Miksi kehitysvammaisille pyritään löytämään töitä, mutta ujoille ei?

Vierailija kirjoitti:

Ja sellaisenkin kysymyksen voisi heittää ilmoille, että mikäli kokemus kasvattaa, niin miksi osa vuosikymmeniä toimineista opettajista on edelleen silminnähden epäsosiaalisia, kuivia ja pelkkää liitutaulua tuijottavia? Kyllähän heistä olisi pitänyt jo tulla luontevia supliikkipersoonia, koska kokemus???? Joku saa sen tarvittavan puuttuvan itsevarmuuden opettajan sijaisuudesta, mutta jollekin 20 vuotta opettajana ei muuta mitään.

Ehdottaisin että opettelet ensin luetun ymmärtämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vammainen ei voi vammalleen mitään.

Usein nuo sinun listaamat piirteet on sellaisia, että niitä voi työstää (ei toki aina) tai sitten pitää hakeutua sellaiseen työhön jossa piirteet ei haittaa.

Huoks. Ongelma ujolle on juuri se työhön hakeutuminen! Kun sinne on päässyt, itse työ voi sujua ihan hyvin.

Tuntuu että nykyään pitää työtehtävään kuin työtehtävään olla haastattelussa iloinen reipas ulospäinsuuntautunut tiimipelaaja. Vaikka itse työ sitten olisi pääasiassa yksin puurtamista, ja tiimipelaamiseksi riittää se että pitää kiinni sovituista säännöistä.

Jos halutaan ujoudesta sairaus niin ongelmaksi tulee se, et miten se määritellään ja kuka sen päättää. Mut onneks ujolla ihmisellä on yleensä valmiudet ja mahdollisuus kehittää itseään sekä myös kehittää niitä hyviä puolia. Ei työyhteisössä kaikki voi olla extrasosiaalisia. Pitää vain osata myydä itsensä ja näyttää ne hyvät ominaisuudet. Ja joo kyllä voit hävitä jollekin, joka osaa small talkkia, mutta sillä ei tehdä töitä. Mutta jossain työpaikassa voit voittaa sillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujoudelle voi tehdä jotain, mutta se lähtee vain itsestä. Kukaan muu ei voi tulla "korjaamaan" ujouttasi, sinun pitää itse alkaa työstää asiaa, jos ujoutesi vaivaa sinua.

Itse olin nuorempana erittäin ujo, en uskaltanut sanoa mitään seurassa, ja muutenkin olin sosiaalisesti kömpelö. Sitten päätin että tästä on tultava loppu. Joka ainoalla kurssilla opinnoissa katsoin tarkasti, että avaan suuni ainakin kerran ensimmäisellä luennolla. Ihan sama mitä sanoin, kysyin vaikka tarkennusta aikatauluun tai jotain muuta, pääasia että sanoin jotain, koska se laski jatkossa kynnystä vastata ja osallistua. Menin rohkeasti esittelemään itseni uusille opiskelukavereille/työkavereille (vaikka jouduin tsemppaamaan itseäni koko aamun että uskalsin). Juttelin smalltalkia kassalla ja bussipysäkillä, jos paikalla oli ihminen joka näytti sopivalta. Sitten tein jotain mitä pelkäsin ihan kamalasti: aloin tehdä opettajan sijaisuuksia. Alussa pelkäsin niin että en saanut nukuttua edellistä yötä. Mutta tiedätkö mitä? Jännitys ja ujous helpottaa ajan kanssa, kun jaksaa altistaa itseään haastaville tilanteille. Edelleen joudun välillä psyykkaamana itseäni, että uskallan, mutta se on kerta kerralta helpompaa. En minä esiintymisestä nauti, mutta eipä moni muukaan. 

Tsemppiä ap! Löydät vielä itsellesi sopivan keinon tehdä jotain ujoudellesi, jos haluat muuttaa sitä. Mutta sen pitää lähteä oikeasta halusta muuttaa itseään, ei ulkoisesta paineesta.

Tässä nähdään, mikä on ero ujoudella ja hiljaisella / introvertilla temperamentilla. Minä olen usein ryhmässä se, joka sanoo ensimmäisen sanan ja tavallaan kokoaa ryhmän ja käynnistää työn. Olen myös ollut opiskelijayhdistyksen puheenjohtaja ja menestyin siinä, mutta silti kokemukseni ja heittäytymiseni eivät muuttaneet minua ihmisenä. Valitettavasti. Vaikka olisin kuinka itsevarma, en ole puhelias, ja koen tilanteet kuluttaviksi. Olen tällainen, se ei ole asennevamma tai minusta kiinni. -ei ap

Minä olen introvertti ja koen tietenkin tällaiset tilanteet kuluttaviksi. Ideana ei ole muuttaa omaa luonnetta, vaan käytöstä. Sosiaalista kanssakäymistä voi opetella, aivan samalla lailla kuin muitankin taitoja... ja aivan kuten muutkin taidot, homma käy helpommaksi kun tarpeeksi harjoittelee.

- Edellinen

Keskustelussa esiintyneet sanat "asennevamma" ja muut "niskasta kiinni"-meiningit ovat kuitenkin todella vähätteleviä verrattuna siihen, millaisesta asiasta on todella kyse. Asennevamman korjaaminen on tyyliin sitä, että roskaaja alkaa käyttää roskakoria. Lisäksi luonne kyllä hyvin pitkälti ohjaa käytöstä. Toki ihminen pystyy näyttelemään vaikkapa 1800-luvulla elänyttä kentauria, mutta käy kohtuuttoman raskaaksi jos ihminen ei voi olla enemmäkseen oma itsensä. Sitten tulee näitä päällisin puolin ilopillereitä, jotka tarvitsevat masennuslääkkeitä elääkseen. Toki itsekin hyvinä hetkinä osaan olla parempi versio itsestäni ja haastaa itseäni, mutta kyllä se luonne vaan helposti puskee pintaan, etenkin väsyneenä. Ei me kaikki puhjeta samanlaiseen "sosiaaliseen kukkaan" kuin sinä, eikä oikeasti tarvitsisikaan.

Vielä kun kerrot missä kohdassa olen kertonut "puhkeavani sosiaaliseen kukkaan" tai puhunut "asennevammoista" tai "itseään niskasta kiinni ottamisesta", niin... Olen pahoillani, mutta minun mielestäni sinun viesteistäsi nimenomaan kuultaa tällainen asennevamma, josta puhut. Olet vakuuttunut siitä että olet kärsivä pikku kukkanen, uniikki lumihiutale, jota kukaan muu ei voi ymmärtää. Herätys! Et ole töissä ilmaisemassa omaa persoonaasi (sen voit tehdä vapaa-ajalla), vaan tekemässä töitä. Siihen kuuluu tietynlainen käytös, jota sinun voidaan olettaa toteuttavan, ihan riippumatta siitä oletko Uniikki ja Erilainen KristalliKermaPeppu vai tavallinen tallaaja.

Koko ensimmäinen viestisi oli sellainen kukkaanpuhkeamistarina. Et käyttänyt sanaa asennevamma, mutta selvästi luulet oman tarinasi olevan kopioitavissa kaikille. Et ensin edes kertonut olevasi myös introvertti. Puhuit ujoudesta. Sinun kehityksessäsi itsevarmuuden saamisella ja ujouden poistumisella on ollut suuri merkitys muutoksessasi. Introverttiyden osuus pienempi. Ei kukaan ole samalla tavalla introvertti. Ei se ole mikään 100% lokero. Minä en ole kyseenalaistanut sinun tarinaasi, mutta ihmettelen, että se on sinulle ainut totuus ja nyt jopa naurettavuuksiin kiellät minun näkemykseni. Loppuun sanoisin, että et selvästi tiedä nykyajan työelämää ujon tai introvertin kannalta kovin hyvin. Tai voi olla, että puhut aidasta ja minä seipäästä. Fakta on, että nykyajan työelämän vuorovaikutuksessa ei "riitä", että osaa hyvät käytöstavat. Pitää osata edustaa, verkostoitua ja small talkia. Sujuvasti. Ei alahuuli väpättäen. Ja ihmiset haistavat jos se ei ole luontevaa.

Vierailija kirjoitti:

Poliittinen korrektius... Sitä paitsi nuo kehitysvammaisten työpaikat ei yleensä kyllä täytä oikean työsuhteen merkitystä. Ovat enneminkin vähän kuin "turvatyöpaikkoja" samaan kastiin kuuluu kuin te-toimistojen tempputyökurssit ja temppuharjoittelu-työpaikat. Siis jos puhutaan esm. vaikka cp-vammaisista jne.

Cp-vammaiset eivät ole kehitysvammaisia.

Ujous ja sos. fobia voi olla myös kehitysvamma aivoissa. 

Nää ketkä puhuvat että ujoudesta ja sos. fobiasta voi päästä pelkällä tahdonvoimalla, eivät todennäköisesti itse ole millään tavalla näistä kärsiviä.

Juuri tämän sosiaalisuuteen vaikuttavan trauman vuoksi koulukiusaamisesta pitäisi tehdä rikollista ja sen pitäisi johtaa sakkoon. Se on henkistä väkivaltaa. Koulukiusaamisen jäljet voivat vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen ja työelämän tilanteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Nää ketkä puhuvat että ujoudesta ja sos. fobiasta voi päästä pelkällä tahdonvoimalla, eivät todennäköisesti itse ole millään tavalla näistä kärsiviä.

Niinhän se on jos koko ajan joutuu tekemään asioita pelkällä tahdonvoimalla ilman positiivisia kokemuksia, niin miten paljon se kuluttaakaan ihmisen voimavaroja, tätä ei jengi tajuu.

Mielenkiintoista, kuinka introverttejä luonteenpiirteitä omaavia käsketään tekemään täysin oman mukavuusalueensa ulkopuolella jokapäiväisiä töitään.

Olisiko se normaalia, että ekstrovertit pakotettaisiin istumaan hiljaa ja olemaan ottamatta mitään kontaktia keneenkään? Kaikki päivät työpaikoillaan.

Ei yhtään stressaavaa?

Mun mielestä vielä tärkeämpi kysymys on se, että miksi kv:sten työttömyyttä niin voivotellaan, vaikka terveitä, työintoisia ihmisiä on kortisto pullollaan. Sellaisia, jotka pystyvät ihan tuottavaan työhön, eikä johonkin näpertelyyn kuten kehitysvammainen, joka vaatii siihen vuelä jonkun avustamaan helpoissakin hommissa.

Kehitysvammainen ei välttämättä ole edes sairas, vaan ÄO alle 70. Itse olen käänteisesti kehitysvammainen, sillä ÄO:ni on 130.

Miksi niin moni suorastaan dehumanisoi hiljaisia ihmisiä? Mikä v*tun ämericcä tästä maasta on tullut? Koko ajan pitäisi olla kahvipöytäkeskustelujen valopilkku ja hyperaktiivinen sosiaalinen perhonen? Tsiisus sentään!

Ja ihmisiä ei muka lokeroida. XDD

Tässäkin nähdään vähättelevän tai tietämättömän oloisia kommentteja, joiden mukaan ujous, hiljaisuus ja introverttius voi lähteä pois. Voi lähteä, ellei ole tyyliin Aspergerin oireyhtymää, jolloin saa ponnistella oppimaan sosiaalista koodistoa. Ihminen voi tulla ujommaksi ja aremmaksi kiusaamisen seurauksena, näin minullekin kävi.

Ensimmäisessä työssäoppimisessa epävarmuuteni ja arkuuteni vaikutti oman toiminnanohjaukseen. Masennusta ei ole diagnosoitu, vaikka olin kiusattuna epäillyt sairastavani sitä, mutta se lytättiin. En uskaltanut avautua näistä vaikeuksista ja koin alemmuuden tunnetta, kun muut pystyi puhumaan jotain ylimääräistäkin. En minä sellaista osaa keksiä puhuessani, vaan puhun, kun minulla on asiaa, ja vastaan kysymyksiin, joihin halutaan vastaus.

Pelkäsin jo nuorisotalolle lähtiessäni harjoittelijaksi, että miten ne suhtautuu tällaiseen introverttiin. Vielä en ole mitään moitteita kuullut, että kuinka hiljainen olen. Puhun sielläkin, kun on oikeasti asiaa. Olen päässyt juttelemaan niidenkin nuorten, jotka menevät hiljaisempaan tilaan näpräämään puhelinta, kanssa. Eksteoverteimmät varmaan patistaisivat tällaisia nuoria mukaan pelaamaan pelikonsolilla tai pingistä. Ainakin olen kokenut tulevani paljon paremmin toimeen näiden hiljaisempia ja omissa oloissaan viihtyvien kanssa, kun taas hypersosiaalisille tulee huomauttaa, että oliko nämä tavarat nuorisotalon käytettävissä.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä vielä tärkeämpi kysymys on se, että miksi kv:sten työttömyyttä niin voivotellaan, vaikka terveitä, työintoisia ihmisiä on kortisto pullollaan. Sellaisia, jotka pystyvät ihan tuottavaan työhön, eikä johonkin näpertelyyn kuten kehitysvammainen, joka vaatii siihen vuelä jonkun avustamaan helpoissakin hommissa.

Täysin samaa mieltä! En oöe täysin terve, ainakaan neurologisesti, mitä tulee lapsuudessani saamaani adhd-diagnoosiin. Kuitenkin vaikeuksista huolimatta mä olen opiskellut pitkälle ja olen työssäkäyvä. Silti joidenkin kehitysvammaisten heikkoa työllisyyttä harmitellaan. Voin sanoa oman kokemuksen downista työpaikalla. Jäi juttelemaan asiakkaiden kanssa vaikka olisi pitänyt tehdä töitä. Siitä kun huomautti ettei voi koko aikaa jutella asiakkaiden kanssa, vaan pitää hyllyttää niin alkoi hirveä itku. Sen seurauksena piti mennä lohduttamaan toista. Tällaisia sitten ihmiset ihailee :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska ujous on kiinni asenteesta ja sitä voi muuttaa vaikka päivittäin. Kehitysvammaiseksi synnytään, eikä sitä voi poistaa vaikka kuinka haluaisi.

Ujoksi voi kasvaa vaikka koulukiusaamisen, jonkinlaisen traumaattisen tapahtuman yms. johdosta.

Ujoksi voi kyllä myös syntyä jos ihminen on biologiansa mukaan siihen taipuvainen. Ujous voi olla synnynnäinen temperamenttipiirre eli luonteenpiirre, jolla on biologinen pohja. Se on totta, että siihen voi kyllä vaikuttaa mutta kannataa ottaa myös huomioon se, että ihminen ei yksin tee tätä muutosta. Muutokseen tarvitaan myös ympäröiväntodellisuuden sisällä olevat muutkin ihmiset. Nyky-yhteiskunta ruokkii aika paljon kovia arvoja. Tästä syystä ujoudesta ulos kasvaminen voi olla vaikeaa ellei jopa mahdotontakin joillekin.

Ujo on hyvin usein itsenäiseen työhön kykenevä ja työhänsä keskittyvä. On äärimmäisissä ekstroverteissakin kovia tekijöitä jotka ovat muutakin kuin puhetta mutta harvassa.