Tiedätkö ketään, jolla olisi todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö niin, että se on ollut hänellä vuosikausia kenenkään huomaamatta?

Vierailija kirjoitti:

Sain lääkityksen heti kun sain diagnoosin. Lääkitys puolitettiin, kun tulin raskaaksi ja sillä puolikkaalla annostuksella olen mennyt nyt lähes 8 vuotta.

Labroissa käyn 1-2 vuoden välein ja terveyskeskuslääkäri uusii reseptit aina kun laitan uusintapyynnön.

Muuten sairauteni ei näy arjessa. Tai näkyy ehkä niin, että syksyisin olen alakuloinen ja keväisin piristyn.

Itse jätin lääkkeet pois ja se oli elämäni oaras päätös. Lääkebisnes on hyvä bisnes. Itse en halua olla enää koekaniinina. Tunteet kuuluu elämään, se on normaalia.

Mun koko perhe ja suku sai tietää vasta vähän aikaa sitten. Itse olen jo monta monta vuotta käynyt psykologilla ilman että kukaan siitä tiesi. Koska en vaan nähnyt aihetta kertoa muille.

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää kun joidenkin pitää hakemalla hakea diagnoosia. Nämä rajatapaukset, jotka vuosia ravaavat eri lääkäreillä saadakseen diagnoosin, tekevät pilkkaa oikeasti sairaista. Kyllä normaalistikin ihmisellä mieliala vaihtelee, sairaus se on silloin kun siitä on oikeasti haittaa ihmiselle. Eikä vain "musta tuntuu, että ehkä vois olla". Kyllä sen huomaa kun ei jaksa nousta sängystä, ei ole työkykyä ja takana useita itsariyrityksiä sekä sairaalareissuja.

Hyvin suuri osa masentuneista ei koskaan yritä itsemurhaa. On myös aina parempi hakea apua ajoissa eikä odottaa niin kauan että päätyy työkyvyttömänä sängyn pohjalle.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden, jolla on muutaman kerran diagnosoitu masennus, kaksi viimeisintä synnytyksen jälkeisiä masennuksia. Välillä sitten on ollut "normaali", eli pistänyt kodin tip top, aina puhdasta ja siistiä, lenkkeillyt ja käynyt salilla intohimoisesti ja sitten taas tipahtanut. Lopulta sai diagnoosin kaksisuuntaisesta, enkä usko että kukaan olisi osannut epäillä sitä.

Kuulostaapa tutulta... Itselläni on mennyt juurikin näin. Ensimmäinen masennuskausi oli tosin jo ennen lapsia, jolloin oli myös itsemurhayritys (tuolle ylemmälle, joka sitä tuntui vähän kuin vaativan oirelistalle). Sitten on ollut synnytyksen jälkeisiä masennuksia, joita ei ole koskaan mitenkään hoidettu. Sen takia mietinkin, että onko "vain" kroonistunutta masennusta vaiko tuota kaksisuuntaista, koska välillä kuitenkin menee vähän normaalia lujemmin. Mitään selvää maniaa ei kuitenkaan ole. Siis sellaista, että käytös muuttuisi todella suuresti tyyliin rahat tuhlaisin tms. Mutta seksuaalisethalut herää aivan uusiin sfääreihin ja tuntuu, että minulle kaikki on  mahdollista, kun vain teen. Enemmän se muutos on vain tuolla pään sisällä, jota en sitten kuitenkaan toteuta ulkoisesti.

Sitten tulee yhtäkkiä se päivä, kun ei tunnukaan enää ollenkaan siltä ja illat kuuntelen vain musiikkia ja itken elämääni.

ap.

Isäni joka on nyt 74 v. Koskaan ei diagnosoitu (koska omasta mielestään oli normaali). Oli usein impulsiivinen ja pelottava perheelleen. Nykyään on huonohermoinen ja ikävä kyllä myös vainoharhainen.

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää kun joidenkin pitää hakemalla hakea diagnoosia. Nämä rajatapaukset, jotka vuosia ravaavat eri lääkäreillä saadakseen diagnoosin, tekevät pilkkaa oikeasti sairaista. Kyllä normaalistikin ihmisellä mieliala vaihtelee, sairaus se on silloin kun siitä on oikeasti haittaa ihmiselle. Eikä vain "musta tuntuu, että ehkä vois olla". Kyllä sen huomaa kun ei jaksa nousta sängystä, ei ole työkykyä ja takana useita itsariyrityksiä sekä sairaalareissuja.

Niin no, itse olen hyvinkin tyytyväinen, että "hakemalla hain" diagnoosia. Välissä oli työkyvyttömyyttä, pitkiä ns. epätyypillisiä masennusjaksoja ja yleistä elämänhallinnan puutetta. En ollut sairaalassa, enkä ehtinyt yrittää itsemurhaa vaikka sitä suunnittelinkin jatkuvasti. Sairaus sen sijaan ennen sen diagnosoimista paheni vuosi vuodelta ilman että ymmärsin mistä oli kyse. Onneksi sain sen diagnoosin, etten ehtinyt sitä itsemurhaa tehdä. Riski psykooseihin myös lisääntyy huomattavasti sellaisen kerran kokeneena. Olen tosi tyytyväinen, että olen ollut niin onnekas itsenäisesti apua hakeneena, että olen silta ensimmäiseltä psykoosilta välttynyt diagnoosin ja oikean hoidon saatuani. Olen aika varma, että jos olisin jäänyt odottamaan jonkun muun ohjaavan minut hoitoon, niin en olisi tässä kunnossa kuin nyt olen. Todennäköisesti asuisin nyt siellä sairaalassa suljetulla osastolla. En ihan ymmärrä, kuinka tää nyt sitten pilkkaa "oikeasti sairaita".

T. Rajatapaus 15

No isäpuolen veli oli koko ikänsä ollut jotenkin outo, mutta ei kukaan osannut epäillä varsinaista sairautta ennenkuin meni ihan överiksi, olisko hän ollut viisikymppinen. Ihmeteltiin että onko se oikeesti nyt lopullisesti tullut hulluksi, ja lopuksi siskonsa sai menemään lääkäriin kun itsekin alkoi maanisen vaiheen loputtua tajuta että miten hulluja asioita oli tehnyt. Se että hän sai diagnoosin silloin selitti kyllä hänen käytöstään ihan lapsuudesta asti. Luulen että suuri osa mielenterveyden sairauksista potevista on ilman diagnoosia koska eivät mene koskaan lääkäriin sitä kysymään että mikä mussa on vikana, hulluhan ei yleensä itse pidä itseään hulluna.