Ihmiset, jotka saavat kaiken helposti

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei vain voida myöntää, että joillakin nyt vain on parempi onni kuin toisilla?

Ei se kaikki ole omasta tekemisestä kiinni vaikka kuinka niin vakuuttelee... Tietysti sitä haluaa maalailla omaa erinomaisuuttaan kun ei uskalleta nähdä miten pienestä kaikki voi olla kiinni

Samasta syystä varmaan ku jotkut haluaa syyttää kaikkea elämässään huonosta onnesta tms. Kyllä elämässä on myös paljon omista valinnoista ja asennoitumisesta kiinni. Toki myös onnesta ja epäonnestakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomi ei ole sivistys- ja oikeusvaltio kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen näitä, kaikki tuli kultalusikka suuhun.

Tein koulussa paljon töitä, teen edelleen, jotta pysyn kiinni alassa.

Halusin lääkäriksi, kävin lukion rinnalla iltalukiossa, kävin kaikki fysiikan ja matikan kurssit kahteen kertaan.

Opiskelin ihan yläasteelta alkaen latinaa kansalaisopistossa kaikki mahdolliset kurssit. Suunnitelmat olivat selvät.

Olen perso makealle, mutta terveyden vuoksi syön makeannälkään esim rahkaa ja sekaan laitan marjoja, hunajaa jne. Liikun paljon, esim työmatkat fillaroin, hyötyliikuntaa ja kesät harrastan melomista.

Menin lukiossa sairaalaan laitosapulaiseksi. Yleisesti kerroin haluan lääkäriksi ja sain 2,5 v aikana paljon hyviä vinkkejä, samalla kun tein raskasta työtä koulun ohella.

Opiskelun aikana on pakko olla kunnianhimoinen, kaikki muutkin on, joten opiskelu meni mallikkaasti . Harjoittelupaikoissa otin just mitä sain ja tein pitkiä päivystyksiä, jotta sain hommat hoidettua.

Opintojen loppupuolella tapasin nykyisen mieheni ja menimme valmistumiseni aikaan naimisiin.

Meillä kummallakin on kroppa kunnossa, saimme nopeasti 4 lasta. Nykyisellä palkkatasolla oli helppo palkata kotiin hoitaja, äitiyslomaa ei meidän alalla voi pitkää pitää.

Meillä oli juuri mieheni kanssa 15 v hääpäivä . Meillä on 4 kouluikäistä lasta, naapurissa asuu ns kodinhoitaja, joka laittaa lapset kouluun, on mahdollisesti sairaan kanssa kotona, tekee ruuan, siivoaa pintapuolisesti. Erikseen käy siivooja ja ruuat tulee kotiinkantona.

Miehelläni on 2 kuolemantapausta, joista on tehty valitus. Hän on hyvä lääkäri, mutta kaikki oireet eivät vaan näy ja virheitä tapahtuu. Vuosien varrella hän on vastaanottanut kymmeniä tuhansia potilaita ja nyt on pelko työt loppuu. Tästä muut eivät tiedä.

Ja kyllä meitä kadehditaan . Kaikki ovat tippuneet taivaalta. Näin se on.

Ehkä sinua ei ole kiusattu ja raiskattu? Ehkä et ole kokenut muutakaan rajua ja pitkäkestoista väkivaltaa apua saamatta? Silloin onkin helppo keskittyä opiskeluihin ym. Onnea.

En ole tuo ketä kommentoit. Mutta itseäni kiusattiin rankasti koko kouluaikani. Vasta lukiossa löysin ystävän.

Ajattelin kuitenkin, että tämä loppuu ja näin ja tiesin millainen halua olla ja mitä haluan tehdä.

Nyt itselläni on yliopistokoulutus. Olen koulutustani vastaavassa työssä. Mieheni on juristi. Asumme tilavassa omakotitalossa ja meillä on 2 ihanaa lasta. Kadehdittavaa?

:D Miksi kuvittelet että miehesi ammatti tekee sinusta jotenkin hienomman? Tarkoitan vain, että miksi tulee edes mieleen mainita se?

Ainiin, toinen vanhemmistani on juristi.

Varmaan koska se on osa sitä kokonaisuutta että hyvin pyyhkii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei vain voida myöntää, että joillakin nyt vain on parempi onni kuin toisilla?

Ei se kaikki ole omasta tekemisestä kiinni vaikka kuinka niin vakuuttelee... Tietysti sitä haluaa maalailla omaa erinomaisuuttaan kun ei uskalleta nähdä miten pienestä kaikki voi olla kiinni

Samasta syystä varmaan ku jotkut haluaa syyttää kaikkea elämässään huonosta onnesta tms. Kyllä elämässä on myös paljon omista valinnoista ja asennoitumisesta kiinni. Toki myös onnesta ja epäonnestakin.

Jos suuret linjat kuten fyysinen ja henkinen terveys ja perhe (raha ja rakkaus) ovat kunnossa, jokaisella pitäisi Suomessa olla avaimet omaan onneensa.

Toisilla voi olla esim. rikas suku, ketään ei voi pakottaa rakastumaan sinuun, jollekin marginaalialalle ei välttämättä pääse vaikka kuinka olisi unelma jne. Mutta ei ole ketään maailmassa jonka joka ikinen haave toteutuu, vaikka olisi kuinka Hannu Hanhi.

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi tuntea minkäänlaista kateutta tai katkeruutta, mutta väkisinkin sellaiset tunteet ovat nostaneet päätään. Miten olette itse käsitelleet muiden ihmisten onnea, jos itsellänne on ollut todella vaikeaa ja huonoa tuuria elämässä?

Minä en ole 37-vuotiaaksi mennessä saanut mitään helposti. En päässyt haluamalleni alalle, olen jumissa työssä jossa en viihdy (hyvä toki,että on työ), olin sinkkuna 10 vuotta löytämättä ketään sopivaa. Sairastuin vakavasti ja selvisin, tottakai se on hyvää tuuria, että selvisin. Mutta niin moni ei ole tähän ikään mennessä koskaan kärsinyt mistään,vaan kaikki on tullut tyyliin hopeavadilla eteen ja terveyskin on itsestäänselvyys. En voi välttämättä saada lapsia, ja se porttihan tulee tässä kohta muutenkin vastaan. Olen nyt seurustellut pari kuukautta mukavan miehen kanssa, mutten uskalla vielä ajatellakaan tästä mitään sen enempää.

Jokin aika sitten 8 vuotta nuorempi siskoni ilmoitti odottavansa lasta. Klassisesti häiden jälkeen. Hän oli myös juuri valmistunut toivealaltaan ja pääsi suoraan hyvään työpaikkaan. En ikinä haluaisi olla kateellinen omalle siskolleni, mutta tuntuu vain niin väärältä elämän epäoikeidenmukaisuus. Miksi yhdelle annetaan paljon enemmän kuin toiselle? Itse olen haaveillut kaikista näistä asioista saamatta mitään. Eikä kyse ole lahjattomuudesta vaan yksinkertaisesti huonosta onnesta.

Vanhempieni fokus on tietenkin nyt siskon vauvaonnessa. Muutenkin tuntuu, että vanhemmat elävät osin siskon "kunnollisen" elämän kautta. Minua taas voivotellaan, kun ei miestä löydy ja oletko ajatellut sitä tai tätä.

Miten ihmeessä saisin rauhan sisälleni? Tyyneyden ja tunteen siitä, että muiden onni ei ole minulta pois? Kiitos!

Tuskin noita aloittajan mainitsemia kateuden tunteita saa kokonaan pois. Sen verran perustavaa laatua olevia inhimillisiä tunteita ne ovat. Helpointa varmaan on vain todeta itselleen se, että tällä hetkellä olo nyt on tällainen, kateellinen. Ja se on ihan ok, saa olla jos siltä tuntuu. Toisen onnea ei tietenkään saa sabotoida, mutta kyllä samaa saa kaivata omalle osallekin. Aikansa kadehdittuaan huomio sitten kannattaa suunnata siihen, että mikä kaikki omassa elämässä nyt on hyvin ja tuottaa iloa. Ja sen jälkeen omien voimien puitteissa miettiä sitä, että miten omasta elämästä voisi tehdä vieläkin parempaa, jottei niin helposti olisi alttiina ikävän kateuden tunteen iskemiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei vain voida myöntää, että joillakin nyt vain on parempi onni kuin toisilla?

Ei se kaikki ole omasta tekemisestä kiinni vaikka kuinka niin vakuuttelee... Tietysti sitä haluaa maalailla omaa erinomaisuuttaan kun ei uskalleta nähdä miten pienestä kaikki voi olla kiinni

Samasta syystä varmaan ku jotkut haluaa syyttää kaikkea elämässään huonosta onnesta tms. Kyllä elämässä on myös paljon omista valinnoista ja asennoitumisesta kiinni. Toki myös onnesta ja epäonnestakin.

Jos suuret linjat kuten fyysinen ja henkinen terveys ja perhe (raha ja rakkaus) ovat kunnossa, jokaisella pitäisi Suomessa olla avaimet omaan onneensa.

Toisilla voi olla esim. rikas suku, ketään ei voi pakottaa rakastumaan sinuun, jollekin marginaalialalle ei välttämättä pääse vaikka kuinka olisi unelma jne. Mutta ei ole ketään maailmassa jonka joka ikinen haave toteutuu, vaikka olisi kuinka Hannu Hanhi.

Tuskin kukaan aidosti näin kuvittelee. Eihän kukaan aivan aidosti ole kateellinen toisen elämälle kokonaan, vaan siitä muodostamalleen mielikuvalle toisen niin sanotusta helposta ja mukavasta elämästä. Kokonaan kun kukaan ei elämäänsä toiselle avaa, niin ei voi tietää minkälaisten asioiden kanssa joku muu sattuu painimaan. Jos tietäisi tarkasti, niin voisi jopa tuntea itsensä etuoikeutetuksi tähän aiemmin kadehtimaansa ihmiseen verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ehkä vähän eri mieltä kuin ap. On totta, että toiset tuntuvat selviävän elämästä helpommin kuin toiset, mutta uskon että tämä on ainakin osittain myös asennekysymys. Ei jäädä vellomaan niihin ikäviin asioihin, ne kuitenkin kuuluvat elämään, vaan mennään eteenpäin, ollaan iloisia siitä mikä on hyvin.

Jos ikäviä asioita tapahtuu yksi toisensa perään eikä välissä oikein ole hyviä asioita, on hankala olla "vellomatta" yhtään. Kokeile itse.

Olin pitkään aika optimistinen huonoista kokemuksista huolimatta ja menin eteenpäin miten pystyin. Asiat kuitenkin alkoivat kasaantua, masennukseen ei saanut oikein hoitoa ja lapsuudessa olin oppinut sulkeutumaan, mikä myöhemmin oli erittäin haitallista mielenterveydelle. Hyviä asioita ei enää tullut, voimat loppui. Kyllä se asennekin siinä jo muuttui, en ole enää kovin optimistinen tai usko asioiden parantumiseen kaikkien vuosien jälkeen. Yritän kyllä räpiköidä edelleen ja yritän uskoa johonkin parempaan, mutta se tuntuu esittämiseltä kun ei oikeasti usko. 

Masennushan itsessään aiheuttaa sen, että tulevaisuutta on vaikea nähdä ja toivoa ei näy. Keskity toipumiseen ykkösprioriteettina, niin joku päivä toivo on palanut, koska se palaa kun voit paremmin. Masennus vaatii ennenkaikkea kärsivällisyyttä, koska on niin kavala ja kaikkeen vaikuttava tauti. Ero on uskomattoman suuri ajattelussa, kun se ei sävytä ajattelua. Tsemppiä, et tarvitse parempaa asennetta, vaan oikeita työkaluja ja usein, valitettavasti, aikaa. T: yli 10 vuotta masennusta sairastanut, siihen uupunut ja toivon monia kertoja menettänyt, sittemmin toipunut

Tämä on aivan mahtava juttu! Antaa uskoa minullekin siihen, että jonain päivänä saan masennuksesta niskavoiton. Voiko kysyä, että saitko tuona aikana jotain sellaisia ajatuksia, jotka auttoivat sinua masennuksen kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ehkä vähän eri mieltä kuin ap. On totta, että toiset tuntuvat selviävän elämästä helpommin kuin toiset, mutta uskon että tämä on ainakin osittain myös asennekysymys. Ei jäädä vellomaan niihin ikäviin asioihin, ne kuitenkin kuuluvat elämään, vaan mennään eteenpäin, ollaan iloisia siitä mikä on hyvin.

Jos ikäviä asioita tapahtuu yksi toisensa perään eikä välissä oikein ole hyviä asioita, on hankala olla "vellomatta" yhtään. Kokeile itse.

Olin pitkään aika optimistinen huonoista kokemuksista huolimatta ja menin eteenpäin miten pystyin. Asiat kuitenkin alkoivat kasaantua, masennukseen ei saanut oikein hoitoa ja lapsuudessa olin oppinut sulkeutumaan, mikä myöhemmin oli erittäin haitallista mielenterveydelle. Hyviä asioita ei enää tullut, voimat loppui. Kyllä se asennekin siinä jo muuttui, en ole enää kovin optimistinen tai usko asioiden parantumiseen kaikkien vuosien jälkeen. Yritän kyllä räpiköidä edelleen ja yritän uskoa johonkin parempaan, mutta se tuntuu esittämiseltä kun ei oikeasti usko. 

Masennushan itsessään aiheuttaa sen, että tulevaisuutta on vaikea nähdä ja toivoa ei näy. Keskity toipumiseen ykkösprioriteettina, niin joku päivä toivo on palanut, koska se palaa kun voit paremmin. Masennus vaatii ennenkaikkea kärsivällisyyttä, koska on niin kavala ja kaikkeen vaikuttava tauti. Ero on uskomattoman suuri ajattelussa, kun se ei sävytä ajattelua. Tsemppiä, et tarvitse parempaa asennetta, vaan oikeita työkaluja ja usein, valitettavasti, aikaa. T: yli 10 vuotta masennusta sairastanut, siihen uupunut ja toivon monia kertoja menettänyt, sittemmin toipunut

Tämä on aivan mahtava juttu! Antaa uskoa minullekin siihen, että jonain päivänä saan masennuksesta niskavoiton. Voiko kysyä, että saitko tuona aikana jotain sellaisia ajatuksia, jotka auttoivat sinua masennuksen kanssa?

Aikamoista aaltoliikettähän se aika oli, välillä meni hieman paremmin ja välillä sitten oli aika huonoja kausia. Ehkä merkittävin selviytymisen kannalta oli ajatella hetki kerrallaan, pahimmat olot kestävät tietyn aikaa, kaikki kestää vain tietyn ajan. Sen tajuaminen. Eli selviää siitä hetkestä, sitten seuraavasta... ei lähde miettimään mitä tulevaisuudessa, mikä kaikki on mennyt huonosti ym. Sitten kun jaksaa "elää hetkessä" ja tavallaan huijata itseään tarpeeksi kauan, yhtenä päivänä huomaa, ettei enää tarvitsekaan, koska ajatukset joille ei antanut valtaa hävisivät/jäivät taka-alalle. Sitä ei itsekään oikein tajua mitä tapahtui, ajatukset vaan muuttui pikkuhiljaa ja nyt osaa olla pienistäkin asioista tosi onnellinen, ihan siksi koska voi olla :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ehkä vähän eri mieltä kuin ap. On totta, että toiset tuntuvat selviävän elämästä helpommin kuin toiset, mutta uskon että tämä on ainakin osittain myös asennekysymys. Ei jäädä vellomaan niihin ikäviin asioihin, ne kuitenkin kuuluvat elämään, vaan mennään eteenpäin, ollaan iloisia siitä mikä on hyvin.

Jos ikäviä asioita tapahtuu yksi toisensa perään eikä välissä oikein ole hyviä asioita, on hankala olla "vellomatta" yhtään. Kokeile itse.

Olin pitkään aika optimistinen huonoista kokemuksista huolimatta ja menin eteenpäin miten pystyin. Asiat kuitenkin alkoivat kasaantua, masennukseen ei saanut oikein hoitoa ja lapsuudessa olin oppinut sulkeutumaan, mikä myöhemmin oli erittäin haitallista mielenterveydelle. Hyviä asioita ei enää tullut, voimat loppui. Kyllä se asennekin siinä jo muuttui, en ole enää kovin optimistinen tai usko asioiden parantumiseen kaikkien vuosien jälkeen. Yritän kyllä räpiköidä edelleen ja yritän uskoa johonkin parempaan, mutta se tuntuu esittämiseltä kun ei oikeasti usko. 

Masennushan itsessään aiheuttaa sen, että tulevaisuutta on vaikea nähdä ja toivoa ei näy. Keskity toipumiseen ykkösprioriteettina, niin joku päivä toivo on palanut, koska se palaa kun voit paremmin. Masennus vaatii ennenkaikkea kärsivällisyyttä, koska on niin kavala ja kaikkeen vaikuttava tauti. Ero on uskomattoman suuri ajattelussa, kun se ei sävytä ajattelua. Tsemppiä, et tarvitse parempaa asennetta, vaan oikeita työkaluja ja usein, valitettavasti, aikaa. T: yli 10 vuotta masennusta sairastanut, siihen uupunut ja toivon monia kertoja menettänyt, sittemmin toipunut

Tämä on aivan mahtava juttu! Antaa uskoa minullekin siihen, että jonain päivänä saan masennuksesta niskavoiton. Voiko kysyä, että saitko tuona aikana jotain sellaisia ajatuksia, jotka auttoivat sinua masennuksen kanssa?

Aikamoista aaltoliikettähän se aika oli, välillä meni hieman paremmin ja välillä sitten oli aika huonoja kausia. Ehkä merkittävin selviytymisen kannalta oli ajatella hetki kerrallaan, pahimmat olot kestävät tietyn aikaa, kaikki kestää vain tietyn ajan. Sen tajuaminen. Eli selviää siitä hetkestä, sitten seuraavasta... ei lähde miettimään mitä tulevaisuudessa, mikä kaikki on mennyt huonosti ym. Sitten kun jaksaa "elää hetkessä" ja tavallaan huijata itseään tarpeeksi kauan, yhtenä päivänä huomaa, ettei enää tarvitsekaan, koska ajatukset joille ei antanut valtaa hävisivät/jäivät taka-alalle. Sitä ei itsekään oikein tajua mitä tapahtui, ajatukset vaan muuttui pikkuhiljaa ja nyt osaa olla pienistäkin asioista tosi onnellinen, ihan siksi koska voi olla :)

Kiitos tuesta! Tässä tuli viisaita ajatuksia. ❤️

Minusta on erikoista, että väitetään että menestyneetkin ihmiset "käyvät pohjalla" ja ovat kokeneet "murtumispisteen".

Kaikille varmasti tulee elämän varrella vastoinkäymisiä, mutta on kumma ajatus, että niiden määrä olisi vakio jollain kosmisella kaavalla.

Tämä ei mitenkään kiistä, etteikö ahkeruudella ja asenteella voisi (hyvällä tuurilla) usein kompensoida kovaa onnea. Kannattaa yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on erikoista, että väitetään että menestyneetkin ihmiset "käyvät pohjalla" ja ovat kokeneet "murtumispisteen".

Kaikille varmasti tulee elämän varrella vastoinkäymisiä, mutta on kumma ajatus, että niiden määrä olisi vakio jollain kosmisella kaavalla.

Tämä ei mitenkään kiistä, etteikö ahkeruudella ja asenteella voisi (hyvällä tuurilla) usein kompensoida kovaa onnea. Kannattaa yrittää.

Kannattaa yrittää ja on pakkokin yrittää niin kauan, kuin vain jotain voimia siihen on. Ellei voimia ole, niin silloin on otettava toisilta apua vastaan siihen asti, kunnes taas itse jaksaa paremmin. Elämä on nousuja ja laskuja, siitä ei kukaan pääse mihinkään.

Millaisia ajatuksia tämä ketju on nyt aloittajassa herättänyt?

Toisilla luontainen karisma vaikkei lähtökohdat olleet alkujaan hääppöset.Pystyy luomaan hetkessä hyvän ja luotettavan vaikutelman ja täten saa tahtonsa helposti läpi.Myös moni aistii että henkilönä vetää menestyjiä puoleensa ja saa suhteita.

Vierailija kirjoitti:

Monesti helpolla päässeet ovat pinnallisempia ja epäempaattisia muita kohtaan. Eli onko kuitenkin lopulta tyhjää elämää.

Mistä tiedät kuka on päässyt mitenkin helpolla, että voit vetää johtopäätöksiä?

Usein törmää siihen, että vähiten kouluttautuneet korostavat eläneensä oikeata elämää, josta jollain esim. korkeakoulututkinnon tehneellä ei ole hajuakaan ja jotenkin tämä elämämkoulu pyritään nostamaan arvokkaammaksi ja opiskelleille naureskellaan. Tiedän kuitenkin monia, jotka ovat ponnistaneet todella epätodennäköisistä lähtökohdista korkeakoulututkintoon ja hyvään vakkariduuniin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti helpolla päässeet ovat pinnallisempia ja epäempaattisia muita kohtaan. Eli onko kuitenkin lopulta tyhjää elämää.

Mistä tiedät kuka on päässyt mitenkin helpolla, että voit vetää johtopäätöksiä?

Usein törmää siihen, että vähiten kouluttautuneet korostavat eläneensä oikeata elämää, josta jollain esim. korkeakoulututkinnon tehneellä ei ole hajuakaan ja jotenkin tämä elämämkoulu pyritään nostamaan arvokkaammaksi ja opiskelleille naureskellaan. Tiedän kuitenkin monia, jotka ovat ponnistaneet todella epätodennäköisistä lähtökohdista korkeakoulututkintoon ja hyvään vakkariduuniin.

Olen itsekin suorittanut korkeakoulututkinnon, mutta minusta ne ovat Suomessa suhteettoman yliarvostettuja. Mutta ehkä se johtuu siitä, että olen sitä ikäluokkaa, jonka ollessa yläasteella hehkutettiin sitä kuinka 70 % ikäluokasta tulisi korkeakoulututkinto suorittaa, koska työelämä muuttuu niin täysin... Ei muuttunut ja nykyään korkeakoulututkinto ei takaa enää yhtään mitään, ei ainakaan sitä vakituista työpaikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen näitä, kaikki tuli kultalusikka suuhun.

Tein koulussa paljon töitä, teen edelleen, jotta pysyn kiinni alassa.

Halusin lääkäriksi, kävin lukion rinnalla iltalukiossa, kävin kaikki fysiikan ja matikan kurssit kahteen kertaan.

Opiskelin ihan yläasteelta alkaen latinaa kansalaisopistossa kaikki mahdolliset kurssit. Suunnitelmat olivat selvät.

Olen perso makealle, mutta terveyden vuoksi syön makeannälkään esim rahkaa ja sekaan laitan marjoja, hunajaa jne. Liikun paljon, esim työmatkat fillaroin, hyötyliikuntaa ja kesät harrastan melomista.

Menin lukiossa sairaalaan laitosapulaiseksi. Yleisesti kerroin haluan lääkäriksi ja sain 2,5 v aikana paljon hyviä vinkkejä, samalla kun tein raskasta työtä koulun ohella.

Opiskelun aikana on pakko olla kunnianhimoinen, kaikki muutkin on, joten opiskelu meni mallikkaasti . Harjoittelupaikoissa otin just mitä sain ja tein pitkiä päivystyksiä, jotta sain hommat hoidettua.

Opintojen loppupuolella tapasin nykyisen mieheni ja menimme valmistumiseni aikaan naimisiin.

Meillä kummallakin on kroppa kunnossa, saimme nopeasti 4 lasta. Nykyisellä palkkatasolla oli helppo palkata kotiin hoitaja, äitiyslomaa ei meidän alalla voi pitkää pitää.

Meillä oli juuri mieheni kanssa 15 v hääpäivä . Meillä on 4 kouluikäistä lasta, naapurissa asuu ns kodinhoitaja, joka laittaa lapset kouluun, on mahdollisesti sairaan kanssa kotona, tekee ruuan, siivoaa pintapuolisesti. Erikseen käy siivooja ja ruuat tulee kotiinkantona.

Miehelläni on 2 kuolemantapausta, joista on tehty valitus. Hän on hyvä lääkäri, mutta kaikki oireet eivät vaan näy ja virheitä tapahtuu. Vuosien varrella hän on vastaanottanut kymmeniä tuhansia potilaita ja nyt on pelko työt loppuu. Tästä muut eivät tiedä.

Ja kyllä meitä kadehditaan . Kaikki ovat tippuneet taivaalta. Näin se on.

oikeasti? lukio, iltalukio ja töissä laitosapulaisena samaan aikaan?

Täytän kohta 40 ja asenteesta huolimatta kaikki on mennyt elämässä perseelleen: olin koulukiusattu ja yksinäinen 9 vuotta, olen nepsy ja hahmotushäiriöinen (laajat psyk testit teetetty), ÄÖ alle 100 ja aina olen ollut hidas oppimaan. Sain pahoja raivareita jo pikkulapsena, äiti poltti koko raskausaikani...Terapiaa 8 vuotta takana, ilman vastetta.

Opiskelut jäivät kesken, ihmissuhteet, ne harvat, aina olleet vaikeita, en osaa hahmottaa sos tilanteita oikein ja vaikea saada kavereita/ystäviä. Sairastuin masennus, ahdistushäiriö ja sos tilanteiden pelko plus pakko-oireinen häiriö. Kaiken lisäksi fyysinen terveys romahti (anemia, kilppari vajaatoiminta, skolioosi, migreeni) ja jäin ilman kumppania, en ole koskaan edes seurustellut. Nyt olen syrjäytynyt  ja pysyvällä eläkkeellä vaikeiden mt-ongelmien takia.

Tunnen olevani ihan yksin: ei juurikaan ystäviä, ainoastaan ikääntyneet vanhemmat jotka kai kuolevat kohta. Yksikään unelmista ei toteutunut ja kaiken lisäksi sain tietää että asun homekämpässä, pakkomuutto edessä ja en tiedä mistä rahat...Vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään :(

Joten kyllä, olen katkera vaikka kaikkeni yritin, sain huonot kortit elämään ja enää en jaksa edes yrittää. Kivittäkää!

"oikeasti? lukio, iltalukio ja töissä laitosapulaisena samaan aikaan?"

Mitäs ihmeellistä tuossa nyt on? Kasarilla moni teki samaa, minäkin siivosin yöllä rakennustyömaita samalla kun kävin lukiota. Yötyöstä sai parempaa palkkaa. Kesät olin tietysti kesätöissä. 

Näissä kateusjutuissa on monesti se, että se toisen helppo elämä on pelkkää mielikuvitusta pääasiassa. Minäkin olen muka saanut kaiken, jättää vain kertomatta kaikki oleelliset asiat elämästäni. Vanhemman vakava sairaus lapsena, se miten paljon tein töitä nuoresta pitäen kaiken sen eteen mitä olen saanut. Kateelliset ovat useimmiten valehtelijoita.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina saanut kaiken!

Tein lukiossa ahkerasti töitä, luin ja sain hyvän todistuksen. Tosin en siinä sivussa ehtinyt bilettämään ja käymään elämäm koulua.

Pääsin opiskelemaan unelma-alaani. Ei siksi, että oli hyvä tuuri vaan siksi, että luin pääsykokeisiin tosissani. En kuitenkaan ennättänyt 3 kuukauteen tekemään muuta kuten juhlimaan kunnolla tai viettämään mökkiviikonloppuja.

Opiskelin ahkerasti, sain hyviä arvosanoja ja niiden ansiosta sain oman alan harjoittelupaikkoja. En ehtinyt kaikkiin opiskelijabileisiin eli elämähän se siellä lipui ohi.

Valmistuttuani sain työpaikan, kiitos opiskeluaikaisten töiden ja työpaikalta löytyi se nössö poikakaverikin, jolla oli kanssani samanlaiset elämänarvot. Todella tylsä tyyppi, ei ikinä olisi kelvannut ap:lle!

Oli häät ja asuntolaina ja lopulta pari yhteistä lasta.

Ulopuolisten silmin minä sain ihan kaiken, omasta mielestä tuli tehtyä väh

Tämä! Onnea sinulle. Ahkeruus kannattaa. Älä välitä kateellisista. Olet ansainnut tuon kaiken.