Puolison kuolema

Vanhoja kliseitä nämä, mutta olisi hyvä pyrkiä saamaan itselleen aktiviteettia (työtä mm.) ja ehkä jotain vertaistuen tyyppistä, tai muuta joka voisi tarjota lohdutusta. Kuukauden päästä tapahtuneesta tulee vielä aika kovalla voimalla surun ja ahdistuksen, joissain tapauksissa myös vihan ja katkeruuden aaltoja.

<3

Minulla ainakin oli vielä oli pahenemissuunnassa, kun läheisen kuolemasta oli vasta kuukausi.

Mihin kuoli? Leski itsekin, mies kuoli sairauteen.

Vaikka tämä nyt tuntuu mahdottomalta ja merkityksettömältä, niin aika auttaa. Voimia🧡

Totta kai olo pahenee ensin, kun alkusokki alkaa hellittää.

Auttaisiko rituaalien rakentaminen? Kehität toimintamalleja suruaaltoja varten. Ja samaan aikaan otat vastaan muutkin tunneaallot. Katselet kauniita asioita, haikeita asioita, aina enemmän myös iloisia asioita, ja käännät ne muisteluksi jos ei tässä hetkessä ilo irtoa.

Voisitko tehdä joka päivä jonkun ihan uuden asian? Vaikka miten pienen? Ihan vain muistuttaaksesi itseäsi, että tässä sitä vielä ollaan.

Itse poden nuoruudensuhteen kuolemaa. Meistä ei ihan kunnolla rakastavaisia tullut, mutta olisi voinut tulla. Tuntuu hankalalta surra sitä mitä ei ollut tuleva, ja oudoltakin surra ihmistä, joka jäi lopulta hiukan vieraaksi. Samalla suren hänen perhettään, jota en oikeastaan tunne lainkaan.

En voi pyhittää muistoakaan, koska muistan lähinnä ne syyt, joihin kompastuimme. Joten pyhitän pyrkimyksen, että korjaan itsessäni niitä asioita hänen kunniakseen, ja mietin haikeana miten hienoja ominaisuuksia hänessä oli, vaikka vähän sekavassa paketissa.

Ja muistutan itseäni häntä kunnioittaakseni joka päivä, että kyllä se aika loppuu minultakin. Pois jahkailu. En ole nuori enää.

En tiedä loukkaako tämä sinua, mutta kun luen aloituksesi, näen sinun saaneen elämältä hyvin paljon. Ihmisen, jota on noin kova ikävä. Hänet vietiin sinulta, mutta sinulla oli onni olla hänen kanssaan. Se on oikein hyvä ja kannatettava syy kokea kipua nyt.

Ja lopultakin, suru on siitä ihana asia, että voimistumisvaiheen jälkeen se alkaa muuttaa muotoaan ja tulla kevyemmäksi kantaa, samalla kun se voi tehdä sinut kestävämmäksi.

Helli itseäsi. Aina vain enemmän, sen minkä jaksat. Se on tärkeä tehtävä.

Onneksi täällä voi jatkaa keskustelua, kun aiempi monen vuoden keskustelu puolison kuolema -aiheesta ei ole enää mahdollista et-keskustelupalstalla. Jospa mahdollisimman moni siirtyisi sieltä tänne kirjoittelemaan.

Voimia kaikille.<3

Hei,

leskelle on todella haasteellista, jos hän jää ihan yksin surunsa ja tuskansa kanssa eikä edes pääse kotoaan mihinkään, kun on aiemmin ollut lähes täysin puolisonsa tuen varassa. Jos ei ole lapsia eikä juuri sukulaisiakaan ja ystävyyssuhteetkin ovat iän myötä päättyneet, vaikka siksi, että ystävät ovat jo menneet sinne paremmalle puolelle eikä ole voimia hankkia uusia ystäviä, niin arki ja mahdollisuus toipua edes jotenkin puolison kuolemasta tuntuu ihan käsittämättömän kovalta haasteelta.

Onko teillä ollut tuollaista noin yksinäisen lesken tilannetta, ja jos on, niin miten ihmeessä olette siitä selvinneet?

Kiitos kaikille etukäteen, jos jaksatte jotain kertoa.

Pakotin itselleni rutiinit, joita toteutin hammasta purren. Pakotin itseni liikkeelle, vaikka kaikki oli etovaa, tahmeaa, täysin merkityksetöntä. Minun oli pakko jatkaa elämistä erään henkilön vuoksi jota en voinut jättää, ja lähteä täältä.

Teen välillä asioita hänen muistokseen ja kunniakseen, kokeilen jotain uutta, matkustan jonnekin. Hän on jotenkin mukanani ja kanssani.

Kaikki pelko hävisi, sillä pahin tapahtui jo. Hänen menettämisensä oli ollut pahin pelkoni. Olenkohan oikeastaan koskaan edes välittänyt kenestäkään muusta kuin hänestä.

Jäin täysin yksin kuten osasin odottaakin. Kukaan ei soita, ota yhteyttä tai kutsu luokseen. Leskeys on tabu. En ole enää olemassa kenellekään.

Tulee vielä se päivä kun aika loppuu minultakin, ja on olemassa pieni mahdollisuus, että tapaan hänet taas.

Paljon voimia sinulle loppuelämäksi. 🤍

Pystyisitkö käymään tilannetta läpi jonkun ammattilaisen kanssa, ennen kuin tilanne pahenee? 

Tsemppiä

Näettekö paljon unta puolisostanne, ja jos näette, niin koetteko sen lohduttavana vai lisääkö se vain ikävää?

Hei kaikille!

Siirryn tuolta Et-lehden keskustelualueelta tänne. Jäin leskeksi reilu 8 kuukautta sitten. Mieheni kuoli täysin yllättäen sydänkohtaukseen. Vaikka aika on hieman jo auttanut, niin vaikeaa on edelleen. Läheiset toki tukevat, mutta eivät oikein ymmärrä tai huomaa, miten paljon edelleen suren. Ystäviäkin minulla on, mutta kaikilla on mies ja perhe. Yksinäisyyden tunne ahdistaa välillä kovasti.

Mutta päivä kerrallaan myös tähän uuteen vuoteen. Mitään suunnitelmia ei minulla enää ole, mutta töillä kun täytän päiväni, niin odotan vain iltaa ja hetkeä jolloin voi mennä nukkumaan. Uni tuo unohduksen. Miehestäni en ole unia nähnyt, vaikka sitä toivonkin. Ehkä jonain yönä. 

Katariina

Voimia. Onneksi ollaan kevättä kohti menossa ja valo lisääntyy. Surutyö on raskas, mutta se kannattaa tehdä.

Siitä on vielä kovin vähän aikaa. Pitää antaa aikaa itselle ja kaikelle. Vaiheille. On myös kriisikeskus muutama käynti tai yksityinen terapeutti, jos haluaa käsitellä sitä, ellei joku ystävä kuuntele tai sukulainen. Tai itse yrittää löytää rakentavia ajatuspolkuja hieman, vaikka on tunteet. Tunteita voi eheyttää jotenkin, koota itseä. On myös ahdistusta lievittäviä juttuja, joita voi kokeilla tai miettiä. Toimiiko joku ja mikä ei toimi ainakaan.

Ei silti väkisin voi työntää tunteita pois, vaan miettiä mikä lähde sillä on. Toki lekuri voi joskus antaa lääkkeen, mutta mitä jos se vie sen pois mitä haluaisi käsitellä ja päästä eteenpäin joku päivä. Ehkä olit liian kauan yhden ihmisen matkassa tiiviisti (se vie mukanaan) ja muut maapallolla jäi taustalle, vielä on muualla ihmisiä, jotain elämää. Jos pärjää taloudellisesti, se olisi ehkä helpottavin tieto. Vaikka on surutyö kesken. Onko sukulaisia soiton päässä tai omia kotijuttuja, harrasteita, lepoa.

Kiitos ylläpidolle, kun palautitte tämän ketjun. <3 

Hei täällä kirjoittelee nm. Yksinäinen koiranpennun odottaja 

Hienoa ja kiitos että tämä ketju palautettiin. Minäkin siirryin Et-lehden puolelta tänne.

Minulla leskeyttä jo kaksi ja puolivuotta eikä suru ja kaipaus mihinkään häviä, helpottaa kyllä. Itseäni on auttanut arkiset puuhat, aluksi leivoin paljon se jotenkin lohdutti, kyyneleet maistuivat taikinat ja pakastin täynnä pullaa.

Lähdin myös mukaan aikaisempiin harrastuksiin, luonnossa liikkuminen auttaa. Jätin viime syksynä teatteriharrastuksen mutta nyt palasin taas sen pariin kun vaikea syksy on takana.

Toivon kaikille uusille ja vanhoille kirjoittajille voimia jaksaa jatkaa eteenpäin vaikka tuntuu ylivoimaiselta🙏💕

Toivottavasti olet nyt päässyt jo yli pahimmasta. Koskaanhan se suru ei kokonaan häviä. Joulu, syntymäpäivät jne.

Kun menettää rakkaansa, se on lamaannuttava kokemus!

On selvää, että jokainen päivä on tuskaa ilman hänen läsnäoloaan, ääntään, huolenpitoaan, katseitaan, lämpöään. Kaipaus on pakahduttava ja itku helpottaa hetkeksi. Kaikki muisto, pahat ja hyvät tulevat jatkuvasti mieleen.

Vaikka elämä on tässä ja nyt, niin muistot ja kaikki tapahtumat on kuin taas läsnä ja tuoreina. Tuska ja suru tulee jotenkin työstää, surra väsymiseen asti. Tulee vielä aika jolloin murheen ja kaipauksen väliin tulee hyviä asioita ja pikkuhiljaa alkaa elämän ilo palata, vaikka sitä on niin vaikea uskoa silloin kun on raskasta. Lopulta kaikki vielä kirkastuu!

Hei kaikki! Oletteko kuulleet vertaistuesta? Facebookin puolelta löytyy Nuoret Lesket. Siellä on kaksi ryhmää, joista toinen on suljettu vain leskiä koskeva ryhmä. Kannattaa tulla sinne. Itse sain nettikeskusteluista valtavasti tukea kun jäin odottamatta leskeksi.