Ykskaks humps, olet 38v

Ja äitini mukaan toinen humps ja sitten ollaankin jo vanhuksia.

Omien vanhempien vanheneminen on kyllä sydäntä raastavaa.

Hups! Olen jo 49v ja ei tunnu että tässäkö tämä oli. En suorita elämää vaan nautin elämästä.

Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä kiitollisempi olen. Sillä sinä päivänä kun lakkaa vanhenemasta niin on kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Hups! Olen jo 49v ja ei tunnu että tässäkö tämä oli. En suorita elämää vaan nautin elämästä.

Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä kiitollisempi olen. Sillä sinä päivänä kun lakkaa vanhenemasta niin on kuollut.

Mahtava asenne! Täällä vaan senpäiväinen neljänkympin kriisi. Ihme että nyt, ei 30 ollut mitään.

ap

Ja viuh vaan, niin oletkin jo viisikymppinen.

Matka kolmekasista neljäkasiin meni vielä nopeammin, hehheh!

Mutta nyt jos voisin tehdä jotain toisin, niin en kriiseilisi iästä päivääkään ennen vaihdevuosia tai viittäkymppiä!!

t. 53-vuotias

Samat ajatukset. Äskenhän oli vasta 25-vuotias. Ja nyt olen 40-vuotias. Tuo aika meni kuin sormia näpäyttämällä.

" At the age of thirty-seven;  she realised she'd never..." (kuten jo kantrilaulussakin laulettiin )

Ap luettelit nuoruuteen kuuluvia suuruudenhulluja haaveita, joita nuorena on vähän kaikilla. Silloin jokainen uskoo olevansa niin 'erilainen kuin muut', että saa aikaan jotain suurta.

Pohjimmiltaanhan siinä on kyse vain aikuistumisvaiheen normaalista narsismista.

Henkisesti riittävän kypsä aikuinen oppii lopulta arvostamaan pieniä asioita ja tasapainoista tervettä arkea.

Henkisesti kesken jäänyt puolestaan viihtyy loppuelämänsä nuorten seurassa ja pitää itseään yhä vähän muiden yläpuolella.

Etenkin keski-ikäisten miesten keskuudessa näitä aika paljon...yrittävät iskeä nuoria kassaneitejä ja uhoavat näyttävänsä nelivitosina vielä kolmekymppisiltä jne.

Ikä on tosiaan vain numeroita. Ja mitä vanhemmaksi tulee niin sitä armollisempi voi olla itselle ja muidenkaan mielipiteet ei enää hetkauta samalla lailla kun nuorempana. Pikku asioihin ei myöskään enää ole tarvetta jumiutua.

Toki sitä rupsahtaa ja voi tulla kaikkea renkkaa ja jopa sairautta. Mutta toivottavasti elämä kantaa!

Minulla ei ollut 3kympin kriisiä kun oli pieni 3v ja 2.lapsi "tekovaiheessa".

4kympin kriisiäkään ei tullut vaan oli ihana täyttää 40v. Toki elämä oli kaikinpuolin ok niin sekin vaikuttaa fiiliksiin.

Saas nyt nähdä tuleeko vuoden päästä 5kympin kriisi mutta ei tunnu siltä ainakaan vielä. 

Vierailija kirjoitti:

Hups! Olen jo 49v ja ei tunnu että tässäkö tämä oli. En suorita elämää vaan nautin elämästä.

Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä kiitollisempi olen. Sillä sinä päivänä kun lakkaa vanhenemasta niin on kuollut.

Ihana! :) Muistan 5 vuotta vanhemman siskoni kriiseilleen jo 30-vuotiaana, että tässäkö elämä oli, "mitään" ei ole saavuttanut.. Siis oli toki perhe ja vakituinen työ, mutta tavallaan saan kiinni siitä tunteesta, että elämänsuunta on jo valittu ja sitä on vaikea muuttaa. Pelkäsin, että noinko itsekin kohta koen, en halua!

No, en lopulta tuntenutkaan. En ole koskaan tuntenut. Perhe ja ammatti itselläkin ja ihana pieni elämä. Niin ja siskokin repäisi irti vuosikymmenet jatkuneesta teiniajan suhteestaan, matkusteli ja sittemmin rakastui palavasti, että hyvin on käynyt hänellekin.

Vierailija kirjoitti:

Ap luettelit nuoruuteen kuuluvia suuruudenhulluja haaveita, joita nuorena on vähän kaikilla. Silloin jokainen uskoo olevansa niin 'erilainen kuin muut', että saa aikaan jotain suurta.

Pohjimmiltaanhan siinä on kyse vain aikuistumisvaiheen normaalista narsismista.

Henkisesti riittävän kypsä aikuinen oppii lopulta arvostamaan pieniä asioita ja tasapainoista tervettä arkea.

Henkisesti kesken jäänyt puolestaan viihtyy loppuelämänsä nuorten seurassa ja pitää itseään yhä vähän muiden yläpuolella.

Etenkin keski-ikäisten miesten keskuudessa näitä aika paljon...yrittävät iskeä nuoria kassaneitejä ja uhoavat näyttävänsä nelivitosina vielä kolmekymppisiltä jne.

Tälläkin palstalla riehuu yks vuonna 1975 syntynyt mies, nimittää itseään hopeaketuksi, joka tehtailee näitä aloituksiaan viikottain tänne...

"Henkisesti riittävän kypsä aikuinen oppii lopulta arvostamaan pieniä asioita ja tasapainoista tervettä arkea."

Moni on riittävän kypsä arvostamaan näitä asioita jo kaksvitosena, mutta ottaa luonnon päälle jos haaveilemaansa tasapainoista arkea ei ole "saavuttanut" kun alkaa 40v kolkuttelemaan.

Minulla oli 24-vuotiaana aviomies, kolme lasta, omistusasunto ja olin juuri päässyt yliopistoon opiskelemaan. Silloin tuntui siltä, että wau, saan aikaan mielettömiä asioita tosi nuorena - mitä mahdankaan olla kolmekymppisenä tai nelikymppisenä.

Nyt olen 37-vuotias. Sama, ihana aviomies ja samat kolme lasta (+1 keskenmeno). Gradu on edelleen palauttamatta, olen nyt ollut puoli vuotta ENSIMMÄISESSÄ vakituisessa työpaikassani. Tätä ennen olen opiskellut paljon, valmistunut välillä ammattikorkeakoulusta ja jatkanut yliopisto-opintojani, ollut pätkätöissä ja työttömänä. 

Enää en haaveile mistään suuresta urasta, sillä näköjään kouluttauduin täysin väärälle alalle. Tällä ei rikastu, eikä työllisty. Nykyisestä työstäni pitää pitää kynsin ja hampain kiinni, vaikken työssäni edes viihdy. 

Täytän vapaa-aikani kaikella mukavalla ja yritän luoda päämääriä ja tavoitteita vapaa-ajalleni, työelämä ei näitä varmaan tule koskaan enää kohdallani tarjoamaan. Niin ja sen gradun saan kohta valmiiksi. Kohta. Ehkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap luettelit nuoruuteen kuuluvia suuruudenhulluja haaveita, joita nuorena on vähän kaikilla. Silloin jokainen uskoo olevansa niin 'erilainen kuin muut', että saa aikaan jotain suurta.

Pohjimmiltaanhan siinä on kyse vain aikuistumisvaiheen normaalista narsismista.

Henkisesti riittävän kypsä aikuinen oppii lopulta arvostamaan pieniä asioita ja tasapainoista tervettä arkea.

Henkisesti kesken jäänyt puolestaan viihtyy loppuelämänsä nuorten seurassa ja pitää itseään yhä vähän muiden yläpuolella.

Etenkin keski-ikäisten miesten keskuudessa näitä aika paljon...yrittävät iskeä nuoria kassaneitejä ja uhoavat näyttävänsä nelivitosina vielä kolmekymppisiltä jne.

Tälläkin palstalla riehuu yks vuonna 1975 syntynyt mies, nimittää itseään hopeaketuksi, joka tehtailee näitä aloituksiaan viikottain tänne...

Palstalla riehuu myös vähintään yksi miesvihamielinen, todennäköisesti hieman nuorempi nainen joka tehtailee kommentteja ja aloituksiakin vanhempien miesten nimiin.

Minun mielestäni on mahtavaa kun saa elää eri ikäisenä eri elämänvaiheita.

Lapsuus jossa tuntui kun olisi aina ollut kesä ja mansikoita. Hullu teini-ikä ja nuoruus.

Opiskelut, seurustelu, työ, naimisiinmeno, oma koti, lapset ja pari hyvää ystävää rinnalla jakamassa nämä asiat.

Nyt sitten kuopus on enää kotona ja parin vuoden päästä hänkin on jo omillaan ja jään taas kahden miehen kanssa. Ympyrä sulkeutuu. Ja jos hyvä säkä käy niin saamme joskus lapsenlapsia ja se on sitten taas ihan eri elämä.

Itse sitä muuttuu ihan oikeaksi keski-ikäiseksi kun vaihdevuodet luuraa nurkan takana ;)

Ihan jännittää mitä tämä elämä vielä tuo tullessaan. Voi kun vaan saisi olla terve! Terveys alkaa mietityttää ihan oikeasti näin viidenkympin korvilla. Minäkin olen ollut aina perusterve mutta niin vaan tuli viime kesänä veritulppa reiteen joten siitä jäi kyllä pieni pelko.

Minäpä aloitin juuri sen bestsellerin kirjoittamisen ja täytin 38 viime viikolla. :D

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten sitä miettii, että tässäkö tämä. Miten aika voikin mennä niin nopeasti. Tuntuu, ettei ole kyllä mitään saanut aikaiseksi vaikka toki onkin, mutta.. mites se bestsellerin kirjoittaminen, suurleffojen pääroolit, maailmanrauhan tekeminen, maailmanmestaruudet kaikissa lajeissa ym. Ja nyt vanhemmatkin, jotka aina olleet elinvoimaisia, ovat vanhuksia.

On sulla kyllä ollut epärealistisia tavoitteita.. Et kuulosta ihan täysjärkiseltä. Herätys, olisiko jo aika aikuistua ja alkaa elämään ihan jalat tukevasti maassa...

Minä olen 36-vuotias ja ihmettelen muiden ikäkriisejä. Ulkonäön rapistuminen tuntuu olevan monelle ikäiselleni ongelma, mutta minua asia ei häiritse yhtään. Päinvastoin. On suorastaan huojentavaa, kun elämä ei pyöri sen ympärillä, onko tarpeeksi hoikka ja kaunis. Vuorovaikutus miesten kanssa on muuttunut jotenkin luontevammaksi ja työssä tulee kohdatuksi ammattilaisena potentiaalisen sänkykumppanin sijaan. Nautin kyllä aikoinani miesten huomiosta, mutta ihan rehellisesti sanoen kyllästyin siihen jossain vaiheessa. On ihanaa, kun voi syödä, mitä haluaa ja pukeutua niin kuin haluaa.

Mistään Nobel-palkinnoista tai poptähteydestä en ole koskaan edes haaveillut. Kiinnostava, sopivan haastava työ ja riittävästi vapaa-aikaa tekevät onnelliseksi. Perheeseen liittyviä haaveita tai suunnitelmia minulla ei myöskään ole oikein ollut, joten haaveiden kaatumisesta seuraavaa kriiseilyä en ole kokenut. Yhden lapsen sain melko nuorena puolivahingossa, ja tällä hetkellä elän parisuhteessa. Olen aina nauttinut lapsiperhe-elämästä, mutta en ole kuitenkaan halunnut enempää lapsia. Samoin on mukavaa elää parisuhteessa, mutta naimisiinmeno ei houkuttele. Olen elänyt tilanteen mukaan pakottamatta itseäni mihinkään, ja oikeastaan kaikki, mitä elämässäni on tapahtunut, on osoittautunut hyväksi. Välillä tuntuu, että kaverit, joilla on hyvin tarkka näkemys siitä, minkä ikäisenä mennään naimisiin, millaisessa talossa asutaan ja monta lasta hankitaan ja millaisella ikäerolla, ovat onnettomampia ja stressaantuneempia.

Samaa mietin itsekin. Vasta äsken olin 28 ja nyt 38! Kuukaudet tuntuvat nopeutuneen, vuosi kuluu liian äkkiä. Päässä menee puuroksi, mikä tapahtui  toissakesänä ja mikä  viime kesänä  (  Viime kesänä, kun olin Annen luona käymässä.. eikun se olikin toissakesä. Eiku.. Ootas..).   Jokainen uusivuosi tuntuu, kuin kuulisin hautaani kaivettavan .  Uusi vuosi, helmikuu ja synttärit... 

Saahan sitä olla elämässä tavoitteita ja unelmia mutta pakkomielteet on sitten eri asia. Tai se että masentuu ja muuttuu katkeraksi jos ei ole tapahtunut tiettyjä juttuja ennenkuin on 40v.

Ja usein ne nuoruuden unelmat vaihtuukin toisiin kun tulee ikää ja samat asiat ei enää ole niin tärkeitä.