Lue keskustelun säännöt.
Ei kannata kiintyä taloihin eikä tavaroihin
19.03.2018 |
Kun oma lapsuudenkoti on arvoton homekoti, myyty tai muuten kenellekään kelpaamaton niin oivaltaa, että oikeasti ihmisen ei kannata kiintyä tavaraan. Tykkään nykyisestä kodistani, mutta jos menetän sen en itke eikä se pilaa elämääni. Kannattaa kasvattaa lapsetkin niin, etteivät opi itkemään kotitalonsa perään. Sen sijaan pitää opettaa vapauden tunne.
Kommentit (35)
Hieno aloitus.
Kannattaa satsata lapsiin ja lemmikkeihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päätin jo nuorena etten osta seiniä vaan asun aina vuokralla, juuri tämän kiintymisen välttämisen takia. Nyt sitten kun päädyin perheettömäksi, on asuinpaikka ja koti alkanut merkitä enemmän. Haluan asua paikassa, jossa on lähellä kauneutta ja kotini on kauniisti ja viihtyisästi sisustettu. Kiintymistä tavaraan on tapahtunut tiedostamattani vaikka niin ei pitänyt käydä. Nautin isosta parvekkeesta jossa on ihanaa ottaa kesällä aurinkoa, kauniista ja tyylikkäästä parketista, pehmeistä matoista jne.
Käärinliinoissa ei ole taskuja...totta kyllä mutta elinaikanaanhan ihminen nauttii asioista ja käytännön elämään tarvitsee yhtä ja toista tavaraa. Kun pitää niistä, kiintymystä on vaikea välttää.
Todennäköisyys että menettää kaiken on kuitenkin aika pieni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä. Anoppi istui kirjaimellisesti miljoonaomaisuuden päällä, ja näki nälkää.. kun millään ei voinut myydä niitä "muistoja" (eli lastensa lapsuudenkotia ja kesämökkiä, jossa kukaan ei viettänyt enää aikaansa). Siinähän sitten maksoi yksinään 5h+k kämpän kuluja Helsingin keskustassa ja ison tontin ja mökin kuluja tuossa saaristossa toimistosihteerin palkalla.. ja itki, kun ei ole ikinä varaa mihinkään. Kuoli sitten (todennäköisesti siihen suremiseen) ja lapsensa myivät kaiken pois ihan samantien. Että niin suuri tunnearvo niillä seinillä oli.
Kuulostaakin tosi hienolta perheeltä. Yksinäisyys se anopin surun takana oli, ja ihan yhtä yksin hän olisi ollut, vaikka olisi myynyt kaiken. Tosin ehkä rahalla olisi saanut ympärilleen ihmisiä, jotka olisivat välittäneet.
Et oo vissiin analyytikko ammatiltasi? Tai jos oot sitä alaa miettinyt, suosittelen vahvasti että älä. Voisin tuohon anoppi-ketjuun kirjoittaa hänestä pitkän tekstin, mutta en viitsi, kun on ollut jo 17v vainajana. Ehti tosiaan todella paljon jo siinä vaiheessa kun lapsensa vasta seurustelivat. Anoppi oli yksin, koska kukaan mies ei sitä kestänyt, useampikin yritti. Appiukkokin kahteen kertaan. Sisarukset eivät olleet puheväleissä, ystävättäriä en hänellä koskaan tiedä olleen, edes nuorena naisena. Lapset vietti (puolisoineen ja lapsineen) hänen luonaan viikonloppuja kun hän oli niin yksin. Itsekkin moneen kertaan. Anoppi halusi matkustella, mutta "kun ei ole rahaa", no myy tämä järjettömän liian iso kämppä, hommaa pienempi ja matkustele, "enhän mä voi kun täällä on niin rakkaita muistoja", lue: kaapit täynnä rikkinäistä krääsää. Oli koko ajan huonolla tuulella ja kettumainen kaikille, luulenpa, että jos olisi myynyt sen kämppänsä olisi tullut paremmalle tuulelle ja voila, sitä seuraakin olisi voinut löytyä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhuksena 50 vuotta vuokraa maksaneena sitä sitten miettii, olisiko nekin rahat voinut jotenkin paremminkin sijoittaa?
Mihin ne käyttää sitten vanhana kun ei jaksa enää matkustaa eikä harrastaa? Hienoon hoitokotiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhuksena 50 vuotta vuokraa maksaneena sitä sitten miettii, olisiko nekin rahat voinut jotenkin paremminkin sijoittaa?
Mihin ne käyttää sitten vanhana kun ei jaksa enää matkustaa eikä harrastaa? Hienoon hoitokotiin?
Jokainen meistä, jolla on huonokuntoisia, kotonaan asuvia läheisiä kunnan olemattoman kotiavun piirissä, vastaa varmasti että juuri siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ikinä uskaltaisi ostaa taloa. Niin monta tarinaa olen kuullut siitä että jossain on rakennusvika ja taloon menee korjauslainaa enemmän kuin ikinä pystyy maksamaan.
Yksi tuttavani takasi vanhempiensa talon korjauslainan ja tekee kahta työtä että saa elätettyä perheensä, on mies. Ja näitä superlainojen alla olevia miehiä on nettisaiteilla tullut paljonkin vastaan. Surkeaa elämää elävät.
Vuokrallako sitten parempi? Vai puhuuko nyt joku asuntosijoittaja? ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä. Anoppi istui kirjaimellisesti miljoonaomaisuuden päällä, ja näki nälkää.. kun millään ei voinut myydä niitä "muistoja" (eli lastensa lapsuudenkotia ja kesämökkiä, jossa kukaan ei viettänyt enää aikaansa). Siinähän sitten maksoi yksinään 5h+k kämpän kuluja Helsingin keskustassa ja ison tontin ja mökin kuluja tuossa saaristossa toimistosihteerin palkalla.. ja itki, kun ei ole ikinä varaa mihinkään. Kuoli sitten (todennäköisesti siihen suremiseen) ja lapsensa myivät kaiken pois ihan samantien. Että niin suuri tunnearvo niillä seinillä oli.
Kuulostaakin tosi hienolta perheeltä. Yksinäisyys se anopin surun takana oli, ja ihan yhtä yksin hän olisi ollut, vaikka olisi myynyt kaiken. Tosin ehkä rahalla olisi saanut ympärilleen ihmisiä, jotka olisivat välittäneet.
Et oo vissiin analyytikko ammatiltasi? Tai jos oot sitä alaa miettinyt, suosittelen vahvasti että älä. Voisin tuohon anoppi-ketjuun kirjoittaa hänestä pitkän tekstin, mutta en viitsi, kun on ollut jo 17v vainajana. Ehti tosiaan todella paljon jo siinä vaiheessa kun lapsensa vasta seurustelivat. Anoppi oli yksin, koska kukaan mies ei sitä kestänyt, useampikin yritti. Appiukkokin kahteen kertaan. Sisarukset eivät olleet puheväleissä, ystävättäriä en hänellä koskaan tiedä olleen, edes nuorena naisena. Lapset vietti (puolisoineen ja lapsineen) hänen luonaan viikonloppuja kun hän oli niin yksin. Itsekkin moneen kertaan. Anoppi halusi matkustella, mutta "kun ei ole rahaa", no myy tämä järjettömän liian iso kämppä, hommaa pienempi ja matkustele, "enhän mä voi kun täällä on niin rakkaita muistoja", lue: kaapit täynnä rikkinäistä krääsää. Oli koko ajan huonolla tuulella ja kettumainen kaikille, luulenpa, että jos olisi myynyt sen kämppänsä olisi tullut paremmalle tuulelle ja voila, sitä seuraakin olisi voinut löytyä.
Tai ehkä olisi ollut paremmalla tuulella, jos ei olisi nähnyt nälkää. Hirveän kiukkuisia nuo nälkää näkevät ihmiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pullamössöt näköjään täällä kirjoittelevat. On helppoa todeta, että "seiniin ei kannata kiintyä", jos koskaan ei ole kokenut uhkaa jäädä asunnottomaksi talvipakkaseen. Itselläni tällainen tilanne on ollut vastassa jo nuorella iällä, joten juuri omistusasunnon tuoman turvan koen itselleni erääksi kaikkein tärkeimmäksi asiaksi omassa elämässä. Tämän haluan tarjota myös omille lapsilleni, aivan sama, mitä näille "seinille" tekevät sitten kun minusta aika jättää.
Olen kyllä niin samaa mieltä, seinät toki voi ostaa, kodin rakentaa, mutta yksikään seinä, esine, tavara ei saa olla niin tärkeä, että siitä ei voi surematta luopua.
Aika pitkään on mennyt kun asian olen oppinut, varsinkin kun isovanhemmat ovat evakkoja ja lapsuuden kodissa on kaiken säästäminen ollut hyve ja kodin menettäminen sukupolvelta toiselle siirtyvä trauma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pullamössöt näköjään täällä kirjoittelevat. On helppoa todeta, että "seiniin ei kannata kiintyä", jos koskaan ei ole kokenut uhkaa jäädä asunnottomaksi talvipakkaseen. Itselläni tällainen tilanne on ollut vastassa jo nuorella iällä, joten juuri omistusasunnon tuoman turvan koen itselleni erääksi kaikkein tärkeimmäksi asiaksi omassa elämässä. Tämän haluan tarjota myös omille lapsilleni, aivan sama, mitä näille "seinille" tekevät sitten kun minusta aika jättää.
On kaksi eri asiaa arvostaa seiniään ja tiedostaa, että ne voidaan ottaa pois kuin ripustautua niihin kuin ne olisivat ainoa turva. Tai elää nauttien omaisuudestaan tai epätoivoisena peläten että ne voidaan viedä.
Kyllä raha tuo tietyn takeen onnellisuudelle. Se omaisuus ei itsessään tuo onnea, mutta...
Mun mielestä saa olla ylpeä ja onnellinen, jos on onnistunut saamaan jotain omaisuutta itselleen, varsinkin jos se on ansaittua.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa välttää myös kiintymistä puolisoon, jokainen avioliitto kun päättyy. Viimeistään toisen kuolemaan.
Hienointa on olla niin pa, että elämä menee siellä leipäjonossa.
Tai sitten ei.
Eikä kiintyä lapsiinsa, voivat kuolla jo nuorina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin on.
Omassa ja miehen lähipiirissä on näitä vanhempia ihmisiä (oma isovanhempi, miehen äiti), joilla ei ole enää rahkeita hoitaa pihaa ja kotia. Mummollani ei ole edes autoa, joten me läheiset häntä kuljetamme useita kertoja viikossa. Käymme remppailemassa ja korjailemassa vähän väliä jotain.
Mutta ei pysty luopumaan, kun on ne muistot ja juuret, vaikka kodista on jo aika jättänyt.
Mielestäni siinä kohtaa on osattava luopua kun omat rahkeet ei enää riitä hoitamaan suurinta osaa asioista. Ei ole lasten tai lastenlasten velvollisuus rientää aina apuun arjen normaaleissa askareissa. Ja toisaalta ei ole yhteiskunnan velvollisuus elättää työtöntä joka ei ole valmis muuttamaan, kun työt ovat kadonneet ympäriltä.
Toivottavasti minä pysyn näillä linjoilla ja pystyn vaihtamaan asuinpaikkaa esim. työn perässä jos tarvis, tai sitten vanhempana johonkin kompaktiin asuntoon, jossa en ole koko ajan läheisten riesana apua tarvitsevana. Kyllä ihmisen olisi suotavaa järjestää asumisensa siten, että pärjää itsenäisesti.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä niin samaa mieltä, seinät toki voi ostaa, kodin rakentaa, mutta yksikään seinä, esine, tavara ei saa olla niin tärkeä, että siitä ei voi surematta luopua.
Miten niin ei "saa"? Mikä luopumisen haikeudessa on niin väärää?
Tätä näkee erityisesti minimalismia käsittelevissä ketjuissa - on ilmeisesti m.m. jotenkin moraalisesti huonompaa, jos tavaroilla on tunnearvoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä. Anoppi istui kirjaimellisesti miljoonaomaisuuden päällä, ja näki nälkää.. kun millään ei voinut myydä niitä "muistoja" (eli lastensa lapsuudenkotia ja kesämökkiä, jossa kukaan ei viettänyt enää aikaansa). Siinähän sitten maksoi yksinään 5h+k kämpän kuluja Helsingin keskustassa ja ison tontin ja mökin kuluja tuossa saaristossa toimistosihteerin palkalla.. ja itki, kun ei ole ikinä varaa mihinkään. Kuoli sitten (todennäköisesti siihen suremiseen) ja lapsensa myivät kaiken pois ihan samantien. Että niin suuri tunnearvo niillä seinillä oli.
Kuulostaakin tosi hienolta perheeltä. Yksinäisyys se anopin surun takana oli, ja ihan yhtä yksin hän olisi ollut, vaikka olisi myynyt kaiken. Tosin ehkä rahalla olisi saanut ympärilleen ihmisiä, jotka olisivat välittäneet.
Et oo vissiin analyytikko ammatiltasi? Tai jos oot sitä alaa miettinyt, suosittelen vahvasti että älä. Voisin tuohon anoppi-ketjuun kirjoittaa hänestä pitkän tekstin, mutta en viitsi, kun on ollut jo 17v vainajana. Ehti tosiaan todella paljon jo siinä vaiheessa kun lapsensa vasta seurustelivat. Anoppi oli yksin, koska kukaan mies ei sitä kestänyt, useampikin yritti. Appiukkokin kahteen kertaan. Sisarukset eivät olleet puheväleissä, ystävättäriä en hänellä koskaan tiedä olleen, edes nuorena naisena. Lapset vietti (puolisoineen ja lapsineen) hänen luonaan viikonloppuja kun hän oli niin yksin. Itsekkin moneen kertaan. Anoppi halusi matkustella, mutta "kun ei ole rahaa", no myy tämä järjettömän liian iso kämppä, hommaa pienempi ja matkustele, "enhän mä voi kun täällä on niin rakkaita muistoja", lue: kaapit täynnä rikkinäistä krääsää. Oli koko ajan huonolla tuulella ja kettumainen kaikille, luulenpa, että jos olisi myynyt sen kämppänsä olisi tullut paremmalle tuulelle ja voila, sitä seuraakin olisi voinut löytyä.
Tai ehkä olisi ollut paremmalla tuulella, jos ei olisi nähnyt nälkää. Hirveän kiukkuisia nuo nälkää näkevät ihmiset.
toikin on vaihtoehto.. tosin valkoviiniin (mallia kyykky) näytti olevan kyllä aina varaa.
Kuulostaakin tosi hienolta perheeltä. Yksinäisyys se anopin surun takana oli, ja ihan yhtä yksin hän olisi ollut, vaikka olisi myynyt kaiken. Tosin ehkä rahalla olisi saanut ympärilleen ihmisiä, jotka olisivat välittäneet.