Miksi jotkut löytävät sen oikean elämänkumppanin jo kaksikymppisenä ja jotkut eivät koskaan?

Kiinnostava aihe. Ehkä ihmiset etsii vääristä paikoista, tulee vastaan vääränlaisia tyyppejä. Ja sittenhän on paljon niitä, jotka ei etsi ollenkaan. Ei kukaan tule kotoa hakemaan

Luultavasti ulkonäkö ja se että itse kuitenkaan ei viehäty epäviehättävistä omantasoisistaan.

Kauniilla ja komeella niitä elämänkumppaneita on iso liuta.

Koska elämä on epäreilua. Oikeasti. Ihan alusta lähtien toiset voittaa geenilotossa, toiset ei. Toiset voittaa rahalotossa, toiset ei. Jumalaa ei ole, eikä elämällä tarkoitusta. Universumi ei ole velkaa ihmisille puolisoita tai mitään.

Elämä on, mitä itse teet siitä. Voit keskittyä johonkin asiaan ja tehdä kaikkesi sen eteen ja ehkä onnistut. Ehkä et. Ei sitä koskaan tiedä.

Silti aina kannattaa yrittää. Omasta mielestäni. Välillä sitä onnistaa ehkä itseäänkin.

T: 10 viikon kestolottoaja

Se on varmasti aika paljon tuuristakin kiinni että minkälaisia ihmisiä tapaa ja miten palaset loksahtavat kohdilleen. Mutta oma suhtautuminenkin vaikuttaa paljon. Voi olla että unelmien kumppani on mennyt sivu suun koska oli liian ujo tai toisaalta liian ennakkoluuloinen mennäkseen juttelemaan tietyn ihmisen kanssa.

Ne jotka löytävät sen elämänkumppanin nuorena ovat yleensä niitä jotka ovat valmiita tekemään töitä sen parisuhteen eteen aktiivisesti ja heillä myös on realistinen näkemys suhteesta eivätkä oleta että täydellinen suhde on sokeria ja pumpulia. Moni eroaa suhteen pikkuvikojen takia ja sitten itkee kun ei ole löytänyt elämänkumppania.

En tiedä. - Jos tietäsin, niin tuskin olisin se yli parikymppinen sinkku. Kun on tämä muutakin kuin sitä, että toiset osaavat valita ja toiset eivät.

Tämmöset varmaan auttaa:

- miellyttävä ulkonäkö

- tapaa usein ihmisiä

- iloisen tai ystävällisen näköinen

- rento, on suunnilleen oma itsensä eikä jäykistele eikä ole kiusaantunut

- lähettää "signaalia", että on kiinnostunut vastakkaisen sukupuolen huomiosta, esim. naisella naisellinen pukeutuminen, ja ehkä jonkinlainen flirttailevuus olemuksessa.

Sattumoisin itellä nuo kaikki mainitut puuttuu, enkä ole ollut parisuhteissa.

Hyvää onnea. Mutta saattaa olla että toinen kuitenkin kyllästyy. Näin tänään lööpin, että eläkkeelle päässeiden erot lisäntyneet.

Ne joilla ei ole muita suunnitelmia kuin perheen perustaminen, pariutuvat yleensä nuorena. Eri juttu, miten pitkään liitto kestää.

Jos haluaa elää itse, kehittää itseään, opiskella korkeakoulussa, asua ulkomailla, matkustaa, ym, pariutuu myöhemmin.

Ihminen tekee niitä asioita, jotka kiinnostaa.

Hyvin harva korkeakoulutettu nainen tulee äidiksi alle 25vuotiaana.

Valitettavasti näyttäisi siltä, että jos olet nainen, ja haluat kestävät suhteen, on parasta vaan antaa miehen tehdä kaikki päätökset, ja itse heität oman elämäsi roskikseen jos tarve on. Sitten vaan ymppäät itsesi miehen elämään ja elät sen miehen vaimona. Teet lapset, hoidat niitä kotona. Kun lapset menevät kouluun, voit mennä kassalle tai tehtaaseen töihin.

Näin ainakin minun ystävistäni. Akateemisilla suhteet eivät kestä, kun taas työttömillä ja muilla matalatuloisilla suhde  vaan porskuttaa. En sitten tiedä onko se sen arvoista...

Itse olen miettinyt, miten parisuhteet ovat ylipäätään niin yleisiä. Kun itse sinkkuna tapaa vain miehiä, joille parisuhde on ihan utopiaa. 

Et kai halua, että vastaisin, koska elämä ei ole aina reilu. Mutta toisaalta yhtälailla osa voi tietoisesti haluta oikeasti ja vakavissaan toivoa sekä haluta suuresti että erinomaisen paljon ja ovat vielä valmiita tekemään vaivaa löytääkseen itselleen kumppanin "jo" parikymppisenä, tai tätä aiemmin. - Kun taas itselleni kumppanin löytäminen olisi ollut vain sattuman oikku. Ehkä myös jonkinlainen kauhistus. Olsin ollut kummissani, että mitä joku oikeasti voi haluta minusta. 

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti näyttäisi siltä, että jos olet nainen, ja haluat kestävät suhteen, on parasta vaan antaa miehen tehdä kaikki päätökset, ja itse heität oman elämäsi roskikseen jos tarve on. Sitten vaan ymppäät itsesi miehen elämään ja elät sen miehen vaimona. Teet lapset, hoidat niitä kotona. Kun lapset menevät kouluun, voit mennä kassalle tai tehtaaseen töihin.

Näin ainakin minun ystävistäni. Akateemisilla suhteet eivät kestä, kun taas työttömillä ja muilla matalatuloisilla suhde  vaan porskuttaa. En sitten tiedä onko se sen arvoista...

Oletkohan mun ystävä? Toi kuvaus osuu mun suhteeseen! Tapasin 18 vuotiaana. Naimisiin parikymppisenä, töissä tehtaassa. Heräsin vasta kolmekymppisenä, kun olis ollut lasten aika. En ollutkaan valmis siihen vastuuseen, kun en ollut vielä kertaakaam elämässäni tehnyt asioita mitä itse olisin halunnut. Ero, muutto pois pieneltä paikkakunnalta ja kouluttautumaan.

Itse sanoisin, että ei se suhde ollut sen arvoinen. Elämässä on muutakin ja onnellisempi olen, kun vihdoin itse päätän elämästäni.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti näyttäisi siltä, että jos olet nainen, ja haluat kestävät suhteen, on parasta vaan antaa miehen tehdä kaikki päätökset, ja itse heität oman elämäsi roskikseen jos tarve on. Sitten vaan ymppäät itsesi miehen elämään ja elät sen miehen vaimona. Teet lapset, hoidat niitä kotona. Kun lapset menevät kouluun, voit mennä kassalle tai tehtaaseen töihin.

Näin ainakin minun ystävistäni. Akateemisilla suhteet eivät kestä, kun taas työttömillä ja muilla matalatuloisilla suhde  vaan porskuttaa. En sitten tiedä onko se sen arvoista...

Tässä on totuudensiemen, vaikka se vähän kirpaiseekin, puolin ja toisin. 

Se auttaa parikymppisiä pariutumaan, että ollaan valmiit "syömään omasta kuormasta", eli pariutumaan opiskelukavereitten kanssa. Ihan sama mitä opiskellaan, mutta jos se opiskelupiirien valikoima on kelpaava, voi saada jo nuorena puolison, joka ymmärtää myös työelämän kannalta kumppaniaan. Ei tule suuria tuloeroja jne. Naisille helpompaa, jos ovat miesvaltaisilla aloilla, on valikoimaa kunnolla. Varmaan kyllä miehelläkin naisvaltaisella alalla, mutta aloilla joilla on suunnilleen yhtä paljon kumpiakin, on tilanne melko tasan. 

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ulkonäkö ja se että itse kuitenkaan ei viehäty epäviehättävistä omantasoisistaan.

Varsinkin naisten kohdalla erittäin totta. Ei huolita samantasoista kumppania.

En osaa sanoa. Itse löysin kumppanini sattumalta, kun kumpikaan meistä ei edes ajatellut suhdetta. Hän oli silloin 15-vuotias ja minä 18. Nyt olemme 23 ja 26. Itselläni on ollut useampi seurustelukumppani ja minä olen hänelle ensimmäinen. Koen, että nykyinen puolisoni on minulle se oikea. Mitään tällaista en ole tuntenut muiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ulkonäkö ja se että itse kuitenkaan ei viehäty epäviehättävistä omantasoisistaan.

Varsinkin naisten kohdalla erittäin totta. Ei huolita samantasoista kumppania.

Mikähän olisi ulin tasoinen nainen? Joku reilusti turpea ja muodoton, naama kun sialla, ja ennen kaikkea ilkeä luonne, joka karkottaa jokaisen vähääkään järjellisen ihmisen heti kun  on ehtinyt sanoa kolme lausetta. Lisättynä kaikkinainen itsesäälissä rypeminen, kun maailma muka on heille jotakin velkaa. Ja viha niitä kohtaan, jotka ovat kouluttautuneet ja tehneet elämästään jotakin, sitähän uli ei siedä, eikä ulin tasoinen nainenkaan.

Eikö nyt kaikki löydä parikymppisenä silloin tällöin jonkun. Homman juju kai on lähinnä siinä että jotkut ei vaan eroa. Olen itse näitä parikymppisenä kumppanin löytäneitä. Monta kertaa on tullut vaiheita joissa ajattelen että kaverini olisivat luovuttaneet ja eronneet, mutta me nyt vaan pysytään yhdessä ja katsotaan meneekö hankaluudet ohi. Tähän mennessä on aina mennyt, mutta mistä sitä tulevaisuudesta koskaan tietää. En näe tätä mitenkään niin että olisin jotenkin onnistunut parisuhteessa paremmin kuin muut. Voi olla että kumppania useammin vaihtaneet löytävät lopulta itselleen jonkun sopivamman kuin me jotka päätämme pysyä yhdessä sen kanssa jonka kanssa nuorena menimme yhteen. Välillä mietin että suoritanko tässä jotenkin elämääni ja pysyn yhdessä vain siksi kun niin kuuluu tehdä. Kun on ollut jonkun kanssa puolet elämästään alkaa olemaan vaikea erottaa mitä itse oikeastaan elämältä ihan loppujen lopuksi tahtoi. Ehkä se oli tätä. En enää muista.