevan moksiskaan. Kyllä hyvää kohtelua on jokaisella oikeus vaatia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummonmummo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!
Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.
Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.
Minäkin olen anoppi, tosin miniää minulla ei ole, koska molemmat lapseni ovat heteronaisia. Eli kaksi vävyä on.
Mutta kuinka se onkaan vaikeaa olla aikuisen lapsen äiti. Kun tuntuu että joka sanan puolikaskin tulee tulkituksi ja jyrisee aikuisen lapseni mielessä. Tahdon oikeasti lapseni olevan onnellinen, mutta tottakai ikävöin häntä ja haluaisin häntä tavata.
Tyypillistä viestintää:
M: Ootteko tulossa pääsiäisenä meille? Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa.
tytär: niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?
M: No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat.
tytär: no mä en osaa yhtään sanoo, katotaan nyt sitten...
Ja viikon kuluttua edellisestä:
M: niin ootteko tulossa jonain päivänä syömään?
Tytär: No ko ei me sitte oltu tervetulleita niin ollaan varattu nyt jo matka.
M: Herranjestas tottakai olette tervetulleita ja haluan teitä nähdä. Mimmonen matka?
Tytär: Risteilylle mennään (pv -pv)
M: No haluutteko sitte maanantaina tulla meille syömään ja nähtäis muutenkin?
Tytär: No kyl me kuule halutaan myös sitä omaa juhlaa viettää joten ei me nyt tulla teille
Jippii. Oon täysin epäonnistunut äiti.
Mainittakoon, että koska vaan jossain on joku ongelma tyttären elämässä, niin apuni on tarpeellinen ja välttämätön siinä siunaaman hetkessä.
No täytyy sanoa, että kysymyksesi pääsiäisenvietosta on aika omituisesti esitetty. Eihän tuosta kysymyksestä tosiaan saa tolkkua että kysytkö jostain tavasta ja velvollisuudesta ja toivoisitko että tulisivat vai eivät. Aika epäkohteliaasti esitetty, etkä varsinaisesti edes kutsu heitä vaan kysyt "Ootteko tulossa?" Eli oletat että olisivat kenties tulossa pyytämättäkin(?) Ja sitten vihjailet ettei välttämättä tarvi tulla kuitenkaan. ööö.
Miten olisi ihan normaali kysymys vaikka näin:
"Hei, haluaisitteko tulla meille käymään pääsiäisenä? (Olisi mukava nähdä.)" tai "Hei, mitä kuuluu? Onko teillä jo pääsiäissuunnitelmia, haluaisitteko tulla joku päivä meille syömään?"
Mitä tuo ihme selittely kysymyksessäsi oikein on?
"Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa."
Ei noin. Anna nyt tyttäresi ensin vastata ihan omasta puolestaan että mitä ovat suunnitelleet ja mitä haluavat. Ja kunniota sitä päätöstä sitten kun vastaa. Olet ilmeisesti joskus aiemmin sitten loukkaantunut kun eivät ole tulleetkaan jonain juhlapäivinä toiveestasi huolimatta?
En ole tuo edellinen mutta minä puhun hyvin samaan tyyliin.
Ja tarkoitan sitä että kiva olisi kun tulisitte mutta ei tarvitse ottaa painetta .
Kysyn niin kuin tuokin äiti ensimmäiseksi lapsiltani koska toivon että tulisivat MUTTA me keksimme kyllä muutakin tekemistä esim pääsiäiseksi eikä haluta että lapsille tulee tunne että heitä painostetaan tulemaan ja haluan viestittää että ymmärrän kyllä jos on muuta suunnitelmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummonmummo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!
Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.
Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.
Minäkin olen anoppi, tosin miniää minulla ei ole, koska molemmat lapseni ovat heteronaisia. Eli kaksi vävyä on.
Mutta kuinka se onkaan vaikeaa olla aikuisen lapsen äiti. Kun tuntuu että joka sanan puolikaskin tulee tulkituksi ja jyrisee aikuisen lapseni mielessä. Tahdon oikeasti lapseni olevan onnellinen, mutta tottakai ikävöin häntä ja haluaisin häntä tavata.
Tyypillistä viestintää:
M: Ootteko tulossa pääsiäisenä meille? Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa.
tytär: niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?
M: No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat.
tytär: no mä en osaa yhtään sanoo, katotaan nyt sitten...
Ja viikon kuluttua edellisestä:
M: niin ootteko tulossa jonain päivänä syömään?
Tytär: No ko ei me sitte oltu tervetulleita niin ollaan varattu nyt jo matka.
M: Herranjestas tottakai olette tervetulleita ja haluan teitä nähdä. Mimmonen matka?
Tytär: Risteilylle mennään (pv -pv)
M: No haluutteko sitte maanantaina tulla meille syömään ja nähtäis muutenkin?
Tytär: No kyl me kuule halutaan myös sitä omaa juhlaa viettää joten ei me nyt tulla teille
Jippii. Oon täysin epäonnistunut äiti.
Mainittakoon, että koska vaan jossain on joku ongelma tyttären elämässä, niin apuni on tarpeellinen ja välttämätön siinä siunaaman hetkessä.
No täytyy sanoa, että kysymyksesi pääsiäisenvietosta on aika omituisesti esitetty. Eihän tuosta kysymyksestä tosiaan saa tolkkua että kysytkö jostain tavasta ja velvollisuudesta ja toivoisitko että tulisivat vai eivät. Aika epäkohteliaasti esitetty, etkä varsinaisesti edes kutsu heitä vaan kysyt "Ootteko tulossa?" Eli oletat että olisivat kenties tulossa pyytämättäkin(?) Ja sitten vihjailet ettei välttämättä tarvi tulla kuitenkaan. ööö.
Miten olisi ihan normaali kysymys vaikka näin:
"Hei, haluaisitteko tulla meille käymään pääsiäisenä? (Olisi mukava nähdä.)" tai "Hei, mitä kuuluu? Onko teillä jo pääsiäissuunnitelmia, haluaisitteko tulla joku päivä meille syömään?"
Mitä tuo ihme selittely kysymyksessäsi oikein on?
"Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa."
Ei noin. Anna nyt tyttäresi ensin vastata ihan omasta puolestaan että mitä ovat suunnitelleet ja mitä haluavat. Ja kunniota sitä päätöstä sitten kun vastaa. Olet ilmeisesti joskus aiemmin sitten loukkaantunut kun eivät ole tulleetkaan jonain juhlapäivinä toiveestasi huolimatta?
En ole tuo edellinen mutta minä puhun hyvin samaan tyyliin.
Ja tarkoitan sitä että kiva olisi kun tulisitte mutta ei tarvitse ottaa painetta .
Kysyn niin kuin tuokin äiti ensimmäiseksi lapsiltani koska toivon että tulisivat MUTTA me keksimme kyllä muutakin tekemistä esim pääsiäiseksi eikä haluta että lapsille tulee tunne että heitä painostetaan tulemaan ja haluan viestittää että ymmärrän kyllä jos on muuta suunnitelmaa.
Minulla on tuttuja, jotka puhuvat tähän tyyliin: "Olisi tosi kiva nähdä, mutta on ihan hirveän kiireistä... Hei soitellaan!" En soita. Eihän heistä ota selvää järjestyisikö tapaamiselle aikaa vai ei. Ja onko sitä intoa edes tavata oikeasti. Ottakoon nämä tuttavat yhteyttä jahka ovat joskus selvittäneet aikataulunsa ja ajatuksensa tapaamisen suhteen.
Oma mummoni oli myös ruoan tyrkyttäjä. En esimerkiksi voi sietää siskonmakkara keittoa ja sitä valitettavasti oli tarjolla. Pitkän ja vaivalloisen kalastelun jälkeen sain kattilasta vain perunoita ja porkkanoita itselleni kauhottua, (ne ällö makkarat kun kelluvat siinä pillalla holleilla koko ajan sujahtamassa kauhan kyytiin) niin se perhanan mummo ottaa oikein ison kauhallisen makkaraa "eihän sulla oo yhtään" ja iskee ne mun lautaselle. Itku meinas tulla että "ei jumalauta nyt"... En tiedä miksi söin mutta söin ja nielin oksennusta suunnilleen.... Päätin silloin etten ikinä, IKINÄ, tyrkytä tahi tuputa yhtään mitään, ei on ei! Opettelin lopulta kylmän viileesti vaan jättämään syömättä sen mitä en itse lautaselleni ollut laittanut, se oli vaikeaa koska en ole koskaan halunnut loukata ketään, en vieläkään.
Rajattomia anoppeja on näemmä paljon. Surullista tässä on se että usein miniä joutuu tosiaan valitsemaan lähes täydellinen etäisyyden pitämisen, kun sitä kultaista keskitietä ei vaan löydy. Lasten vuoksi kestetään aika paljonkin anopin oikkuja ja persoonaa. Halutaan tarjota lapselle mahdollisuus viettää aikaa mummon ja papan kanssa, kun niitä turvallisia aikuisia lapsen elämässä on hyvä olla, ja mikä sen parempaa olisikaan.
Etäisyys anoppiin otetaankin siinä vaiheessa kun jaksaminen ja henkinen hyvinvointi siihen pakottaa, eli vuosien taistelun ja tasapainoilun sekä kynnysmaton osassa olemisen jälkeen. Jatkuva anopin sekaantuminen, neuvominen, määrääminen ja väheksyminen sekä röyhkeys tuppautua toisen ihmisen elämään vievät voimat ja aiheuttavat valtavasti pahaa mieltä. Mistään vihjeistä ja reaktioista ei ymmärretä että nyt mennään liian pitkälle ja rikotaan yksityisyyden rajoja oikein kunnolla. Etäisyyden ottoa saattaa edeltää muutama sanaharkka ja riita, joista anoppi ottaa näkyvästi nokkiinsa ja loukkaantuu (kun miniä ei arvosta häntä ja on niin itsekäs).
Surullista on se, että anoppi oikeasti tajuaa kohdelleensa toista todella huonosti ja epäkunnioittavasti vasta siinä vaiheessa kun peli on jo menetetty ja etäisyys on jo onnistuneesti otettu. En tiedä johtuuko tämä sukupolven välisestä kuilusta vai miksi ei ymmärretä normaalia toisen ihmisen kunnioittamisen raameja? Usein, onneksi ei aina,anopin suhde omaan poikaan ja lastenlapsiinkin samalla heikkenee kun anoppi käy miniän kanssa jotain ihmeellistä ikiaikaista, pakkomielteistä?, valtataisteluaan.
Onneksi anopeissa on paljon poikkeuksiakin kuten tässäkin ketjussa on ilmennyt. Yritetään me kaikki äidit hoitaa oma pestimme tässä asiassa paremmin, jos meistä joskus anoppeja tulee, eikä jatketa tätä ihmeellistä miniänpolkemispakkomiellettä enää eteenpäin seuraavaan sukupolveen.
Valtataisteluun ei siis tarvita kuin yksi huonosti käyttäytyvä. Toinen voi käyttäytyä todella hyvinkin, mutta joutuu viisaampana lopulta väistämään tilanteen enemmän tai vähemmän lopullisesti.