Mikä lapsiperheen elämässä ja vanhemmuudessa on parasta?

Yhteishenki, oma lauma

Vierailija kirjoitti:

Se on tietenkin se pieni ihminen, joka on täydellinen. Söpömpää ja minusta huolehtivampaa tyyppiä ei maailmassa toista ole ja parhaimmat unetkin nukun hänen vieressään. Minusta on etuoikeutettua päästä seuraamaan ihmisen elämää ihan alkuhetkistä eteenpäin päivittäin ja katsoa kun hän kehittyy, oppii ja kasvaa. Rehellisesti sanottuna, miestäni rakastan aivan kuusnolla, mutta tyttäreni on meidän moelmpien keskipiste. Hän antaa tarkoituksen elämälle ja ponnisteluille.

Pieni tyttaresi huolehtii sinusta?

Perheemme on oma yhteisönsä, jossa vietämme aikaa yhdessä ja välitämme toisistamme. Minä saan huolehtia muista ja minusta huolehditaan. Hyväksyntää ei tarvitse ansaita, vaan jokaista rakastetaan omana itsenään.

Perheestä on seuraa ja Ympärillä on eloa ja useampia ihmisiä. Saa jakaa ilot ja surut, on joku joka lohduttaa ja ymmärtää. Saa kokea että joku on itseä tärkeämpi, elämä ei pyöri vain itsensä ympärillä. Perheen myötä on saanut myös tutustua sellaisiin asioihin, joita ei muuten olisi tullut nähtyä.

Lisäksi lapset ovat kasvattaneet meidän vanhempien sosiaalisia taitoja ja koordinointikykyä. Pinna on pidentynyt ja osaan asioista osaa suhtautua tyynemmin. On oppinut suhteuttamaan asiat raameihinsa ja oppinut arvostamaan juuri omaa perhettään tärkeimpänä asiana.

Samat asiat kuin lapsuuden perheessäkin oli parasta. Paitsi että kun on omat lapset heihin kohdistuva rakkaus on ihan omaa luokkaansa.

Kyllä minä aina nautin siitä kun ollaan vanhempien ja sisarusten kanssa koolla, kahdella sisaruksella ei ole perhettä,  toisella siskolla on pari isoa ja pari pientä lasta, minulla esikoinen jo aikuinen ollut vuosia ja nuorimmaisetkin koululaisia, siinä on iso lössi kun ollaan yhdessä, ja nauraa rätkätetään aina. Meidän perheessä on aina oltu huumorintajuisia, ja samaa halusin itselle. Minut ja mieheni alunperin huumori yhdisti, ei elämästä selviä järjissään muuten. Mun vanhemmille lapsenlapset on tärkeitä, ja itsekin odottelen jo innolla että pääsen isovanhemmaksi. Ihminen on laumaeläin vaikka välillä tykkää olla yksin. Oman perheen kanssa saa olla aina oma itsensä, apua saa aina kun sitä tarvitsee.

Ei tarvitse olla koskaan yksin, aina on rakkaat lapset ja puoliso ympärillä. On joitain jotka rakastavat sinua ja odottavat töistä kotiin. Koskaan ei ole tylsää, aina on tekemistä kotona (enemmän tai vähemmän mielekästä). On kiva laittaa ruokaa ja sisustaa kotia kun tietää että sitä ei tee vain itseään varten.

Parasta on yhteinen tekeminen, yhteiset matkat (pienetkin retket), se, että voimme nauraa yhdessä, hullutella, kokata, luistella, käydä elokuvissa...

... ja se, että hän on rakkainta ja kalleinta, mitä minulla on, vaikka otamme välillä yhteen, huudamme ja itkemme.

En oleta, että tyttäreni rakastaisi minua enemmän kuin minä häntä.

Hän on vierelläni ja läsnä tässä kodissa vielä kymmenkunta vuotta ja sitten on aika päästää irti ja tukea.

Ja toivoa, että kaikki menee mahdollisimman hyvin.

Se,kun huomaa vaikka,että 5-vuotias on oppinut uimaan,vauva sanoo ensimmäisen sanansa,tai kun 10-vuotias voittaa urheilukilpailun. Eli kun lapsi oppii jotain uutta ja saa itse iloita lapsen kanssa,tai kun lapsi käpertyy sohvalle kainaloon ja sanoo,että olet maailman paras äiti. Niin ja tietysti se vauvavuosi ja ikuisuudelta tuntuva raskausaikahöpinä.

Rakastan kirjoitti:

Se,kun huomaa vaikka,että 5-vuotias on oppinut uimaan,vauva sanoo ensimmäisen sanansa,tai kun 10-vuotias voittaa urheilukilpailun. Eli kun lapsi oppii jotain uutta ja saa itse iloita lapsen kanssa,tai kun lapsi käpertyy sohvalle kainaloon ja sanoo,että olet maailman paras äiti. Niin ja tietysti se vauvavuosi ja ikuisuudelta tuntuva raskausaikahöpinä.

En voi ymmärtää.

Oma pieni kiinteä yhteisö, huolenpito, rakkaus, huumori, ihan uusi vinkkeli maailmaan.

Aloitusviestin luettuani olin varma, ettei tästä ketjusta löydy yhtäkään asiallista viestiä - mutta täällähän oli aivan ihania vastauksia!

Kaikki oleellinen on jo sanottu, lapset on <3

Vierailija kirjoitti:

No kai se on se, että on saattanut omin voimin kasaan tällaisen heimon. Lasten jutut ovat usein aika hauskoja. Myös se tunne, kun on ollut päivä täynnä hötäkkää ja saanut lapset nukkumaan.

Tämä oli hauska vastaus :D kiitti!

t.lapseton

Jotenkin aina hämmennyn tällaisista ketjuista. En oikein tiedä, mitä vastata näihin. Rakastan kyllä lapsiani, mutta ei se nyt mitään niin ihmeellistä ole. On kivaa, kun on oma porukka, perhe ja yhteisö, mutta ei sekään mitään ihmeellistä ole. Ei siis mitään sellaista, mistä paitsi jääminen harmittaisi. 

Ehkä parasta on lasten kasvaminen. Se, että joku päivä saisin nähdä lapseni onnellisina ja tasa-painoisina ja uskotella itselleni, että se on minun aikaansaamaa. Eli kai kyseessä sitten on peri-itsekäs egon pönkittäminen. 

Lasten kasvaessa voi tehdä enemmän sellaisia asioita yhdessä, joista ihan oikeasti itsekin nautin. Samalla ne on vielä niin pieniä, että heistä äiti on paras ja ihanin. Onhan se tietyllä tavalla ihana illuusio: olla jollekin maailman paras asia. No, teini-ikä lähestyy, joten kohta nekin kuvitelmat jää taakse. 

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin aina hämmennyn tällaisista ketjuista. En oikein tiedä, mitä vastata näihin. Rakastan kyllä lapsiani, mutta ei se nyt mitään niin ihmeellistä ole. On kivaa, kun on oma porukka, perhe ja yhteisö, mutta ei sekään mitään ihmeellistä ole. Ei siis mitään sellaista, mistä paitsi jääminen harmittaisi. 

Ehkä parasta on lasten kasvaminen. Se, että joku päivä saisin nähdä lapseni onnellisina ja tasa-painoisina ja uskotella itselleni, että se on minun aikaansaamaa. Eli kai kyseessä sitten on peri-itsekäs egon pönkittäminen. 

Lasten kasvaessa voi tehdä enemmän sellaisia asioita yhdessä, joista ihan oikeasti itsekin nautin. Samalla ne on vielä niin pieniä, että heistä äiti on paras ja ihanin. Onhan se tietyllä tavalla ihana illuusio: olla jollekin maailman paras asia. No, teini-ikä lähestyy, joten kohta nekin kuvitelmat jää taakse. 

Rakkaus lapsiasi kohtaan ei ole mitään ihmeellistä mitä jäisit kaipaamaan? Lapset vois ottaa sulta pois ja sä olisit vaan että meh? Ei haittaa yhtään vaikka lapset ei rakastais sua? Mites rakkaus miehesi kanssa, jäisitkö kaipaamaan jos mies sanoisi että nyt kuule rakkaus on loppu ja lähden menemään?

Muistan, kun menimme naimisiin ja tajusin kuinka paljon rakastan miestäni. Olin pakahtua rakkaudesta.

Sitten saimme lapsen ja miten tämä nyytti sai rakkauden pursumaan.

En olisi ikinä uskonut voin tuntea näin paljon rakkautta.

Lapset ovat elämäni ihanin asia. Heidän persoonansa, heidän olemassa olonsa tuo iloa ja onnea elämääni. On ihanaa saada rakastaa ja hoivata heitä. Nauretaan yhdessä, luen heille kirjoja, teen ruokaa, ulkoillaan ja pusutellaan ja halitellaan.

Kasvattaa vahvoja ihmisiä, jotka tulevat pärjäämään tiukoissakin tilanteissa. Itsevarmoja, muita kunnioittavia, ratkaisuja keksiviä ihmisiä.

Minä ja mieheni rakastetaan tätä lapsiperhe-elämää. Ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monimuotoisuudessaan <3 On ihanaa lähteä yhdessä leikkipuistoon, Hop Loppiin, huvipuistoihin, koko perheen leffaan, piti joka perjantai pizza-iltaa ja köllötellä kaikki 5 sohvalla katsomassa hauskoja kotivideoita. Osallistua kaikenmaailman lasten tapahtumiin, viettää aikaa muiden perheiden kanssa isossa kommuunissa. Rakennella pikku legoilla, opettaa lapsia leipomaan, nikkaroimaan, siivoamaan. Lukea kirjoja, niitä meillä luetaan joka päivä ja paljon. Heittäytyä itsekin leikkimään ja nollaamaan aivot. Lähteä ulkomaanmatkoille yhdessä ja tuntea kuuluvansa isoon perheeseen, meidän tiimiin. Ehdittiin 5 vuotta olla miehen kanssa kaksistaan ja silloin tuntui, että jotain puuttui. Haluttiin kummatkin lapsia vielä rikastuttamaan elämäämme ja toiveet toteutui!

Tässä onkin hyvin tullut kaikkea. Sitä ei voi sanoin kuvata eikä ymmärtää mitä se rakkaus on omia lapsia kohtaan ennen, kuin lapsia saa. Itsekin kuvitellut että rakastan miestä tai koiraa niin paljon, ettei ketään voi yhtä paljon rakastaa. Miten väärässä olinkaan.

Lapset tuovat sisältöä elämään. Lasten kanssa joutuu myös ihan erilailla opetella tuntemaan itseään ja pitämään huolta myös itsestään. Kasvattaminen ei ole vain tutustumista lasten kehitykseen vaan myös hyvin pitkälti itsensä kehittämistä.

Sisältö muuttuu lasten kasvaessa ja jokaisessa ikävaiheessa on omat haasteensa sekä parhaat puolensa.

Kovin lyhyeksi jäänyt tämä ketju.

Minusta lapsen kanssa matkustaminen on ollut mahtavaa. On ollut mukava näyttää hänelle uusia paikkoja ja sitten se, miten lapsi kiinnittää huomion kaikenlaisiin yksityiskohtiin joita ei tule itse huomanneeksi. Ja se, kun jälkeenpäin huomaa että lapselle on Tokiosta jääneet mieleen pelkät torakat, joita onnistui näkemään kadulla. 

Se, miten eri ikäisen lapsen kanssa saa kokea erilaisia asioita. Kasvun seuraaminen. Se ensimmäinen kerta kun huomaa nelivuotiaan kanssa, että hei, me ollaan shoppailureissun jälkeen lounaalla ja tän lapsen kanssa pystyy käymään jo ihan mielenkiintoisia keskusteluja! Myöhemmin oli ilahduttavaa huomata miten lapsi tarjosi isälleen keskusteluseuraa esim. historian puitteissa, jossa minulla on todella heikot yleistiedot. 

Alku oli rankkaa, kun oli tottunut siihen minäminä-elämään. Mutta kun pääsi yli siitä, niin on voinut vain todeta sen hyväksi, miten lapsen olemassaolo on pakottanut pois siitä minäkeskeisyydestä ja asettamaan toisten tarpeet välillä etusijalle. 

Lapsen olemassaolo antaa tiettyä jatkuvuutta. Mielessäni ajattelen, että sijoitushorisonttini jatkuu haudan taakse. Rakennamme perheen varallisuutta myös seuraavia polvia silmälläpitäen. 

Ylipäätään on ollut ilahduttavaa miten hienon lapsen olemme saaneet aikaiseksi. Monessa kohtaa hän on yllättänyt positiivisella tavalla. Hänellä on parempi itseluottamus kuin itselläni oli samanikäisenä eikä hän pelkää asettaa sellaisia tavoitteita, jotka tuntuvat minusta hurjilta. On ollut hienoa nähdä miten hän on itsekseen opetellut monenlaisia asioita okariinan soitosta lasihelmieläimien tekemiseen ja piirtämisestä neulomiseen. Jopa seurustelun hän on hanskannut paremmin kuin itse nuorena, poikaystävät eivät ole vaihtuneet tiuhaan tahtiin vaan sama on ollut jo pitkään. Toki jossain asioissa on tullut pettymyksiä omiin odotuksiin nähden, mutta se on vain itselle kasvun paikka. Ei lapsi ole olemassa toteuttaakseen vanhempien toiveita ja odotuksia. Vaikka tällaiset tilanteet vähän harmittavat, olen samalla iloinen siitä että lapsi uskaltaa kulkea omia polkujaan ja tehdä omia valintojaan ilman pelkoa siitä, että tuottaa vanhemmilleen pettymyksen.