Puolison kuolema

Isä kuoli yllättäen yhtenä keväänä n. 15 vuotta sitten. Se oli täysi shokki, oltiin nähty vain muutama päivä aikaisemmin ja isä oli iloinen, kun pääsi juuri eläkkeelle. Odotteli kesää, että pääsee lasteni kanssa kalalle ja marjametsään ja opettaa vasarahommia. 

Alun asiat  hoiti pakonomaisesti, hautaustoimistot sun muut. Itse surutyö pääsi alkamaan vasta hautajaisissa kun ymmärsi että se on todella totta. Se tunne tyhjän päälle putoamisesta tuli myös, istuin hautajaisten jälkeen toimistolla työhuoneessani  ja tuijotin seinää. Monta viikkoa.  Tervarin lääkäri ei antanut sairauslomaa....en todellakaan ollut työkykyinen ja olin raahautunut sinne viimeisillä voimillani hautajaisia seuraavana maanantaina. Työterveyslääkäri oli järkyttynyt, kun jälkikäteen kerroin mitä kohtelua olin terveyskeskuksen omalääkäriltä saanut. Shokki ja masennus on kyllä ihan päteviä sairasloman syitä...

Lapset sairasteli vesirokkoa ja siinä meni hoitaessa pari viikkoa, sain vähän jäsennellä asioita ja hommata äidin kanssa hautakiveä. Ja onneksi tuli kevät ja minulla on tuo puutarhaharrastus - ja ne lapset, jotka suri myös. Upotin pihalle suruani, ei ole varmaan ikinä ollut niin rikkaruohottomat kukkapenkit ja istuttiin paljon ongella ja juteltiin. Sain vähitellen kasattua päätäni. Varsinkin kun ruumiinavauslausunto tuli ja ymmärsi, ettei tälle mitään voinut. Jossittelua ei jäänyt. 

Suru kyllä yllätti vielä 2 vuoden päästä. Ajoin autolla sen krematorion ohi missä isä tuhkattiin, ja alkoi itkettää. Oli pakko ajaa parkkiin ja antaa itkun tulla. 

Surkaa rauhassa mutta muistakaa, että elämää on edessäkin päin, vaikka vielä ei tunnu siltä. Teillä on oikeus myös iloita. Itse ajattelin, että isä ei haluaisi, että jään tähän rypemään. Omalla kohdalla suru on muuttunut jo haikeudeksi, joskus käyn haudalla tuulelle juttelemassa että miten meillä menee. 

Lempeitä päiviä ja kevättä, aika loiventaa kipua. Mutta ei mene varmaan montaakaan viikonpäivää, ettei isä pyörähdä mielessä jollain tavoin. Ei taida mennä äidilläkään. 

Eiköhän tämä ryhmä ole puolisonsa menettäneille

En väheksy kenenkään surua, mutta ryhmän nimen Puolison kuolema mukaisesti täällä keskustellaan nimenomaan leskeydestä ja miehensä tai vaimonsa menettämisestä. Aviopuolisoiden ja avopuolisoiden välinen suhde on kuitenkin aika lailla erilainen kuin muiden perheenjäsenten väliset suhteet.

Ehkä jostain löytyy toinen sururyhmä, jonka kautta saa lohtua, jos on menettänyt isän, äidin, siskon, veljen tai muun sukulaisten.

Minä kirjoittelin syksystä 2021 alkaen et-lehden keskustelupalstalle ja nimimerkkini oli Surutyttö. Arvostin kovasti sen palstan asiallisuutta ja vertaistukea. Aion nyt, pienen tauon jälkeen, tutkia tarkemmin, millaisia keskusteluja ja mistä löytäisin. Facebookin en ole koskaan kuulunutkaan.

Suru ei helpota, koska tunteitaan ei voi kuolettaa eikä haluakaan, mutta miten pääsisi vähän takaisin

normaalielämään ennenkuin murtuu kokonaan surun alle ?

Suru kuin suru. Minusta kaikki kommentit ovat tervetulleita.

Kohta 2 viikkoa ilman rakasta. Hän sairasti pitkään ja viimeisen puoli vuotta olin käytännössä omaishoitaja. Päässä pyörii kaikki asiat sekaisin, syyllisyydentunteita jne. Hoidinko häntä tarpeeksi hyvin jne. Kamala ahdistus ja ikävä. Olen tässä jotenkin aivan yksin. Hänen sukulaisensa eivät halua edes hautajaisista keskustella kanssani. Mitään myötätuntoa eivät ole osoittaneet minua kohtaan vaikka olin Rakkaani kanssa yhdessä melkein 20 vuotta. Tuntuu, että vajoan jonnekin syvään tunneliin syvemmälle ja syvemmälle. Ihankuin minua ei rakkaani elämässä olisi ollutkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kohta 2 viikkoa ilman rakasta. Hän sairasti pitkään ja viimeisen puoli vuotta olin käytännössä omaishoitaja. Päässä pyörii kaikki asiat sekaisin, syyllisyydentunteita jne. Hoidinko häntä tarpeeksi hyvin jne. Kamala ahdistus ja ikävä. Olen tässä jotenkin aivan yksin. Hänen sukulaisensa eivät halua edes hautajaisista keskustella kanssani. Mitään myötätuntoa eivät ole osoittaneet minua kohtaan vaikka olin Rakkaani kanssa yhdessä melkein 20 vuotta. Tuntuu, että vajoan jonnekin syvään tunneliin syvemmälle ja syvemmälle. Ihankuin minua ei rakkaani elämässä olisi ollutkaan.

Kohta 4kk ilmam häntä. Yhtään ei ole olo helpottanut. Ikävä vaan kasvaa kun ymmärtää, että elämäni on nyt jatkuttava ilman häntä. Päivät huutaa tyhjyyttään, yksin olen. Niin yksin. 

Mieheni menehtyi täysin yllättäen reilu kuukausi sitten.

Hän menehtyi sairaalan vessaan. Hänelle oli tehty mahalaukun tähystys anemiaan syyn selvittämiseksi. Hän oli pyörtynyt aiemmin yöllä kun oli mennyt vessaan. Siitä huolimatta häntä ei valvottu mitenkään.

Odottelin häntä kotiin toimenpiteen jälkeen kuten oli sovittu. Lääkäri soitti minulle aamulla ja kertoi, että valitettavasti mieheni löytyi menehtyneenä.

En ole facebookissa, joten onneksi löysin tämän palstan.