Lue keskustelun säännöt.
Miksi te keräätte kaikelaista roinaa perinnöksi lapsillenne?
18.03.2018 |
Miksi te kuvittelette, että keräämänne roina kiinnostaisi lapsianne joskus kun teistä aika jättää? Unohtakaa nyt edes hyvänen aika se vanhan elektroniikan säilöminen jälkipolville. Ketään ei esim. kiinosta 15 vuotta vanhat tietokoneet tai kännykät. Aika harva on myöskään kiinnostunut kulahtaneista astioista kaappinsa täytteenä. Niistä englantilaisista posliineista ei saa edes kirpparilla mitään ikinä. Ei ikinä.
Kommentit (134)
Kommentoin tavaran vastaanottajan näkemyksestä eli pidämme yllä hyväntekeväisyyteen suunnattua kirpputoria ja vastaanotamme myyntikuntoista tavaraa, jonka myymällä keräämme varoja apua tarvitseville.
Paljon tulee hyvää tavaraa ja usein myös todella hyvää, mutta iso ongelma meille ja muillekin järjestöille tämä roska jota ei voi jo kotona laittaa roskiin.
Osalla tuntuu olevan käsitys, että tänäkin päivänä köyhät tarviaa mm. rikkinäisiä vaatteita joita ompelevat kuntoon ja rikkinäisiä lautasia...
Kymmeniä vuosia vanhoja kumisaappaita ja 70 luvulta vintillä säilötyt homeelle haisevat vaatteet jne.
Näitä ei tarvitse oikeasti kukaan ja silti niitä lahjoitetaan meille viikoittain kehuen olevan hyvää tavaraa ja me sitten lajittelemme niitä vieden kaatopaikalle, mistä aiheutuu kustannuksia jotka pakosta pienentää tuottoa millä autamme avun tarvitsijoita.
Eli opetellaan me kaikki miettimään mikä kannattaa laittaa mihinkin.
Älkää myöskään kaikkea roskiin työntäkö, koska ympäri Suomen on hyväntekeväisyyteen suunnattuja kirpputoria jotka tarvitsee sitä myyntikuntoista tavaraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia. Tavarani ovat omiani siihen asti kunnes kuolen. Sen jälkeiset omistussuhteet eivät kiinnosta.
Mulla on kolme lasta, mutta tavaroiden suhteen sama juttu kuin sulla. Ne on nyt mun, mitä niille tapahtuu kun kuolen, ei kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia. Tavarani ovat omiani siihen asti kunnes kuolen. Sen jälkeiset omistussuhteet eivät kiinnosta.
Mulla on kolme lasta, mutta tavaroiden suhteen sama juttu kuin sulla. Ne on nyt mun, mitä niille tapahtuu kun kuolen, ei kiinnosta.
Tällä mentaliteetilla vois jättää lapsilleen vaikka kakkapökäleitä. Ne pirulaiset huolehtikoon ne pönttöön, kun kärkkyvät perintöä. Rakkautta.
=D =D =D
Anteeks, ymmärrän kyllä sun pointtis ap. Mut väkisinkin alkaa naurattamaan mielikuva, että kiertelen kaupassa romuja kattelemassa että voin sen perinnöksi jättää =D =D
Kyllä meillä ostetaan kaikenlaista, mutta ei se ajatus kyllä lepää siinä, että jätän ne perinnöksi kellekkään jää. Kyl se tää talo ja sijoitukset sitte jää, jos jää, ellen tuhlaa koko roskaa eläkkeellä.
Meillä on ystäväperhe joka rakensi talon 20v sitten. Lapset nyt teini-ikäisiä. Isä suunnittelee miten vanhempiensa 50 luvulla rakennettu talo jää toiselle lapselle ja he luovuttavat omansa toiselle. Lapset haluavat elää ihan jossain muualla, ainakin toinen päätyy todennäköisesti ulkomaille heti kun lukiosta pääsee:) Siinä on isälle purtavaa...
Mä toivon että lapset laittavat kaiken jäljelle jäävän "lihoiksi". Meillä on arvotauluja yms perittyä kamaa mutta tätä riesaa en toivo kenellekään.
Kaiken aikaa vähennämme tavaraa, tälläkin hetkellä myynnissä kaikkea mahdollista antiikkihuonekaluista alkaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia. Tavarani ovat omiani siihen asti kunnes kuolen. Sen jälkeiset omistussuhteet eivät kiinnosta.
Mulla on kolme lasta, mutta tavaroiden suhteen sama juttu kuin sulla. Ne on nyt mun, mitä niille tapahtuu kun kuolen, ei kiinnosta.
Tällä mentaliteetilla vois jättää lapsilleen vaikka kakkapökäleitä. Ne pirulaiset huolehtikoon ne pönttöön, kun kärkkyvät perintöä. Rakkautta.
No rakkaus (joka ei millään tavalla välity tavaroissa, vaan jossain ihan muualla) ei nyt tähän keskusteluun liity mitenkään, eikä kyllä omaisuuskaan (jota kyllä on muutakin kuin käyttötavarat). Nyt puhuttiin käyttötavaroista ja niiden kohtalosta mun kuoleman jälkeen.
Miten jos lapsilla ei ole rahaa maksaa kaikkien tavaroiden kuskaamista kaatopaikalle tai asuvat niin kaukana etteivät voisi varata viikkokausia sille että tyhjentäisivät ja myisivät tavaroita. Tietty perinnöstä voi kieltäytyä, vuokra-asunnon ainakin vuokraisäntä tyhjentää mutta kuka lie omistusasunnon tyhjentäisi jos lapset luopuneet perinnöstä. Valtio palkkaa tyhjennysporukan ja kaikki kaatopaikalle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti ei mene kuin 25 vuotta, kun tavarasta ja ruuasta on oikeasti pulaa. Sinä vaiheessa ne typerät kipot ja kupit voi olla hyvinkin arvokkaita, kun haluaa syötävää. Tarvitaan vain se yksi sähköimpulssi ja palaamme 1700-luvulle.
Te palaatte. Me emme palaa, joilla on aurinkopaneelit, halkoja, aseita ja verkkoja sekä veneitä.
Mun vanhemmilla on monta isoa pakastearkkua täynnä ruokaa, marjoja ja lihoja sekä herra yksin tietää mitä kaikkea
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi isoa pakettiautollista vietiin tavaraa kaatopaikalle. Vain sekajätteestä piti maksaa ja ei se maksanut edes kahtakymppiä. Pakettiauton vuokra maksoi, mutta mitä sitten. Olihan se ihan hirveää, kun perintörahoista piti se maksaa...tai sitten ei.
Oma isä kuoli kesänloman aikaan, iästään huolimtata yllättäen ku minulla oli kesälomaa jäljellä kolme viikkoa ja veljellä kaksi. Järkättiin hautajaiset ja tyhjennettiin talo. Asumme sekä minä että veli satojen kilometrien päässä, joten ei ollut mahdollista käyttää aikaa joka ilta kuukasikaupalla, vaan piti olla tehokas. Kun talossa oli asuttu yli 50 vuotta, olihan sitä rojua kertynyt...isä oli aika tunnettu persoona ja hautajaisetkaan eivät olleet ihan pienet, kun oli paljon ihmisiä, jotka halusivat niihin tulla. Äiti oli kuollut jo paljon aiemmin.
Kyllä sun isäsi ei ollut paljon tavaraa kerännyt, jos kahdella pakettiauton reissulla selvisitte..! Jos mun pitäisi siivota nyt kaikki vanhempieni talot tilat ja roinat niin arvioisin pelkkään irtaimistoon tarvittavan 5 rekkaa. Ihan oikeasti.
Kaatopaikalle menevää ei ollut tuon enempää, puhutaan toki sellaisesta isosta pakettiautosta, ei mistään hiacesta. Vaatteita uffille ja lähetyksen kirpparille, isän vaatteet olivat ihan hyviä. Liinavaatteita vietiin eläinsuojeluun pesuräteiksi ja myyntikelpoiset tavarat jaettiin eri kirppareille. Elektroniikkaromua ei viety eikä pidä viedä kaatopaikalle, siihen löytyy joka paikkakunnalta ohjeet. Sekä joillekin tavaroille löytyi ottajia paikkakunnalta.
Jos joutuisin pakotetuksi tyhjentämään kotini niin ottaisin rahani pois pankista "sukan varteen" ja testamenttaisin kotini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän lopettaa ostamisen ja alan matkusteleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia. Tavarani ovat omiani siihen asti kunnes kuolen. Sen jälkeiset omistussuhteet eivät kiinnosta.
Mulla on kolme lasta, mutta tavaroiden suhteen sama juttu kuin sulla. Ne on nyt mun, mitä niille tapahtuu kun kuolen, ei kiinnosta.
Tällä mentaliteetilla vois jättää lapsilleen vaikka kakkapökäleitä. Ne pirulaiset huolehtikoon ne pönttöön, kun kärkkyvät perintöä. Rakkautta.
No rakkaus (joka ei millään tavalla välity tavaroissa, vaan jossain ihan muualla) ei nyt tähän keskusteluun liity mitenkään, eikä kyllä omaisuuskaan (jota kyllä on muutakin kuin käyttötavarat). Nyt puhuttiin käyttötavaroista ja niiden kohtalosta mun kuoleman jälkeen.
Puhuttiinko käyttötavaroista, jotka ovat ikäihmisillä käytössä? Vai käyttötavaroista, jotka eivät ole enää pitkiin aikoihin olleet ikäihmisillä käytössä? En ole kukaan tässä lainausketjussa aiemmin kommentoineista, mutta omilla vanhemmillani on käyttötavaroita (mm Arabian astiastoja), joita he itse eivät ole käyttäneet varmaan kahteenkymmeneen vuoteen. He kuitenkin säilövät niitä kaapeissaan ajatuksena, että me heidän lapsemme aikanaan perimme nämä käyttötavarat. Tai lastenlapset. Tilanne vaan on se, että siskoni pitää Teema-astiastosta, minä Myrnasta ja Kesäkukasta, oma tyttäreni Kosmoksesta, siskoni tytär äitinsä tapaan Teemasta ja kummankaan poika ei välitä Arabian astioista palaneen puupennin vertaa. Vanhempieni astiastot eivät ole mitään näistä.
Kuulun vielä siihen ikäluokkaan, jolle suomalaiset esineet merkitsevät jotain. Kulttuurihistoriallisesti. Muutama vuosi sitten olin kirpputorilla, missä vanha nainen noin kuuskymppisen tyttärensä kanssa oli myymässä tavaroitaan. Juttelin heidän kanssaan hetken. Vanhus oli muuttamassa palvelutaloon ja sen vuoksi myymässä irtaimistoaan. Myynnissä oli hopeinen soppakauha, johon ihastuin. Kauhan takana oli kaiverrettu päivämäärä ja nimikirjaimet. Vanhus kertoi sen olevan häälahja. Olivat miehensä kanssa menneet naimisiin sotavuosina ja mies oli kuollut työtapaturmassa jo 1960-luvulla. Ostin kauhan ja kerroin, että kauha tulee olemaan meidän juhlapöydissämme niin kauan, kun minä jaksan juhlia järjestää. Vanhuksen silmät kostuivat ja hän sanoi, että on erittäin iloinen, kun hänen ja rakkaan miesvainajansa häälahja saa jatkaa elämäänsä minun ja sukuni juhlissa.
Mua surettaa aina, kun näen vanhoista esineistä tehtyjä korvakoruja, tauluja yms. Ajattelen, että tuonkin lusikan olisi kuulunut mennä vielä jonkun suuhun eikä päätyä pilkottuna ja taivuteltuna seinälle tai jonkun korviin. Mua surettaa myös, jos nämä esineet päätyvät kaatopaikoille.
Tavara on tietenkin aina vain tavaraa. Mutta tavara voi olla myös osa omaa tai jonkun toisen suvun historiaa. Mulle ei tuota mitään ongelmaa dumpata roskiin jotain Made in China esinettä, mutta kun näen vanhan, Suomessa valmistetun esineen, tilanne muuttuu. Joka kerta, kun katan juhlapöytääni kahvilusikan, jossa on kaiverrus "Heljä" ja päivämäärä 1930-luvun lopulta, mietin, kuka sinä Heljä olit. Ja saitko tämän silloin kastelahjaksi, rippilahjaksi vai kenties jopa ylioppilaslahjaksi. Pidän lusikkaa hetken aikaa kädessäni ja sanon ääneen "Heljä". Olen kuullut sanottavan, että ihminen kuolee kolme kertaa: kun elintoimintosi lakkaavat, kun sinut lasketaan hautaan ja kun kukaan ei enää lausu nimeäsi. Heljä - kuka ikinä olikaan - ei ole lopullisesti kuollut, koska minä lausun joka vuosi useamman kerran hänen nimensä samalla pitäen käsissäni lusikkaa, jonka tuo tuntematon nainen tai tyttö oli joskus saanut.
Omien lasteni karsittavaksi ja hävitettäväksi haluan jättää vain sellaiset tavarat, joita olen kuolemaani asti itsekin käyttänyt. Tulee vielä päivä, jolloin en enää järjestä sukujuhlia. Päivä, jolloin soppakauhojen ja lusikoiden on parempi jatkaa matkaansa jonkun muun kodissa kuin omassani. Jonkun sellaisen, joka ei halua Suomen Kansan historian päätyvän kaatopaikalle. Jonkun sellaisen, joka pitäessään tuota lusikkaa kädessään sanoo nimen Heljä.
Itse viisikymppisenä olen alkanut pikkuhiljaa perkaamaan tätä omakotitalon varastoja ja kaappeja. Lapset kohta maailmalla ja sitten lähdemme kerrostaloon. Meillä iso piha laitettavana ja haluamme matkustella enemmän. Kesämökin myimme jo pois, kun ei kahta pihaa jaksettu hoitaa. Jo ne kesämökin varastojen konmaritus teetti töitä, osa tavaroista siirtyi tietysti tänne nurkkiin, mutta täälläkin se perkaus alkanut. Lapset kaikki poikia, kahdella jo oma talous avovaimon kanssa, heille en tuputa mitään tavaraa. Nämä tavarat ovat nyt meidän risti ja rasti.