Mikä lapsiperheen elämässä ja vanhemmuudessa on parasta?

Ihania vastauksia, kaipasin juuri tällaista hyvänmielenketjua.

Ei mikään. Tai no ehkä se, että aloin vihdoinkin huolehtia itsestäni paremmin. Eli minua ei saa enää kiusata eikä kohdella huonosti, koska olen äiti. Lapsista en saa kyllä irti itselleni päin mitään. Heille koitan olla joku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on jo kommentoinut sitä, miten lapsi on tuonut elämään uusia ulottuvuuksia. Samoin on käynyt minulle: olen nykyään paljon aktiivisempi, tuottavampi ja paremmin organisoitunut kuin ennen lasta. Lapsen kanssa tulee kokeiltua yksinkertaisia elämän iloja (kuten pulkkamäkeä ja eväsretkeä olohuoneen lattialla), ja huomaan nauttivani noista hetkistä todella paljon. Lasten innostuneisuus, vilpittömyys ja aitous on sydäntäsärkevän hellyyttävää. Olen aina pitänyt lapsista, ja oman lapsen myötä rakkauteni noihin pieniin, viisaisiin olentoihin on vain kasvanut. Tunnen oloni helpoksi ja mukavaksi lasten seurassa, toisin kuin monien aikuisten.

Myös ihan tavallisiin arkipäiviin on tullut merkityksellistä sisältöä lapsen myötä. Päivän paras hetki on, kun menen hakemaan poikaani hoidosta ja hän syöksyy nauraen ja innosta kiljuen halaamaan minua. Ja aamut ovat myös ihania: silloin muuten vilkas poikani kömpii viereeni makoilemaan, halailee ja pusuttelee ja kaivautuu kainaloon. On ihanaa aloittaa päivä noin, kun lapsi ei muuten tahdo enää sylissä viihtyä. Rakastan lastani mielettömän paljon enkä voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Kyllähän niitä hankaliakin hetkiä mahtuu arkeen, mutta nuo hyvät voittavat ne 100-0.

Oot ällöttävän itsekäs. Missä maailmalla tekemäsi hyväntekeväisyystyö heikkojen ja huono-osaisten hyväksi? Ei missään, sä vain itsekeskeisesti nautit sinusta ja persehedelmäsi jatkeesta.

Rakkaudella on tapana kertautua, harvoin se on keneltäkään pois. Toimin kyllä vapaaehtoistyössä traumatisoituneiden lasten parissa ja lisäksi olen useamman hyväntekeväisyysjärjestön aktiivinen jäsen. Itsestäni ja persehedelmäni jatkeesta nauttiminen tuo minulle voimavaroja toimia myös muiden hyväksi. Sanoisin tätä terveeksi itsekkyydeksi, joka hyödyttää lopulta myös muita.

Hei, älkää vastailko noihin provosoiviin viesteihin, vaan ilmoittakaa ne asiattomiksi. Nytkin viesti on poistettu, mutta se näkyy nyt tuossa lainauksessa. Keskitytään itse asiaan, pakkomielteisille jankkaajille vastailu on aivan turhaa.

En ole koskaan ollut mikään emotyyppi, mutta täytyy sanoa, että näin keski-ikäisenä parasta elämässäni on kaksi elämäniloista nuorta, joiden kanssa on edelleenkin todella mukava tehdä kaikenlaista! Olen iloinen siitä, että voin olla heidän apunaan ja tukenaan itsenäisen elämän alkutaipaleella. Me tykkäämme toisistamme aivan valtavasti!

Monia edeltäjiä kompaten: ihana katsoa kuinka lapsi itsenäistyy ja oppii uusia asioita, tekee omia havaintoja, yhdistelee asioita päässään itsekseen ja esittää pontevia mielipiteitä.  Itsellä viskari-ikäinen joka sikälikin mahtava, kun hän on niin täysillä oma itsensä: vaikea selittää mutta kun tavallaan lapsen käytöksessä ei ole näyttelemistä ja samalla hän on maailman paras luonnenäyttelijä.  Lapsen ilo on suuri onnen lähde.

Vierailija kirjoitti:

Hei, älkää vastailko noihin provosoiviin viesteihin, vaan ilmoittakaa ne asiattomiksi. Nytkin viesti on poistettu, mutta se näkyy nyt tuossa lainauksessa. Keskitytään itse asiaan, pakkomielteisille jankkaajille vastailu on aivan turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on jo kommentoinut sitä, miten lapsi on tuonut elämään uusia ulottuvuuksia. Samoin on käynyt minulle: olen nykyään paljon aktiivisempi, tuottavampi ja paremmin organisoitunut kuin ennen lasta. Lapsen kanssa tulee kokeiltua yksinkertaisia elämän iloja (kuten pulkkamäkeä ja eväsretkeä olohuoneen lattialla), ja huomaan nauttivani noista hetkistä todella paljon. Lasten innostuneisuus, vilpittömyys ja aitous on sydäntäsärkevän hellyyttävää. Olen aina pitänyt lapsista, ja oman lapsen myötä rakkauteni noihin pieniin, viisaisiin olentoihin on vain kasvanut. Tunnen oloni helpoksi ja mukavaksi lasten seurassa, toisin kuin monien aikuisten.

Myös ihan tavallisiin arkipäiviin on tullut merkityksellistä sisältöä lapsen myötä. Päivän paras hetki on, kun menen hakemaan poikaani hoidosta ja hän syöksyy nauraen ja innosta kiljuen halaamaan minua. Ja aamut ovat myös ihania: silloin muuten vilkas poikani kömpii viereeni makoilemaan, halailee ja pusuttelee ja kaivautuu kainaloon. On ihanaa aloittaa päivä noin, kun lapsi ei muuten tahdo enää sylissä viihtyä. Rakastan lastani mielettömän paljon enkä voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Kyllähän niitä hankaliakin hetkiä mahtuu arkeen, mutta nuo hyvät voittavat ne 100-0.

Oot ällöttävän itsekäs. Missä maailmalla tekemäsi hyväntekeväisyystyö heikkojen ja huono-osaisten hyväksi? Ei missään, sä vain itsekeskeisesti nautit sinusta ja persehedelmäsi jatkeesta.

Rakkaudella on tapana kertautua, harvoin se on keneltäkään pois. Toimin kyllä vapaaehtoistyössä traumatisoituneiden lasten parissa ja lisäksi olen useamman hyväntekeväisyysjärjestön aktiivinen jäsen. Itsestäni ja persehedelmäni jatkeesta nauttiminen tuo minulle voimavaroja toimia myös muiden hyväksi. Sanoisin tätä terveeksi itsekkyydeksi, joka hyödyttää lopulta myös muita.

Olen tästä samaa mieltä. Rakastavat ja rakastetut ihmiset jaksavat välittää muistakin. He ovat ehjiä auttamaan toisiakin.

Mikä näitä ketjussa provoavia vaivaa? Inhottavaa käytöstä aikuisilta ihmisiltä.

Vierailija kirjoitti:

Hei, älkää vastailko noihin provosoiviin viesteihin, vaan ilmoittakaa ne asiattomiksi. Nytkin viesti on poistettu, mutta se näkyy nyt tuossa lainauksessa. Keskitytään itse asiaan, pakkomielteisille jankkaajille vastailu on aivan turhaa.

Yrittävät ilmeisesti saada ketjun poistoon, joten ei tosiaan kannata vastailla ja tarttua noihin.

Juuri äsken oma reilu 2-vuotiaani tuli halailemaan minua ja sanoi olevansa oma rakas halinalleni (vaikka oli puoli tuntia sitten kiukunnut pientä arjen epäonnistumista). Sama tyyppi huutaa aina isän tullessa kotiin: minä olen iloineeen! Ja toki kompensaationa kiukkuaa n. 10min sen jälkeen, kuinka ruoka tarjotaan väärän väriseltä lautaselta, mutta se nyt on elämää tämän ikäisen kanssa. Isomman (6v) kanssa tulee samanlaisia hetkiä, mutta toki ne ovat erilaisia siinä mielessä että lapsi ei ole enää niin "kiinni" vanhemmissa, ja aika usein se ilo tulee nykyään myös parhaasta kaverista, mummon kyläilystä jne. Yhtä paljon se silti lämmittäå vanhemman mieltä.

Että kai minä sanoisin sen, että on jotenkin mahtavaa seurata pienen ihmisenalun kehitystä kaikessa raakudessaan. Kuinka ne tunteet on niin käsin kosketeltavia, ja se ilo tarttuu itseenkin. Toki paljon muutakin hyvää on, mutta on myös raskasta. Ehkä vanhemmuus on viime kädessä heittäytymistä ja hetkessä elämistä, mitä voi toki muutenkin tehdä, mutta ainakin itse eri tavalla nyt kun on lapsia.

Toivottavasti jokainen vanhempi pystyy nauttimaan ihan siitä perusarjesta lapsen kanssa, ja myös muistaa ne omat henkilökohtaiset unelmat. Aika usein jonkinlainen tasapaino oman itsen ja perheen kanssa mahdollista.

Se rakkauden määrä 😍. Nyt kun ne alkavat olla isoja, niin on huippua katsoa miten kelpoyksilöitä sainkaan aikaiseksi. Tai no, auttoihan se mieskin.

Joskus (harvoin) kun olen yksin kotona leikin ajatusleikkiä, mitä jos koko perhe olisikin vain ollut unta ja elämäni olisikin tällaista. Tunnustan, että nauttisin siitä, jos en tietäisi millaista perhe-elämä on ja mistä jäisin paitsi. Elämä saa ihan uuden merkityksen, kun on lapsi(a).

Se on parasta että mulla on perhe, ja olen sen ihan itse tehnyt. Lapsenakin mulla oli perhe, ja olis se aika tylsää jos aikuisena ei olisi ollut. Mulla on esikoinen jo aikuinen ja vuosia ollut omillaan, asunut paljon ulkomailla ja nuorimmaiset on koululaisia.

Lapsiperhe-elämä on perhe-elämää, ja perhe-elämässä parasta varmasti on ne perheenjäsenet oli perhe minkälainen hyvänsä. Tämä kysely on aina yhtä omituinen mun mielestä, miksi ei kysellä että mikä on parasta siinä että sulla on äiti ja isä, tai serkkuja tai ystäviä.

Ne ihmiset jotka on sulle rakkaita ja sinä niille,  on parasta elämässä yleensäkin. Ei lapset ole siitä poikkeavia kuin siinä että he ovat sinun itse tekemiäsi (yleensä) ja siksi vieläkin tärkeämpiä, lapsilla on sinun ja puolisosi geenit ja sinä olet heistä vastuussa (koska teit heidät).  Omat jälkeläiset on tärkeimpiä yleensä myös eläimillä ja myös kasveille. Elämän tarkoitus on lisääntyä eli pitää elämää yllä, muuten tulee sukupuutto.

Me ollaan sairastettu influenssaa koko perhe, ja aamulla viideltä 9v. heräsi ja tuli sanomaan että on huono olo, huomasin että hänellä oli taas kuume noussut. Annoin lääkettä ja jäin istumaan viereen odottamaan että lääke alkaa vaikuttaa. Sanoin siinä, että tiedättekö te (tarkoitin myös toisessa sängyssä nukkuvaa sisarusta joka luultavasti oli myös osittain hereillä) että te olette isille, äidille ja isolle sisarukselle kaikista maailman tärkeimmät? Lapsi vastasi että, no sehän on ihan loogista.

Tämäkin ketju hyytyi heti kun ilmestyi kruunu eteen...

Eikö noista helvetin kruunuista vois jo luopua kun ei niistä mitään hyötyä ole?

Meidän esikoinen on vasta tuloillaan. Ihana lukea tällaisia lämpimiä juttuja perhe-elämästä. En malta odottaa <3

Vierailija kirjoitti:

Meidän esikoinen on vasta tuloillaan. Ihana lukea tällaisia lämpimiä juttuja perhe-elämästä. En malta odottaa <3

Onnea odotukseen :)

Se, kun on elämää kotona. Välillä meteli raivostuttaa ja varsinkin erityislapsen kanssa on vaikka mitä haasteita, mutta olen kasvanut isossa perheessä ja tuntenut oloni yksin asuessa tosi yksinäiseksi. Perheen kanssa on jotenkin turvallisempi olla. En tiedä, onko kyseessä joku luolassa asumisen ajoilta jäänyt vaisto vai mikä. En ole mitenkään läheisriippuvainen tai elä lasteni kautta (päinvastoin, väittelen pian tohtoriksi), joten kyse ei ole siitäkään.

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään. Tai no ehkä se, että aloin vihdoinkin huolehtia itsestäni paremmin. Eli minua ei saa enää kiusata eikä kohdella huonosti, koska olen äiti. Lapsista en saa kyllä irti itselleni päin mitään. Heille koitan olla joku.

Hei Kivikissaäiti! Jokaisessa ketjussa pitää olla vähintään yks palstahullu :)

Kyllä se on syvä yhteenkuuluvuuden tunne. On joukko ihmisiä, pieniä ja isoja ja eletään yhdessä, isommat pienemmistä huolehtien ja heidän kasvuaan seuraten. Nyt nuo omat lapset jo täysi-ikäisiä, mutta tänä viikonloppuna molemmat kotona käymässä opiskelupaikkakunniltaan. Perhesiteet pysyvät, välittäminen jatkuu vaikka vanhempana pitää antaa lapsille yksityisyyttä. Onnellinen olo kun kuitenkin tuntuvat  pitävän kotia turvasatamana, kertovat huoliaan ja ilojaan, hassuttelevat yhdessä kuin lapsina. Nyt nukkuvat, nukkukoot ja muistelkoot teiniaikojen laiskoja viikonloppuja. Joillakin on se tarve tuntea kuuluvansa sukupolvien ketjuun, että elämä ei ole ainoastaan tässä ja nyt vaan sitä on ollut ennen minua ja tulee minun jälkeenikin. Jotenkin tuntuu, että vaikka haastavassa työssä jättää kädenjälkeä alaan on tuo jälki maailmaan paljon selvempi omissa lapsissa, toivottavasti on onnistunut siirtämään mahdollisimman paljon hyvää ja vähän sitä huonompaa itsestään seuraaviin sukupolviin ;)