Miksi kehitysvammaisille pyritään löytämään töitä, mutta ujoille ei?

Vammainen ei voi vammalleen mitään.

Usein nuo sinun listaamat piirteet on sellaisia, että niitä voi työstää (ei toki aina) tai sitten pitää hakeutua sellaiseen työhön jossa piirteet ei haittaa.

Koska ujous on kiinni asenteesta ja sitä voi muuttaa vaikka päivittäin. Kehitysvammaiseksi synnytään, eikä sitä voi poistaa vaikka kuinka haluaisi.

Kehitysvammainen on kehitysvammainen, hänen kehityksensä ei ole normaalilla tasolla.

Ujous, hiljaisuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko ovat asioita, joihin voi hakea apua ja niistä voi pyrkiä eroon. Ujous, hiljaisuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko ei tee ihmisestä kehitysvammaista.

Useimmiten tuo hiljaiset ihan itse pitävät itseään huonompina. Muut eivät aina edes kiinnitä kyseiseen asiaan huomiota.

Jos ujoja, hiljaisia ja sosiaalista tilanteita pelkääville ihmisille pitää pyrkiä löytämään työtä, niin sitten täytyy tehdä samoin myös muita yhteiskunnassa epäsuosittuja luonteenpiirteitä omaavien ihmisten kohdalla. Sitten sitä etsitäänkin töitä mm. laiskojen, ujojen, ujojen, hiljaisten, erittäin äänekkäiden, ylimielisten, arkojen ja epävarmojen puolesta.

Poliittinen korrektius... Sitä paitsi nuo kehitysvammaisten työpaikat ei yleensä kyllä täytä oikean työsuhteen merkitystä. Ovat enneminkin vähän kuin "turvatyöpaikkoja" samaan kastiin kuuluu kuin te-toimistojen tempputyökurssit ja temppuharjoittelu-työpaikat. Siis jos puhutaan esm. vaikka cp-vammaisista jne.

Kehitysvammainen on sairas. Hän ei ole yleisesti ottaen kykeneväinen samaan, kuin normaalit. Ujous taas ei ole sairaus eikä vaikuta älyyn. Ujo siis ei tarvi tätä apua ja ohjausta, koska on henkisesti normaali ja kykenevä. Ujo voi voittaa sen ujoutensa, kunhan uskaltaa tehdä välillä itselleen epämukavaa asiaa, ei se mitään yhteiskunnan tukea tarvi tähän. Kehitysvammainen ei voi poistaa sitä vammaansa.

Kehitysvammaisten työ on usein avustavien tehtävien tekemistä työosuusrahalla. Avustavat tehtävät ovat kaikista yksinkertaisimpia tehtäviä. Työsuusraha on useimmissa kunnissa 3-9€/pvä.

Terv. vammaisten parissa työskentelevä viranomainen

Kysytykö Ap tosissasi? :D Huoh, et sä ainakaan ujojen kuvaa paranna, muutenkin ujo aikuinen on aika vajakin oloinen.

Kehitysvamma on ihan oikea asia, jolle ei voi mitään. Ujous, pelkotilat ja introverttius ovat kaikki asennevammoja, joita voi työstää ja voit kehittyä sosiaalisissa taidoissa paremmaksi ja mennä vaikka terapiaan. Moni ujo on myös työelämässä eikä ulise, vaikka joutuisi jopa, hui kamala, ihmisten kanssa tekemisiin! :000

Vierailija kirjoitti:

Koska ujous on kiinni asenteesta ja sitä voi muuttaa vaikka päivittäin. Kehitysvammaiseksi synnytään, eikä sitä voi poistaa vaikka kuinka haluaisi.

Ujoksi voi kasvaa vaikka koulukiusaamisen, jonkinlaisen traumaattisen tapahtuman yms. johdosta.

Ujoksi voi kyllä myös syntyä jos ihminen on biologiansa mukaan siihen taipuvainen. Ujous voi olla synnynnäinen temperamenttipiirre eli luonteenpiirre, jolla on biologinen pohja. Se on totta, että siihen voi kyllä vaikuttaa mutta kannataa ottaa myös huomioon se, että ihminen ei yksin tee tätä muutosta. Muutokseen tarvitaan myös ympäröiväntodellisuuden sisällä olevat muutkin ihmiset. Nyky-yhteiskunta ruokkii aika paljon kovia arvoja. Tästä syystä ujoudesta ulos kasvaminen voi olla vaikeaa ellei jopa mahdotontakin joillekin.

Joo, epävarmuudesta johtuvasta ujoudesta voi päästä eroon hankkimalla itsevarmuutta (jota tosin ei kaupan hyllyllä myydä). Ihminen, jolla on keskivertoa hiljaisempi tai introvertimpi temperamentti, voi työstää itseään ja poistua mukavuusalueeltaan, mutta ei hänestä koskaan tule täysin eri ihmistä. Esim minä en ole oppinut sujuvaksi tietyissä asioissa, vaikka altistun niille. En osaa tehdä ns tikusta asiaa tai heittää läppää isossa porukassa vapaamuotoisessa tilanteessa. Muodolliset ja asiakeskeiset jutut kyllä osaan, ja keskustelen jos minulle keskustellaan. Silti olen aina se erilainen. Standardit ovat katsos aika kovat. Pitäisi olla dynaaminen, ja etenkin naisena "bubbly". On pienempiäkin nyanssisyitä olla palkkaamatta ihminen, joten miten luulette heikon small talk -taidon vaikuttavan, esimerkiksi? Kyllä se vaikuttaa.

Ujoudelle voi tehdä jotain, mutta se lähtee vain itsestä. Kukaan muu ei voi tulla "korjaamaan" ujouttasi, sinun pitää itse alkaa työstää asiaa, jos ujoutesi vaivaa sinua.

Itse olin nuorempana erittäin ujo, en uskaltanut sanoa mitään seurassa, ja muutenkin olin sosiaalisesti kömpelö. Sitten päätin että tästä on tultava loppu. Joka ainoalla kurssilla opinnoissa katsoin tarkasti, että avaan suuni ainakin kerran ensimmäisellä luennolla. Ihan sama mitä sanoin, kysyin vaikka tarkennusta aikatauluun tai jotain muuta, pääasia että sanoin jotain, koska se laski jatkossa kynnystä vastata ja osallistua. Menin rohkeasti esittelemään itseni uusille opiskelukavereille/työkavereille (vaikka jouduin tsemppaamaan itseäni koko aamun että uskalsin). Juttelin smalltalkia kassalla ja bussipysäkillä, jos paikalla oli ihminen joka näytti sopivalta. Sitten tein jotain mitä pelkäsin ihan kamalasti: aloin tehdä opettajan sijaisuuksia. Alussa pelkäsin niin että en saanut nukuttua edellistä yötä. Mutta tiedätkö mitä? Jännitys ja ujous helpottaa ajan kanssa, kun jaksaa altistaa itseään haastaville tilanteille. Edelleen joudun välillä psyykkaamana itseäni, että uskallan, mutta se on kerta kerralta helpompaa. En minä esiintymisestä nauti, mutta eipä moni muukaan. 

Tsemppiä ap! Löydät vielä itsellesi sopivan keinon tehdä jotain ujoudellesi, jos haluat muuttaa sitä. Mutta sen pitää lähteä oikeasta halusta muuttaa itseään, ei ulkoisesta paineesta.

Vierailija kirjoitti:

Ujoudelle voi tehdä jotain, mutta se lähtee vain itsestä. Kukaan muu ei voi tulla "korjaamaan" ujouttasi, sinun pitää itse alkaa työstää asiaa, jos ujoutesi vaivaa sinua.

Itse olin nuorempana erittäin ujo, en uskaltanut sanoa mitään seurassa, ja muutenkin olin sosiaalisesti kömpelö. Sitten päätin että tästä on tultava loppu. Joka ainoalla kurssilla opinnoissa katsoin tarkasti, että avaan suuni ainakin kerran ensimmäisellä luennolla. Ihan sama mitä sanoin, kysyin vaikka tarkennusta aikatauluun tai jotain muuta, pääasia että sanoin jotain, koska se laski jatkossa kynnystä vastata ja osallistua. Menin rohkeasti esittelemään itseni uusille opiskelukavereille/työkavereille (vaikka jouduin tsemppaamaan itseäni koko aamun että uskalsin). Juttelin smalltalkia kassalla ja bussipysäkillä, jos paikalla oli ihminen joka näytti sopivalta. Sitten tein jotain mitä pelkäsin ihan kamalasti: aloin tehdä opettajan sijaisuuksia. Alussa pelkäsin niin että en saanut nukuttua edellistä yötä. Mutta tiedätkö mitä? Jännitys ja ujous helpottaa ajan kanssa, kun jaksaa altistaa itseään haastaville tilanteille. Edelleen joudun välillä psyykkaamana itseäni, että uskallan, mutta se on kerta kerralta helpompaa. En minä esiintymisestä nauti, mutta eipä moni muukaan. 

Tsemppiä ap! Löydät vielä itsellesi sopivan keinon tehdä jotain ujoudellesi, jos haluat muuttaa sitä. Mutta sen pitää lähteä oikeasta halusta muuttaa itseään, ei ulkoisesta paineesta.

Tässä nähdään, mikä on ero ujoudella ja hiljaisella / introvertilla temperamentilla. Minä olen usein ryhmässä se, joka sanoo ensimmäisen sanan ja tavallaan kokoaa ryhmän ja käynnistää työn. Olen myös ollut opiskelijayhdistyksen puheenjohtaja ja menestyin siinä, mutta silti kokemukseni ja heittäytymiseni eivät muuttaneet minua ihmisenä. Valitettavasti. Vaikka olisin kuinka itsevarma, en ole puhelias, ja koen tilanteet kuluttaviksi. Olen tällainen, se ei ole asennevamma tai minusta kiinni. -ei ap

Vierailija kirjoitti:

Ujoudelle voi tehdä jotain, mutta se lähtee vain itsestä. Kukaan muu ei voi tulla "korjaamaan" ujouttasi, sinun pitää itse alkaa työstää asiaa, jos ujoutesi vaivaa sinua.

Itse olin nuorempana erittäin ujo, en uskaltanut sanoa mitään seurassa, ja muutenkin olin sosiaalisesti kömpelö. Sitten päätin että tästä on tultava loppu. Joka ainoalla kurssilla opinnoissa katsoin tarkasti, että avaan suuni ainakin kerran ensimmäisellä luennolla. Ihan sama mitä sanoin, kysyin vaikka tarkennusta aikatauluun tai jotain muuta, pääasia että sanoin jotain, koska se laski jatkossa kynnystä vastata ja osallistua. Menin rohkeasti esittelemään itseni uusille opiskelukavereille/työkavereille (vaikka jouduin tsemppaamaan itseäni koko aamun että uskalsin). Juttelin smalltalkia kassalla ja bussipysäkillä, jos paikalla oli ihminen joka näytti sopivalta. Sitten tein jotain mitä pelkäsin ihan kamalasti: aloin tehdä opettajan sijaisuuksia. Alussa pelkäsin niin että en saanut nukuttua edellistä yötä. Mutta tiedätkö mitä? Jännitys ja ujous helpottaa ajan kanssa, kun jaksaa altistaa itseään haastaville tilanteille. Edelleen joudun välillä psyykkaamana itseäni, että uskallan, mutta se on kerta kerralta helpompaa. En minä esiintymisestä nauti, mutta eipä moni muukaan. 

Tsemppiä ap! Löydät vielä itsellesi sopivan keinon tehdä jotain ujoudellesi, jos haluat muuttaa sitä. Mutta sen pitää lähteä oikeasta halusta muuttaa itseään, ei ulkoisesta paineesta.

Ei ole kauhean hyviä kokemuksia small talkista, ei ole vastapuoli innostuneesti keskustellut koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoudelle voi tehdä jotain, mutta se lähtee vain itsestä. Kukaan muu ei voi tulla "korjaamaan" ujouttasi, sinun pitää itse alkaa työstää asiaa, jos ujoutesi vaivaa sinua.

Itse olin nuorempana erittäin ujo, en uskaltanut sanoa mitään seurassa, ja muutenkin olin sosiaalisesti kömpelö. Sitten päätin että tästä on tultava loppu. Joka ainoalla kurssilla opinnoissa katsoin tarkasti, että avaan suuni ainakin kerran ensimmäisellä luennolla. Ihan sama mitä sanoin, kysyin vaikka tarkennusta aikatauluun tai jotain muuta, pääasia että sanoin jotain, koska se laski jatkossa kynnystä vastata ja osallistua. Menin rohkeasti esittelemään itseni uusille opiskelukavereille/työkavereille (vaikka jouduin tsemppaamaan itseäni koko aamun että uskalsin). Juttelin smalltalkia kassalla ja bussipysäkillä, jos paikalla oli ihminen joka näytti sopivalta. Sitten tein jotain mitä pelkäsin ihan kamalasti: aloin tehdä opettajan sijaisuuksia. Alussa pelkäsin niin että en saanut nukuttua edellistä yötä. Mutta tiedätkö mitä? Jännitys ja ujous helpottaa ajan kanssa, kun jaksaa altistaa itseään haastaville tilanteille. Edelleen joudun välillä psyykkaamana itseäni, että uskallan, mutta se on kerta kerralta helpompaa. En minä esiintymisestä nauti, mutta eipä moni muukaan. 

Tsemppiä ap! Löydät vielä itsellesi sopivan keinon tehdä jotain ujoudellesi, jos haluat muuttaa sitä. Mutta sen pitää lähteä oikeasta halusta muuttaa itseään, ei ulkoisesta paineesta.

Tässä nähdään, mikä on ero ujoudella ja hiljaisella / introvertilla temperamentilla. Minä olen usein ryhmässä se, joka sanoo ensimmäisen sanan ja tavallaan kokoaa ryhmän ja käynnistää työn. Olen myös ollut opiskelijayhdistyksen puheenjohtaja ja menestyin siinä, mutta silti kokemukseni ja heittäytymiseni eivät muuttaneet minua ihmisenä. Valitettavasti. Vaikka olisin kuinka itsevarma, en ole puhelias, ja koen tilanteet kuluttaviksi. Olen tällainen, se ei ole asennevamma tai minusta kiinni. -ei ap

Minä olen introvertti ja koen tietenkin tällaiset tilanteet kuluttaviksi. Ideana ei ole muuttaa omaa luonnetta, vaan käytöstä. Sosiaalista kanssakäymistä voi opetella, aivan samalla lailla kuin muitankin taitoja... ja aivan kuten muutkin taidot, homma käy helpommaksi kun tarpeeksi harjoittelee.

- Edellinen

Ala ajamaan tuota asiaa.

Mutta oikeastihan kaikille vaikeasti työllistyille on kanavia. Tässä oli esitelty vammaisia.

Ujous on aivan oma valinta kuten älykkyysosamääräkin. Miksi tyhmät kehitysvammaiset eivät KEHITÄ itseään että tulisivat älykkäämmiksi. Heitä paapotaan koska ovat laiskoja kehittämään itseään. Tämä on vääryys.

Kaikkia ihmisen ominaisuuksiahan voi kehittää. Kuten tiedämme kaikkien henkisen kehityksen oppien suosiosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoudelle voi tehdä jotain, mutta se lähtee vain itsestä. Kukaan muu ei voi tulla "korjaamaan" ujouttasi, sinun pitää itse alkaa työstää asiaa, jos ujoutesi vaivaa sinua.

Itse olin nuorempana erittäin ujo, en uskaltanut sanoa mitään seurassa, ja muutenkin olin sosiaalisesti kömpelö. Sitten päätin että tästä on tultava loppu. Joka ainoalla kurssilla opinnoissa katsoin tarkasti, että avaan suuni ainakin kerran ensimmäisellä luennolla. Ihan sama mitä sanoin, kysyin vaikka tarkennusta aikatauluun tai jotain muuta, pääasia että sanoin jotain, koska se laski jatkossa kynnystä vastata ja osallistua. Menin rohkeasti esittelemään itseni uusille opiskelukavereille/työkavereille (vaikka jouduin tsemppaamaan itseäni koko aamun että uskalsin). Juttelin smalltalkia kassalla ja bussipysäkillä, jos paikalla oli ihminen joka näytti sopivalta. Sitten tein jotain mitä pelkäsin ihan kamalasti: aloin tehdä opettajan sijaisuuksia. Alussa pelkäsin niin että en saanut nukuttua edellistä yötä. Mutta tiedätkö mitä? Jännitys ja ujous helpottaa ajan kanssa, kun jaksaa altistaa itseään haastaville tilanteille. Edelleen joudun välillä psyykkaamana itseäni, että uskallan, mutta se on kerta kerralta helpompaa. En minä esiintymisestä nauti, mutta eipä moni muukaan. 

Tsemppiä ap! Löydät vielä itsellesi sopivan keinon tehdä jotain ujoudellesi, jos haluat muuttaa sitä. Mutta sen pitää lähteä oikeasta halusta muuttaa itseään, ei ulkoisesta paineesta.

Tässä nähdään, mikä on ero ujoudella ja hiljaisella / introvertilla temperamentilla. Minä olen usein ryhmässä se, joka sanoo ensimmäisen sanan ja tavallaan kokoaa ryhmän ja käynnistää työn. Olen myös ollut opiskelijayhdistyksen puheenjohtaja ja menestyin siinä, mutta silti kokemukseni ja heittäytymiseni eivät muuttaneet minua ihmisenä. Valitettavasti. Vaikka olisin kuinka itsevarma, en ole puhelias, ja koen tilanteet kuluttaviksi. Olen tällainen, se ei ole asennevamma tai minusta kiinni. -ei ap

Minä olen introvertti ja koen tietenkin tällaiset tilanteet kuluttaviksi. Ideana ei ole muuttaa omaa luonnetta, vaan käytöstä. Sosiaalista kanssakäymistä voi opetella, aivan samalla lailla kuin muitankin taitoja... ja aivan kuten muutkin taidot, homma käy helpommaksi kun tarpeeksi harjoittelee.

- Edellinen

Keskustelussa esiintyneet sanat "asennevamma" ja muut "niskasta kiinni"-meiningit ovat kuitenkin todella vähätteleviä verrattuna siihen, millaisesta asiasta on todella kyse. Asennevamman korjaaminen on tyyliin sitä, että roskaaja alkaa käyttää roskakoria. Lisäksi luonne kyllä hyvin pitkälti ohjaa käytöstä. Toki ihminen pystyy näyttelemään vaikkapa 1800-luvulla elänyttä kentauria, mutta käy kohtuuttoman raskaaksi jos ihminen ei voi olla enemmäkseen oma itsensä. Sitten tulee näitä päällisin puolin ilopillereitä, jotka tarvitsevat masennuslääkkeitä elääkseen. Toki itsekin hyvinä hetkinä osaan olla parempi versio itsestäni ja haastaa itseäni, mutta kyllä se luonne vaan helposti puskee pintaan, etenkin väsyneenä. Ei me kaikki puhjeta samanlaiseen "sosiaaliseen kukkaan" kuin sinä, eikä oikeasti tarvitsisikaan.

Ja sellaisenkin kysymyksen voisi heittää ilmoille, että mikäli kokemus kasvattaa, niin miksi osa vuosikymmeniä toimineista opettajista on edelleen silminnähden epäsosiaalisia, kuivia ja pelkkää liitutaulua tuijottavia? Kyllähän heistä olisi pitänyt jo tulla luontevia supliikkipersoonia, koska kokemus???? Joku saa sen tarvittavan puuttuvan itsevarmuuden opettajan sijaisuudesta, mutta jollekin 20 vuotta opettajana ei muuta mitään.

Täällä menee nyt seikat sekaisin.

Ujous on normaali luonteenpiirre silloin, kun se ei merkittävästi haittaa elämää (juurikin opiskelua, työtä, ihmissuhteita). Suuri osa ihmisistä on ainakin vähän ujoja mutta pärjäävät silti hyvin. Tällaista ujoutta voi oppia itsekin hallitsemaan.

Jos ujous vaikuttaa toimintakykyyn heikentävästi ja rajoittaa normaalia elämää, kyse on sairaudesta. Sairautta on vaikeaa ellei mahdotonta hallita ja parantaa omin neuvoin. Tällaisesta puhuttaessa kehitysvammaan vertaaminen ei ole ihan niin kaukaa haettua, vaikkakin kyse on erityyppisistä rajoitteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoudelle voi tehdä jotain, mutta se lähtee vain itsestä. Kukaan muu ei voi tulla "korjaamaan" ujouttasi, sinun pitää itse alkaa työstää asiaa, jos ujoutesi vaivaa sinua.

Itse olin nuorempana erittäin ujo, en uskaltanut sanoa mitään seurassa, ja muutenkin olin sosiaalisesti kömpelö. Sitten päätin että tästä on tultava loppu. Joka ainoalla kurssilla opinnoissa katsoin tarkasti, että avaan suuni ainakin kerran ensimmäisellä luennolla. Ihan sama mitä sanoin, kysyin vaikka tarkennusta aikatauluun tai jotain muuta, pääasia että sanoin jotain, koska se laski jatkossa kynnystä vastata ja osallistua. Menin rohkeasti esittelemään itseni uusille opiskelukavereille/työkavereille (vaikka jouduin tsemppaamaan itseäni koko aamun että uskalsin). Juttelin smalltalkia kassalla ja bussipysäkillä, jos paikalla oli ihminen joka näytti sopivalta. Sitten tein jotain mitä pelkäsin ihan kamalasti: aloin tehdä opettajan sijaisuuksia. Alussa pelkäsin niin että en saanut nukuttua edellistä yötä. Mutta tiedätkö mitä? Jännitys ja ujous helpottaa ajan kanssa, kun jaksaa altistaa itseään haastaville tilanteille. Edelleen joudun välillä psyykkaamana itseäni, että uskallan, mutta se on kerta kerralta helpompaa. En minä esiintymisestä nauti, mutta eipä moni muukaan. 

Tsemppiä ap! Löydät vielä itsellesi sopivan keinon tehdä jotain ujoudellesi, jos haluat muuttaa sitä. Mutta sen pitää lähteä oikeasta halusta muuttaa itseään, ei ulkoisesta paineesta.

Tässä nähdään, mikä on ero ujoudella ja hiljaisella / introvertilla temperamentilla. Minä olen usein ryhmässä se, joka sanoo ensimmäisen sanan ja tavallaan kokoaa ryhmän ja käynnistää työn. Olen myös ollut opiskelijayhdistyksen puheenjohtaja ja menestyin siinä, mutta silti kokemukseni ja heittäytymiseni eivät muuttaneet minua ihmisenä. Valitettavasti. Vaikka olisin kuinka itsevarma, en ole puhelias, ja koen tilanteet kuluttaviksi. Olen tällainen, se ei ole asennevamma tai minusta kiinni. -ei ap

Minä olen introvertti ja koen tietenkin tällaiset tilanteet kuluttaviksi. Ideana ei ole muuttaa omaa luonnetta, vaan käytöstä. Sosiaalista kanssakäymistä voi opetella, aivan samalla lailla kuin muitankin taitoja... ja aivan kuten muutkin taidot, homma käy helpommaksi kun tarpeeksi harjoittelee.

- Edellinen

Keskustelussa esiintyneet sanat "asennevamma" ja muut "niskasta kiinni"-meiningit ovat kuitenkin todella vähätteleviä verrattuna siihen, millaisesta asiasta on todella kyse. Asennevamman korjaaminen on tyyliin sitä, että roskaaja alkaa käyttää roskakoria. Lisäksi luonne kyllä hyvin pitkälti ohjaa käytöstä. Toki ihminen pystyy näyttelemään vaikkapa 1800-luvulla elänyttä kentauria, mutta käy kohtuuttoman raskaaksi jos ihminen ei voi olla enemmäkseen oma itsensä. Sitten tulee näitä päällisin puolin ilopillereitä, jotka tarvitsevat masennuslääkkeitä elääkseen. Toki itsekin hyvinä hetkinä osaan olla parempi versio itsestäni ja haastaa itseäni, mutta kyllä se luonne vaan helposti puskee pintaan, etenkin väsyneenä. Ei me kaikki puhjeta samanlaiseen "sosiaaliseen kukkaan" kuin sinä, eikä oikeasti tarvitsisikaan.

Vielä kun kerrot missä kohdassa olen kertonut "puhkeavani sosiaaliseen kukkaan" tai puhunut "asennevammoista" tai "itseään niskasta kiinni ottamisesta", niin... Olen pahoillani, mutta minun mielestäni sinun viesteistäsi nimenomaan kuultaa tällainen asennevamma, josta puhut. Olet vakuuttunut siitä että olet kärsivä pikku kukkanen, uniikki lumihiutale, jota kukaan muu ei voi ymmärtää. Herätys! Et ole töissä ilmaisemassa omaa persoonaasi (sen voit tehdä vapaa-ajalla), vaan tekemässä töitä. Siihen kuuluu tietynlainen käytös, jota sinun voidaan olettaa toteuttavan, ihan riippumatta siitä oletko Uniikki ja Erilainen KristalliKermaPeppu vai tavallinen tallaaja.