Täällä annettiin sata syytä olla hankkimatta lapsia ja pyydettiin syitä hankkia lapsi. Yhtään ei tullut

No tässä on yksi syy: Sini Ariell sanoi lehtijutussa että on käynyt 48 maassa mutta että se ei vedä vertoja hänen tyttärelleen. Edes sen tosiasian edessä että Sini on avautunut kuinka vauvavuosi on tietyiltä osin syvältä ja poikittain (esim nukkuminen, sitovuus). Siinä aika hyvin tiivistettynä.

Hyvä jos et lisäänny.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

3) halusin kokea lapsen ja äidin välisen rakkaussiteen (se on vahvempi kuin milloinkaan puolison kanssa)

Oletan, että kirjoittaja puhuu tässäkin vain itsestään, eikä väitä, että näin olisi kaikkien kohdalla, enkä näin ollen halua kritisoida hänen henkilökohtaista haluaan. Ihan vaan eri näkökulmien esittelyn vuoksi totean kuitenkin, että itselleni tämä on yksi suurimmista syistä olla haluamatta lapsia. En halua rakastaa ketään enempää kuin rakastan puolisoani. En tiedä, miten pysyisin järjissäni, jos olisi joku, jota rakastaisin vielä enemmän. Osittain tähän liittyy tuo huolehtiminen. Tiedän, ettei elämää voi elää pelossa (ja suostun kyllä ottamaan monenlaisia riskejä), mutta en ole kovin hyvä olemaan huolehtimatta. 

Btw, tavallaan tuo vanhemman kaiken muun mahdollisen ja mahdottoman ylittävä rakkaus omaan lapseen on aika traagista siinä mielessä, että se hirveän harvoin on vastavuoroista. Itse ainakin olen harvemmin kuullut kenenkään sanovan, että rakastaa omia vanhempiaan yhtä paljon kuin omia lapsiaan. Sama näkyy myös siinä, että vaikka jokainen on ollut lapsi, niin sitä ei lasketa kokemukseksi vanhemman ja lapsen välisestä rakkaussiteestä.

Onko se sitten tämä yksipuolisuus, mikä tekee siitä rakkaudesta niin erityisen? Jonkinlainen pyytettömyys verrattuna siihen rakkauteen, jota useimmat kokevat puolison kanssa? Vaikka sitten taas kyllä se vanhempien ylimaalinen rakkauskin tuntuu olevan jossain määrin ehdollista, kun lukee näitä kuvauksia siitä, miten välit lapseen kylmenevät tai jopa katkeavat vääränlaisen kumppanin, seksuaalisen suuntauksen, uskonnollisen näkemyksen, poliittisen mielipiteen, haluttomuuden tuottaa lapsenlasta tai milloin minkäkin elämänvalinnan seurauksena...

-N30

Kyllä siihen lasta kohtaan koettuun rakkauteen liittyy ainakin omalla kohdallani vahvasti biologinen vaisto. Siinä on mukana jotain alkukantaista ja eläimellistä oman jälkeläisen suojeluhalua, mikä lienee ollut ihmislajin säilymisen elinehto. Tämä kuulostaa karulta, (ja tietenkään tällaista tilannetta ei voisi koskaan oikeasti tulla) mutta olen joskus miettinyt tätä: Lapseni on ainoa, jonka puolesta voisin itse kuolla tai tappaa miettimättä silmänräpäystäkään, jos sillä voisin varmistaa hänen selviytymisensä.

Siihen en ota kantaa, onko tällainen rakkaus "parempaa" kuin joku toinen, esim. puolisoa kohtaan tunnettu romanttinen rakkaus. Se on erilaista, ja olen joka päivä onnellinen siitä, että olen saanut kokea tämän. Se on totta, että (päästään terveet) vanhemmat varmasti rakastavat lastaan enemmän kuin mitä lapsi vanhempiaan. Mutta niinhän sen kuuluukin mennä, ei siinä mielestäni ole mitään traagista. Olen saanut sitä samaa pyyteetöntä rakkautta omilta vanhemmiltani.

T: Toinen N30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

3) halusin kokea lapsen ja äidin välisen rakkaussiteen (se on vahvempi kuin milloinkaan puolison kanssa)

Oletan, että kirjoittaja puhuu tässäkin vain itsestään, eikä väitä, että näin olisi kaikkien kohdalla, enkä näin ollen halua kritisoida hänen henkilökohtaista haluaan. Ihan vaan eri näkökulmien esittelyn vuoksi totean kuitenkin, että itselleni tämä on yksi suurimmista syistä olla haluamatta lapsia. En halua rakastaa ketään enempää kuin rakastan puolisoani. En tiedä, miten pysyisin järjissäni, jos olisi joku, jota rakastaisin vielä enemmän. Osittain tähän liittyy tuo huolehtiminen. Tiedän, ettei elämää voi elää pelossa (ja suostun kyllä ottamaan monenlaisia riskejä), mutta en ole kovin hyvä olemaan huolehtimatta. 

Btw, tavallaan tuo vanhemman kaiken muun mahdollisen ja mahdottoman ylittävä rakkaus omaan lapseen on aika traagista siinä mielessä, että se hirveän harvoin on vastavuoroista. Itse ainakin olen harvemmin kuullut kenenkään sanovan, että rakastaa omia vanhempiaan yhtä paljon kuin omia lapsiaan. Sama näkyy myös siinä, että vaikka jokainen on ollut lapsi, niin sitä ei lasketa kokemukseksi vanhemman ja lapsen välisestä rakkaussiteestä.

Onko se sitten tämä yksipuolisuus, mikä tekee siitä rakkaudesta niin erityisen? Jonkinlainen pyytettömyys verrattuna siihen rakkauteen, jota useimmat kokevat puolison kanssa? Vaikka sitten taas kyllä se vanhempien ylimaalinen rakkauskin tuntuu olevan jossain määrin ehdollista, kun lukee näitä kuvauksia siitä, miten välit lapseen kylmenevät tai jopa katkeavat vääränlaisen kumppanin, seksuaalisen suuntauksen, uskonnollisen näkemyksen, poliittisen mielipiteen, haluttomuuden tuottaa lapsenlasta tai milloin minkäkin elämänvalinnan seurauksena...

-N30

Itse haluan lapsia ja näen äidinrakkauden myyttisenä ja ainutlaatuisena asiana. Ja ajattelen siinä mielessä samoin kuin sinä, että tällainen rakkaussuhde toimii nimenomaan niin päin, että äiti rakastaa lastaan enemmän kuin ketään, vaikka lapsi itse vaikka vihaisi äitiään. Äidille lapsi on kaikki kaikessa, mutta lapselle äiti ei ole sitä enää tietyn ikävaiheen jälkeen. Mielestäni elämän kiertokulkuun kuuluu, että äiti joutuu lopulta "luopumaan" lapsestaan, joka sitten muodostaa oman perheensä (voi olla muutakin kuin ydinperhe), josta tulee tälle lapselle kaikista tärkein asia. Joku kirjoitti lapselta saamastaan ehdottomasta ihailusta, mutta itse en edes muista aikaa, jolloin olisin ihaillut kumpaakaan vanhemmistani ehdottomasti. Minusta tämä ei ole sen traagisempaa kuin sekään, että kaikki me kuollaan joskus. Niin sen kuuluu mennä. Traagista on se, jos äiti ei rakasta lastaan tai lapsi ei pääse koskaan irtautumaan äidistään tai lapsi kuolee ennen vanhempaansa. Äidillinen huoli lapsesta, joka lienee sekin voimakkaampaa kuin muut huolet, kumpuaa juuri siitä, miten tärkeää on pitää jälkeläinen elossa. Näin siis itse ajattelen, vaikka en mikään äiti (vielä) olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Totta ! Maailma on ylikansoittunut.

Mutta Suomi on vajaakansoittunut.

Mä luulen että monella parilla jää lapsi hankkimatta siksi, että nainen ei ole varma haluaako mies, ja mies taas ei halua enää yhtään enempää stressiä naiselleen, joten jättää lapset mainitsematta.

Onnellisia ne, jotka eivät osanneet käyttää ehkäisyä. Ei tartte miettiä.

Äidinrakkaus x 100.

Ap ei vaikuta kovin tyytyväiseltä elämäänsä. Itse elin ensimmäiset 30v lapsettomana, eikä kyllä tullut mieleenkään tehtailla tällaisia aloituksia. Oli elämä elettävänä. En edes miettinyt, olenko nyt jotenkin parempi ihminen, kun ei ole lapsia. Sitten sain tyttäreni, koska halusin. Elämä muuttui täysin ja pidän tämänkaltaisesta, rauhallisesta elämästä tällä hetkellä. Ja lapsi kasvaa, tilanteet muuttuvat. Elämä on oikein hyvä näin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi teillä lapsettomilla on aina niin kova tarve puolustella ja selitellä valintaanne?

Vähän niin kuin vegaanit, kova tarve päästä kertomaan se vaikka ketään ei kiinnosta.

Tarve vakuutella itselleen että valinnat on oikeita.

Oisko asiassa jotain yhteistä sen tapauksen kanssa, missä 12-lapsisen perheen äiti jätti perheensä kun hänelle selvisi että ainakin 3 ellei jopa 4 nuorinta niistä lapsista eivät olleet hänen synnyttämiään.

Kyllä se muiden lisääntyminen on joillekin vaan tärkeä juttu :D

Ja maailma pelastuu jos me täällä pohjolassa kuollaan vapaaehtoisesti sukupuuttoon, jotta Kiinassa, Intiassa ja Afrikassa jää tilaa kasvulle...