Mikä lapsiperheen elämässä ja vanhemmuudessa on parasta?

Tätä voisi pitää vähän itsekkäänä vastauksena, mutta en tiennyt varauksettomasta rakkaudesta mitään ennen kuin sain pienen pojan. Rakastan kyllä molempia lapsiani, mutta kuopuksen rakkaus ja ihailu minua kohtaan on aivan ylitsevuotavaa ja ihmeellistä. En varmaan tule kohtaamaan tällaista koskaan elämässäni, joten nautin nyt näistä vuosista ennen kuin lapset kasvavat.

No kai se on se, että on saattanut omin voimin kasaan tällaisen heimon. Lasten jutut ovat usein aika hauskoja. Myös se tunne, kun on ollut päivä täynnä hötäkkää ja saanut lapset nukkumaan.

Rutiinit. Ihan totta. Olen koko aikuisikäni ollut huono organisoimaan ja rytmittämään asioita tai saamaan aikaiseksi mitään, mitä ei ole aivan pakko. Lasten myötä elämästä tuli niin tarkkaan rytmitettyä ja rutiininomaista, että oma tuottavuuteni nousi ihan huomaamatta siinä samalla. Ihan pelottaa se, kun lapset kasvaa isommiksi, että tuleeko minusta taas laiska ja aikaansaamaton.

Se on tietenkin se pieni ihminen, joka on täydellinen. Söpömpää ja minusta huolehtivampaa tyyppiä ei maailmassa toista ole ja parhaimmat unetkin nukun hänen vieressään. Minusta on etuoikeutettua päästä seuraamaan ihmisen elämää ihan alkuhetkistä eteenpäin päivittäin ja katsoa kun hän kehittyy, oppii ja kasvaa. Rehellisesti sanottuna, miestäni rakastan aivan kuusnolla, mutta tyttäreni on meidän moelmpien keskipiste. Hän antaa tarkoituksen elämälle ja ponnisteluille.

Vierailija kirjoitti:

Rutiinit. Ihan totta. Olen koko aikuisikäni ollut huono organisoimaan ja rytmittämään asioita tai saamaan aikaiseksi mitään, mitä ei ole aivan pakko. Lasten myötä elämästä tuli niin tarkkaan rytmitettyä ja rutiininomaista, että oma tuottavuuteni nousi ihan huomaamatta siinä samalla. Ihan pelottaa se, kun lapset kasvaa isommiksi, että tuleeko minusta taas laiska ja aikaansaamaton.

Muuten sama juttu! Olen myös tyytyväinen.

Se, kuinka lasten uusista taidoista ja saavutuksista iloitsee melkein enemmän kuin omistaan.

Up

Helppous pitkän päälle ja lasten tuoma ilo, elämänjatkuvuus ja rakkaus. Omat lapset on 9 ja 13 -vuotiaita, en edes muista enää elämää ilman lapsia ja koen, ettei lapsista ole juurikaan "haittaa". Saa maata sohvalla, käydä ostoksilla, harrastuksissa ja leffassa. Ei tarvi kipeänä tehdä ruokaa tai paimentaa vaan saa levätä suhteellisen rauhassa. Matkustaessa ei tarvi miettiä vaippoja, pissataukoja tai sitä, että nyt on nukkumaanmeno tai ruoka-aika. Oikeasti lapset on oiva sijoitus tulevaan onnellisuuteen. Alku on vähän nihkeää usein, mutta sitten se helpottaa ja tulee aina vaan mukavammaksi. Jonain päivänä saa vaan hoidella itseään ja miestä, lapset on omillaan ja toivottavasti tuovat vain iloa ehkä jopa lastenlasten muodossa elämään. Eikä se alkukaan niin kamalaa ole. Vauvat on ihania, vaikka työläitä.

On ollut pakko kehittää itseään, miettiä tekemisiään jne.

Asiat on oikeissa mittasuhteissa.

Elämän jakaminen ja asioiden opettaminen. Monet asiat tuntuu isommilta kuin ovat lasten kanssa, kyllä ihan vaivalloisuudenkin takia, mutta lapsen näkökulma asioihin on ihmettelevä, se saa itsensäkin pysähtymään.

Olen oppinut arvostamaan aikaa ja elämää enemmän.

Olen utelias ja kokeilunhaluinen luonteeltani, ja lasten myötä elämääni on tullut valtavasti kaikkea uutta: uusia tuttavia asuinalueemme lasten vanhemmista; liikuntaa ja ulkoilua, jotka ennen olivat aika minimissä; lasten harrastusten kautta olen itsekin päässyt perehtymään juttuihin, jotka eivät olisi aikaisemmin tulleet mieleen; lastenkulttuuria ja erilaisia tapahtumia - nämä ainakin. Kokonaisuutena elämäni on aktiivisempaa ja vaihtelevampaa kuin ennen lapsia. Parasta on silti se, että pääsee seuraamaan ihmisen kehitystä vauvasta omaksi persoonakseen lähietäisyydeltä, se on todella kiinnostavaa, eikä oikein mahdollista muuten.

Synnytyksen jälkeen ensi kohtaaminen vauvan kanssa, kaikki ne hoitohetket, ensi hymyt, ensi askeleet, kikatukset, lasten aitous, kaikki se oppiminen puolin ja toisin. Lapset ovat opettaneet minulle aitoutta, itsehillintää, uhrautumista, epäitsekkyyttä, epämukavuuden sietämistä, suurta rakkautta. Tällä matkalla olen oppinut tuntemaan itseni läpikotaisin, tiedostamaan omat heikkoutena ja työskentelemään niiden hyväksi. Parasta on myös heidän pienet rutistavat halauksensa, synnynnäinen oikeudentajunsa, kaikki ne hetket yhdessä, se tunne kun tuntuu että pakahtuu rakkaudesta. Se kun lapsi vihdoinkin oppii hyviä tapoja, pikkuhiljaa niinkuin me kaikki. Se kun lapsi uhmakohtauksen jälkeen pyytää halausta. Parhaimpia ovat myös kaikki yhteiset pienet hetket, yhdessä selviytyminen arjen haastavista tilanteista. Tunne siitä että voin joka päivä oppia jotain uutta ja tehdä töitä pienten rakkaimpien hyvinvoinnin eteen.

En ole ketään koskaan rakastanut niin pyyteettömästi ja puhtaasti kuin omaa pientä poikaani. En myöskään mitään toivo niin paljon kuin sitä että hän on iloinen ja onnellinen. On kertakaikkiaan mahtavaa seurata hänen kehitystään ja tarjota elämyksiä ja kokemuksia omalle lapselle. En ollut mitenkään lapsirakas ennen omaa lasta, mutta nyt tuntuisi todella tyhjänpäiväiseltä elämä jos ei lasta olisi.

No ne lapset ylipäänsä. Ja perhe. ❤ Että on oma ihana perhe ja maailman rakkaimmat lapset. Se ei ole missään nimessä itsestäänselvyys vaan siunaus.

Elämälle on tullut tarkoitus.

Olen haahuilut pitkään sinkkuna, olen opiskellut vuosia, olen tehnyt töitä, olen elänyt parisuhteessa ilman lapsia, olen omistautunut ystäville, olen kehittänyt itseäni harrastuksilla, olen päässyt matkustelemaan ja silti vasta nyt lasten kanssa elämä on tarkoituksenmukaista.

En selitä tätä tämän enempää. Jokainen joka on elänyt aikuisuutta ilman lapsia ja jolla nyt on lapsia tietää kyllä...

😘

Lapseni on ihan huipputyyppi. Meillä on jokin jännä yhteys, että ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta.

Mieheni on paljon poissa töiden takia. Kaksin lapsen kanssa olo on hauskaa ja meillä on ihan omat tyttöjen jutut. Ilman lasta miehen työreissut tuntuisivat paljon rankemmalta.

Tämä ei välttämättä ole parasta, mutta merkittävä asia kuitenkin: lasten saamisen jälkeen tajuaa sen, että myös itsestä on pidetty hyvää huolta, jotta jaksaa huolehtia lapsista. Tämä on johtanut esimerkiksi haitallisten ihmissuhteiden karsimiseen omasta elämästä.

Aiemmin yritin vain reippaana sietää ties mitä kuraa muilta, koska "niinhän aikuiset tekevät". Enää en, koska alakulon valtaan vaipuminen vaikeiden ihmissuhdekiemuroiden takia on pois lapsiltani. He tarvitsevat läsnäoloani ja siksi olen poistanut negatiivisia ihmisiä elämästäni. Tämän ansiosta voin itsekin paremmin.

Rakkaus. On tää vaan niin kivaa, en vaihtaisi mihinkään.

Moni on jo kommentoinut sitä, miten lapsi on tuonut elämään uusia ulottuvuuksia. Samoin on käynyt minulle: olen nykyään paljon aktiivisempi, tuottavampi ja paremmin organisoitunut kuin ennen lasta. Lapsen kanssa tulee kokeiltua yksinkertaisia elämän iloja (kuten pulkkamäkeä ja eväsretkeä olohuoneen lattialla), ja huomaan nauttivani noista hetkistä todella paljon. Lasten innostuneisuus, vilpittömyys ja aitous on sydäntäsärkevän hellyyttävää. Olen aina pitänyt lapsista, ja oman lapsen myötä rakkauteni noihin pieniin, viisaisiin olentoihin on vain kasvanut. Tunnen oloni helpoksi ja mukavaksi lasten seurassa, toisin kuin monien aikuisten.

Myös ihan tavallisiin arkipäiviin on tullut merkityksellistä sisältöä lapsen myötä. Päivän paras hetki on, kun menen hakemaan poikaani hoidosta ja hän syöksyy nauraen ja innosta kiljuen halaamaan minua. Ja aamut ovat myös ihania: silloin muuten vilkas poikani kömpii viereeni makoilemaan, halailee ja pusuttelee ja kaivautuu kainaloon. On ihanaa aloittaa päivä noin, kun lapsi ei muuten tahdo enää sylissä viihtyä. Rakastan lastani mielettömän paljon enkä voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Kyllähän niitä hankaliakin hetkiä mahtuu arkeen, mutta nuo hyvät voittavat ne 100-0.